Lue keskustelun säännöt.
Lukekaa tämä: "Koululaisia ei saa itsenäistää liian varhain!
13.05.2010 |
Mannerheimin Lastensuojeluliitto muistuttaa, että koululaisilla on oikeus olla pitkään lapsia. Kulttuurissamme on taipumus itsenäistää lapsia liian varhain. Ekaluokkalaiset tarvitsevat koulun alkaessa vanhempien huomiota, huolenpitoa ja tukea. Pienen koululaisen yksinäiset iltapäivät ja liiallinen vastuu omista tehtävistä on tahatonta laiminlyöntiä. Yli 56 000 ekaluokkalaista aloittaa tällä ja ensi viikolla koulutiensä.
Mannerheimin Lastensuojeluliitto on huolissaan siitä, että lapset viettävät liikaa aikaa ilman vanhempien läsnäoloa. Kasvaakseen omassa tahdissaan itsenäisiksi koululaisiksi lapset tarvitsevat apua, kannustusta ja aikaa opetella ottamaan vähitellen vastuuta koulutehtävistä sekä mahdollisuuksia osallistua perheen yhteisiin askareisiin. Päivittäiset rutiinit ja vanhempien asettamat selkeät rajat lisäävät lapsen turvallisuuden tunnetta.
– Suomessa vallitsee pärjäämisen kulttuuri ja pientenkin lasten odotetaan suoriutuvan tehtävistään hyvin itsenäisesti. Tämä voi johtaa siihen, että huolehtimista pidetään ylihuolehtimisena ja lapsia tahattomasti laiminlyödään itsenäistämällä heitä liian aikaisin, huomauttaa MLL:n pääsihteeri, kasvatustieteiden tohtori Mirjam Kalland.
Liian aikaisen itsenäistämisen vastakohta on niin kutsuttu curling-vanhemmuus, jossa vanhemmat varjelevat lapsia haastavilta tai vaikeilta kokemuksilta ja mahdollisilta pettymyksiltä.
– Lasta ei tarvitse suojella elämältä eikä hänen tietään tule silottaa, vaan häntä tulee auttaa sietämään elämään kuuluvia pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Lapselle on tärkeää, että hänen vanhempansa ovat sitoutuneet häneen. Vanhempien tulee huolehtia lapsen fyysisistä tarpeista ja lapsen tulee tuntea, että aikuinen on kiinnostunut myös hänen tunteistaan ja ajatuksistaan, Kalland täydentää.
Hyvä alku koulutielle syntyy yhteistyössä
Mannerheimin Lastensuojeluliitto järjestää tänä vuonna yhdeksännen kerran Hyvä alku koulutielle -kampanjan, jolla halutaan muistuttaa lapsen oikeudesta pitkään ja turvalliseen lapsuuteen. Valtakunnallinen kampanja on suunnattu ekaluokkalaisten vanhemmille. Lapset saavat koulunalkulahjaksi pussin, jossa voi kuljettaa esim. harrastusvälineitä. Vanhemmat saavat pussin mukana tietoa lasten hyvinvoinnin, terveyden ja turvallisuuden tukemiseksi.
– Lasten turvallisuutta voidaan edistää mm. tekemällä koulumatka tutuksi ja ennakoimalla vaaranpaikat. Vanhempien yhteystiedot kannattaa laittaa mukaan reppuun ja lasta on syytä neuvoa myös hätätilanteissa toimimiseen, kertoo MLL:n erityissuunnittelija Ritva Paavonheimo.
Hyvä alku koulutielle -kampanja kannustaa koteja ja kouluja tiiviiseen yhteistyöhön. – Lapsella tulisi olla oikeus ja mahdollisuus hyvään ja turvalliseen lapsuuteen. Sen vaalimiseen tarvitaan koulun ja kodin välistä yhteistyötä, joka parhaimmillaan on opettajan ja huoltajien välistä aitoa kasvatuskumppanuutta lapsen parhaaksi, toteaa esi- ja alkuopetukseen keskittyneen Meriusvan koulun rehtori Hanna Sarakorpi.
Koululaisten iltapäivätoiminta on yksi tärkeä osa turvallista koulunaloitusta. MLL:n mielestä jokaiselle pienelle koululaiselle pitäisi taata tarvittaessa mahdollisuus aamu- ja iltapäivätoimintaan."
Kommentit (31)
Osin olen samaa mieltä mutta tuo että pitäisi olla kotona toisen kun lapset alakoulikäisiä ja tinkiä elintasosta ja samalla hoitaa parisuhdetta niin ettei tule eroa on esim. meidän tapauksessa täysin ristiriitainen asetelma ja mahdoton toteuttaa. Itse oli valmis tinkimään kaikessa. Eläisin vaikka pelkällä makaronilla ja kulkisin kymmenen vuotta vanhoissa vaatteissa jos sen avulla voisin antaa lapsilleni paremman lapsuuden. Mutta mieheni ei olisi valmis tähän. Köyhän lapsuuden eläneenä ei ole valmis elämään täydellisessä höyhyydessä nee aikuisena kun on mahdollisuus valita muutakin. Siksipä olen töissä ja takaan näin että lapsillani on saman katon alla sekä äiti että isä. Kaiken muun teenkin sitten lasten hyväksi esim. kaiken ajan työn ulkopuolella annan lapsille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä sellainen 7-10 -vuotias vielä tarvitsee vanhempiaan. Vanhemamtkin varmasti, mutta tässä ikäryhmässä näkisin että turvallisuuden tunne on vielä kovin tärkeää. Vanhemmilla pitäisi olla mahdollisuus osa-aikaisuuteen tai jos on työssä missä voisi tehdä töitä etänä, niin sitten etätöitä.
Täällä on ollut myös hienoja esimerkkejä, miten naapurin täti tai kaverin äiti huolehtii lapsesta. Tällaista yhteisöllisyyttä tarvittaisiin lisää.
70-luvulla onnistuivat leikit kerrostalon pihalla koulun jälkeen. Ei taida käydä enää.
Siinä missä vähän vähemmillä yhteiskunnan etuuksilla olevissa maissa ihmiset katsovat peiliin ja miettivät miten minä tämän asian ratkaisen suomalainen huutaa yhteiskuntaa apuun.
Yhteiskunta ei järjestä työtä, vanhusten hoitoa, iltapäiväkerhoja, hampaiden oikomishoitoa...
Elän kulttuurissa, jossa yhteiskunta ei järjestä juuri mitään. Kummasti olen joutunut ratkokaan ongelmat omin voimin ja etenkin naapureiden ja ystävien kanssa. Tukea löytyy ihan yllättävästi ja voin tarjota itse myös apua. Lisäksi joudun suunnittelemaan budjettini, miettimään jo etukäteen vuoden sairaanhoitokulut, laittamaan itselleni eläkettä syrjään. Lisäksi vielä huolehdin siitä, että lapset pysyvät oikeilla raiteilla: vastuu heidän menestymsiestään koulussa ja elämässä on vain ja ainoastaan minulla. Heidän elämänsä hyvinvointia mietin jo siinä vaiheessa, kun mietin kouluviikon eväitä. Ilmaista kouluruokailua ei ole ja toisaalta koulussa tarjottava ruoka on epäterveellistä.
Elämänhallinnan vaateet ovat aikamoiset. Jos jokin menee pieleen minun tai lasten elämässä en voi syyttää kuin itseäni. Siksi pitää joka päivä tehdä määrätietoisesti (ja rutiininomaisestikin) työtä. Tähtäin on horisontissa ja jokainen päivä otetaan pieniä askelia sitä kohti.
oli äiti, joka teki joka päivä henkilökohtaisen uhrauksen olemalla minun kanssani kotona. Hän luopui urasta, ainakin kuvitteellisesta sellaisesta, ja kun kotiäitinä toimiminen oli ainoa tärkeä tehtävä, johon hän saattoi päästä, tuli minun joka päivä vahvistaa tätä uskomusta, että valinta oli aito ja minun parhaakseni. Meillä elintaso oli todellakin hyvin kaukana silloisen tavisperheen elämästä. Mutta enhän minä tarvinnut mitään maallista, kun oli sentään äiti kotona. Kotiaika käytettiin kotitöihin, kodin kiillottamiseen ja synkkyyteen vajoamiseen. Sain olla omissa oloissani ja tyytyä mielikuvitukseeni, mitä tuli virikkeiden toivossa. Äitini oli iloton ja ankara ja vieläkin jaksaa muistuttaa tästä uhrauksesta. Jota siis me kummatkaan emme halunneet.
Osin olen samaa mieltä mutta tuo että pitäisi olla kotona toisen kun lapset alakoulikäisiä ja tinkiä elintasosta ja samalla hoitaa parisuhdetta niin ettei tule eroa on esim. meidän tapauksessa täysin ristiriitainen asetelma ja mahdoton toteuttaa. Itse oli valmis tinkimään kaikessa. Eläisin vaikka pelkällä makaronilla ja kulkisin kymmenen vuotta vanhoissa vaatteissa jos sen avulla voisin antaa lapsilleni paremman lapsuuden. Mutta mieheni ei olisi valmis tähän. Köyhän lapsuuden eläneenä ei ole valmis elämään täydellisessä höyhyydessä nee aikuisena kun on mahdollisuus valita muutakin. Siksipä olen töissä ja takaan näin että lapsillani on saman katon alla sekä äiti että isä. Kaiken muun teenkin sitten lasten hyväksi esim. kaiken ajan työn ulkopuolella annan lapsille.
tosimies ajattelee, mikä on lapsille parasta. Ja parasta lapsille on oma äiti. Isäkin kelpaa, jos äiti käy töissä. siis koti-isä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oli äiti, joka teki joka päivä henkilökohtaisen uhrauksen olemalla minun kanssani kotona. Hän luopui urasta, ainakin kuvitteellisesta sellaisesta, ja kun kotiäitinä toimiminen oli ainoa tärkeä tehtävä, johon hän saattoi päästä, tuli minun joka päivä vahvistaa tätä uskomusta, että valinta oli aito ja minun parhaakseni. Meillä elintaso oli todellakin hyvin kaukana silloisen tavisperheen elämästä. Mutta enhän minä tarvinnut mitään maallista, kun oli sentään äiti kotona. Kotiaika käytettiin kotitöihin, kodin kiillottamiseen ja synkkyyteen vajoamiseen. Sain olla omissa oloissani ja tyytyä mielikuvitukseeni, mitä tuli virikkeiden toivossa. Äitini oli iloton ja ankara ja vieläkin jaksaa muistuttaa tästä uhrauksesta. Jota siis me kummatkaan emme halunneet.
en tietenkään tällaista marttyyriäitiyttä ihannoi.
16
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä elin lapsuuteni 70-80-luvulla.
Silloin mun tapaisia kerrostalossa asuvia lapsia (mun vanhemmat opiskeli ja kävi töissä, isovanhemmat asui kaukana) kutsuttiin avainkaulalapsiksi. Koulusta tultiin kotiin ja oltiin määräämättömän pitkään yksin, joskus vanhemmat tuli jo viideltä, mut joskus vasta klo 23.
5-6-vuotiaana olin jo paljon yksin kotona, mm. iltaisin. Ei ollut kännyköitä, eikä vanhempia saanut kiinni, eikä ne usein soitelleetkaan kotiin.
On pakko sanoa, että tällainen on jättänyt jälkensä.
Omien lasteni suhteen olen varonut sekä ylihuolehtimista, joka tulisi vähän kuin luonnostaan, että toista ääripäätä. Esim. eskarilainen ei ole vielä kotona yksin ja eka-tokaluokkalaiselle järjestetään aina hoito, jos vain tarvetta on.
Silti lapsille annetaan omia tehtäviä ja vastuuta, ovat kaukana "vässyköistä", reippaita lapsia. Mutta heidän ei tarvitse olla yhtään isompia kuin ovatkaan. Vanhemmat ottaa aina lopullisen vastuun lapsesta ja iän mukana lapsen vastuu luonnollisesti kasvaa (ja esim. koululainen osaakin jo varhain kantaa itse vastuun esim. koulutyöstä).
Esim. koulukaveri varasti lapseltamme tavaroita meillä kyläillessään (pientä tavaraa). Oli aikuinen kotona, joten mietin vaan että mitähän tämä olisikaan jos ekaluokkalainen tulisi yksin koulusta kotiin? Heti ois porukkaa oven takana kelloa soittelemassa, jääkaapit tyhjäksi syötynä, tavaraa lähtisi niiden mukaan jne. Ei Kiitos.
Ja juu itsellä on koululaisia ja pienempiä lapsia. Meillä vaan on lapset etusijalla ja itse olen kotona. Ei matkustella eikä lapsilla ole merkkivaatteita, mutta silti ovat äärettömän onnellisen oloisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan samalla lailla minäkin vietin lapsuuteni, ja minuunkin se on jättänyt jäljet, ikuisen turvattomuudentunteen enkä halua olla yksin. Olen omat lapseni kasvattanut samalla tavalla kuin 33/34, haluan olla läsnä lapsilleni ja antaa heille turvallisen lapsuuden, sikäli että sitten kun ovat valmiita yksinoloon, he saavat sitä kokeilla.
Omassa lapsuudessani minut jätettiin puoli vuotiaana naapuriperheen hoitoon kahdeksi viikoksi, kun vanhempani "olivat rasittavan vauvan takia loman tarpeessa" (alkoholia meillä EI käytetty), ja yksin olen ollut ainoana lapsena koulun jälkeen pitkät tunnit vanhempien töistä tuloon, joskus myöhempäänkin. Olen ollut perhepäivähoitajalla ja päiväkodissa, ja muistan lapsuudestani miten onnellinen olin, jos äiti oli sairaans tai hänellä olikin vapaapäivä, jolloin hän oli kotona kun tulin koulusta, vaikka hän käytti tuon ajan aina suursiivoukseen tms eikä suinkaan viettääkseen minun kanssani laatuaikaa..
Ehkä meidän lapset kokevat joskus aikuisena sen ikävänä että äiti on heidän kanssaan ollut kotona, kerhoissa on käyty eikä aikaa ole kulutettu kaiken aikaa kotia siivoillen, vaan lasten kanssa puuhaillen, itse koin lapsuuteni toisin enkä halunnut antaa samaa omille lapsilleni.
Mä elin lapsuuteni 70-80-luvulla. Silloin mun tapaisia kerrostalossa asuvia lapsia (mun vanhemmat opiskeli ja kävi töissä, isovanhemmat asui kaukana) kutsuttiin avainkaulalapsiksi. Koulusta tultiin kotiin ja oltiin määräämättömän pitkään yksin, joskus vanhemmat tuli jo viideltä, mut joskus vasta klo 23. 5-6-vuotiaana olin jo paljon yksin kotona, mm. iltaisin. Ei ollut kännyköitä, eikä vanhempia saanut kiinni, eikä ne usein soitelleetkaan kotiin. On pakko sanoa, että tällainen on jättänyt jälkensä. Omien lasteni suhteen olen varonut sekä ylihuolehtimista, joka tulisi vähän kuin luonnostaan, että toista ääripäätä. Esim. eskarilainen ei ole vielä kotona yksin ja eka-tokaluokkalaiselle järjestetään aina hoito, jos vain tarvetta on. Silti lapsille annetaan omia tehtäviä ja vastuuta, ovat kaukana "vässyköistä", reippaita lapsia. Mutta heidän ei tarvitse olla yhtään isompia kuin ovatkaan. Vanhemmat ottaa aina lopullisen vastuun lapsesta ja iän mukana lapsen vastuu luonnollisesti kasvaa (ja esim. koululainen osaakin jo varhain kantaa itse vastuun esim. koulutyöstä).
Täysin samaa mieltä sun kanssa! Ja juu itsellä on koululaisia ja pienempiä lapsia. Meillä vaan on lapset etusijalla ja itse olen kotona. Ei matkustella eikä lapsilla ole merkkivaatteita, mutta silti ovat äärettömän onnellisen oloisia.