kasvatustavat
Miten olette reagoineet ja sopineet kasvatuksesta miehen aiemman suhteen lapsien kohdalla? Itsellani on sellainen tilanne, etta mieheni ei pysty ex-vaimonsa kanssa pitamaan yhta linjaa 9v poikansa kasvatuksessa. Miehellani ja minulla on 2 yhteista lasta, joista vanhempi on 2,5v. Nyt meidan poika oppii isoveljeltaan kaikkea ikavaa kaytosta, juuri niita, joita meista vanhemmista kumpikaan ei voida sietaa tuon 9v kaytoksessa. 9v asuu aitinsa kanssa ja kay vain pienia aikoja meidan luonamme. En halua missaan nimessa, etta oma poikani oppii nuo ikavat tavat! Jotenkin naissa lyhykaisistakin tapaamisista oppii 2,5v naita tapoja. Onko mitaan kokemuksen tuomia vinkkeja? Miehen exan kanssa ei voi sopia yhteisia linjoja, kun ei ne kesta puhetta kauempaa..
Kommentit (5)
ja miten pitää olla? Miettikää myös, miten voisitte tuntea myönteisiä tunteita myös näitä "kasvattamattomia" kohtaan. Siis miten heidän pitäisi käyttäytyä ja miten muuttua.
Meillä oli juuri tuo ongelma, oikeastaan aloin pitää sitä ongelmana ennenkuin yhteistä olikaan. Ahdistuin siitä ajatuksesta, että kotimme on kuin sirkus, jossa kaksi isoa lasta SISÄTILOISSA (ei mitään taaperoita tai leikki-ikäisiä, olivat silloin 7v ja 5v) juoksee ympyrää, kiipeilee sohvilla, potkii palloa, seisoo ruokapöydässä tuolilla tai syöksyy pöydän alle konttaamaan, leikkii ruoalla, valehtee, solvaa, kieltäytyy tottelemasta ja vaatii koko ajan kaikkea mitä keksiä saattaa.
Pohdittiin yhdessä sitten sitä, että kumpikaan meistä ei tykkää sisällä riehumisesta, varsinkin kun asutaan ok-talossa, josta pihalle on vain pari metriä ja siellä tilaa juosta sydämen kyllyydestä. Samoin tilaa kiipeillä, ettei todellakaan pöytä, sohva ja sänky ole ainoita mahdollisia paikkoja "toteuttaa itseään".
Inhosin myös sitä, ettei päivässä ollut mitään, mistä olisin voinut antaa HYVÄÄ ja myönteistä palautetta lapsille, koska kaikki mitä he tekivät, oli sietämätöntä. Tähän meillä ratkaisu oli pieni osallistuminen kodin töihin. Se aloitettiin omien jälkien korjaamisella. Vuotta myöhemmin pöydän kattamisella. Siitä sitten pikku hiljaa eteenpäin.
Nyt melkein 3v jälkeen yhteiselo on jo paljon mukavampaa ja se rajoittaminen tuntuu normaalimmalta, enemmän sellaiselta kuin "yleensä" perheissä. On paljon kivempi, kun ei koko ajan tarvitse ajatella, että voi yäk taas ne tulee, vaan heidän läsnäolossaan on paljon hyviäkin puolia.
Lasten huonoa käytöstä ei tarvitse sietää, mutta muistakaa ottaa huomioon, minkä viestin käytös mahdollisesti sisältää. 5-vuotias on aivan varmasti mustasukkainen, kun 1-vuotias pallero on kaikkien mielestä söpö ja vastustamaton ja 5-vuotiasta pidetään yhtäkkiä tosi isona... Pidinhän minäkin jopa 2½-vuotiasta isona, kun vauva syntyi, mutta nyt 5-vuotias kuopus on ihanan pikkuinen!
Yleensä lapsi ei ole tahallaan hankala, vaan hän ei joko
1) osaa toimia toisella tavalla, jolloin aikuisten pitää opettaa myönteistä vuorovaikutusta ja ongelmanratkaisua - ei huutaa ja moittia ja "puhutella ankarasti" (Ross W. Greenen kirjassa "Tulistuva lapsi" esitetystä menetelmästä olen kuullut tosi hyviä kokemuksia)
tai
2) pysty toimimaan siten kuin tietää oikeaksi, koska hänellä on niin paha mieli - silloin pitää auttaa lasta purkamaan ja sanoittamaan piilossa olevat kateuden, mustasukkaisuuden, pelon, kiukun, loukkaantumisen jne. tunteet (Martha G. Welchin "Syliaika" taas on oiva opas tähän, mutta en suosittele hoidon tekijäksi äitipuolta, vaan mieluummin äitiä - jos hän suostuu yhteistyöhön - tai isää; holdingin tekijän pitää nimittäin tuntea jotain positiivista lasta kohtaan)
Koettakaa muistaa, että uusperheeseen sopeutuminen ei ole lapsille mikään pikkujuttu, vaan voi kestää monta vuotta!
Kotiäitiys - elämänura ja elämäntapa!
http://p1.foorumi.info/kotona/
Meillä myös uusperhetilanne. Minulla kaksi tyttöä 5 ja 8v, jotka luonamme enemmän ajasta ja miehellä 10v. poika, joka luonamme noin 9 päivää kuukaudessa.
Meillä huonosti käyttäytyvät lähinnä tytöt, jotka ovat luonteeltaan aivan päinvastaisia kuin mieheni poika. Tytöt ovat sosiaalisia, heille kaverit ovat tärkeitä, heillä on harrastuksia jne. He myös tulistuvat helposti (kuten äitinsäkin :)). Mutta huonoa käytöstä heiltä ei sallita.
Ongelmaksi on muodostunut jollain tapaa mieheni pojan epäsosiaalisuus tai haluttomuus ihan kaikkeen. Hänellä ei ole kavereita, vaikka viemme häntä keksimiimme harrastuksiin. Olemme siis yrittää sosiaalistaa lasta jotenkin ja olemaan omatoiminen, ei kovin hyvin tuloksin. Poika vain olisi ja makaisi koko viikonlopun tai tekisi isänsä kanssa jotain. Hän ei halua ulos, hän ei pyydä kavereita meille (koska asuvat kauempana eikä hän ole halukas luomaan uusia ihmissuhteita lähipiiristä), hän ei leiki...Lukee akkaria tai kuuntelee musiikkia.
Jollain tapaa ahdistun hänen lamaantuneisuudestaan. Kaikkea olemme yrittäneet ja erityisesti olen yrittänyt välttää omien negatiivisten tunteiden näkymisen hänelle päin. Hän ei tee pahaa, hän ei ole paha lapsi, hänessä on paljon herkkää ja hyvää, mutta jotenkin olo on hankala hänen kanssaan. Olemme tottuneet elävään ja energiseen ympäristöön.
Alkuun oli varmasti pientä masennusta tms., kun joutui luopuimaan yksinoikeudestaan isään. Nyt 2½v. jälkeen toivisi jo vähän edistystä...Onko vinkkejä?
Tsemppiä ap tilanteeseenne. Mielestäni juttelu on ainoa ratkaisu toimivaan arkeen. Arjen pelisäännöt on oltava molemmissa kodeissa samat.
Pojan käytös vaikuttaisi hieman viittaavan Aspergerin syndroomaan - kannattaisi ehkä harkita tutkimuksia.
Hei minä pelkään aivan samaa. Meillä on 1 vuotias yhteinen poika ja miehelläni 5 vuotias erittäin villi ja kuriton tyttö, oli kuriton jo ennen lapsemme syntymää, mutta vaan pahentunut eikä tytön äiti anopin mukaan komenna tyttöä. Mieheni kärsii huonoa omatuntoa kun on paljon työn ja eron vuoksi poissa ja aikaisemmin lelli kovin tyttöä. Nyt kun anoppi lisäkseni nosti tytön käyttäytymisen huolekseen mieheni reagoi ja keskusteli ankarasti tytön kanssa, mutta silti en tiedä miten jatkossa kun ei ole yhteisiä pelisääntöjä kasvatuksessa..