Miksi nykyään on niin vaikea löytää aitoja ystävyyssuhteita?

Jotenkin Suomessa huomaa, että vain sillä omalla ydinperheellä on väliä, ei muulla.

tähän ihmisten koiranäyttelyyn.

Ihmisten koiranäyttely kaikessa.

että aikuisena on vaikeampi päästä lähelle ihmistä ja ystävystyä kuin nuorempana. Näin ainakin oma äitini on sanonut. Jotenkin nuorena on välittömämpi, nuorilla ei ole vielä takanaan niin paljon "historiaa", joka tekee ihmisestä ja suhteista tavallaan monimutkaisempia.



Ei se silti mahdotonta ole, aikaa se vain vie enemmän. Ja ehkä liikut tällä hetkellä vääränlaisessa seurassa, itse en ainakaan tunnista kuvaamaasi ainakaan kovin yleisesti. Voi olla, että tilanne on eri, kun lapset ovat vähän isompia. Mutta voihan niitä ystävyyksiä hakea laajemminkin: eri sosiaaliluokista, eri ikäisistä jne. Varsinkin eri ikäisten välillä ei tule niin herkästi henkistä kilpailua ja vertailua, kun on normaalimpaa, että ollaan erilaisessa asemassa.

Koska olen kokenut ettei mua kukaan voi hyväksyä sellaisena kuin olen. En onneksi kaipaakaan kovasti ystäviä. Elämässä on niin paljon pakollista suoritettavaa, ettei enää liikene energiaa muulle...

niin ei aikuisten varmaan koskaan ole ollut helppo muodostaa uusia, syvällisiä ystävyyssuhteita. Jos ei lapsena tai nuorena niitä hankkinut (tai jos silloisille ystävyyssuhteille myöhemmin kävi huonosti), niin ei ollut varmaan millään vuosikymmenellä tai -sadalla helppo sitten aikuisiällä alkaa tyhjästä sitä tiivistä ystävyyttä kehittää.

On varmasti totta mitä joku sanoi. Ongelma on varmasti ollut aina. Mitä vanhempi, sitä hankalampi ystävystyä.



Kun katsoo pieniä lapsia hiekkalaatikolla, siinä ollaan täysillä kavereita jo muutamassa minuutissa. Alakoululaisilla voi mennä päivä pari, yläkoululaiset tutustuvat jo ehkä jokusen viikon ennen kuin kokevat läheistä ystävyyttä. Ja aika kasvaa iän myötä, sillä ihminen on monimutkaisempi ja ehkä osaa myös pelätä enemmän mitä muut hänestä ajattelevat. Toisen oppimiseen menee pidempi aika, kun ihmisessä on vuosien tuomia useampia kerroksia.



Tuli mieleen, että ehkä en ole itse niin voimakkaasti törmännyt ilmiöön, silä asumme ja elämme melko vaatimattomasti. Osittain taloudellisen tilanteemme vuoksi, mutta kyllä meillä periaatteessa olisi varaa hienompaankin. Ehkä tämä ulospäin näkyvä pienituloisuus aiheuttaa sen, että ihmiset eivät koe herkästi kilpailuasetelmaa kanssamme ja vertailut jäävät tekemättä. Tai sitten vertailevat mielessään ja kokevat pientä "ylemmyyttä" ja siten eivät koe ehkä alitajuista tarvetta kertoa menestyksestään ja siten säästymme molemmat vertailulta.



t. 5

Olen lapsenmielinen sikäli että "näytän korttini" heti, olen avoin enkä teeskentele mitään mutten toisaalta yritä saada reaktiotakaan aikaan. Moni vanhempi ihminen suhtautuu minuun epäluuloisesti ja kun oppivat tuntemaan, puhuvat minulle kuin lapselle :). Jossain vaiheessa alkavat ihastelemaan naiivia elämänasennettani- ja positiivisuus tarttuu!

Mutta siltikään nämä ihmiset eivät uskalla pyytää ystävänpalveluksia vaikka tarvetta olisi selkeästi ja olenkin sanonut useasti että siitä ei ole yhtään vaivaa jos tulen auttamaan.

että samoja vaikeuksia kokeneiden kanssa on helpompi ystävystyä ja luoda pidempiaikaisia ihmissuhteita kuin pelkkien pinnallisten tuttavuuksien kanssa.



jos on joku vaikea asia, mistä aloittaa puhumisen toisen kanssa ja tietää toisen kokeneen saman, niin tavallaan luottamus ja avoimuus syntyy jo asiaa käsiteltäessä ja heijastuu muihinkin keskustelunaiheisiin. helpompi näyttää tunteensa ja oma itsensä, kun tietää toisen tietävän samanmoisia tunteita.

johtuu varmasti siitä että parisuhteessa ei enää viitsitä kertoa kaikkia asioita ystävälle. Sinkkuaikoina aidosti kerrottiin kaikenlaiset jutut mutta nyt pidetään pientä välimatkaa kun ei haluta että kaveri kertoo asiat kotona puolisolleen. Jotkut asiat haluaisi pitää vain naisten välisinä asioina tai miesten välisinä asioina.

Jos on vaara tai tunne että kaveri kertoo salaisuuksia kotona niin joskus on parempi jättää asiat kertomatta.



Näin jo katoaa se aitous valitettavasti. Enää ei olla kavereiden kesken sielun kumppaneita kuten nuorena vaan se sielunkumppani on se puoliso.



Nuorena vielä vaihtuvista poikaystävistä ja suhteista keskusteltiin kaveriporukassa mutta oma aviopuoliso on sen verran pyhä että siitä ei kerrota kaikenlaisia juttuja.



Että näin! Kaikkea ei voi saada..

Minä olen saanut parhaat kaverit vasta yli kaksikymppisenä ja uusia ystäviä minulla on paljon. Nämä ystävyyssuhteet ovat oikeita ja syvällisiä, puhutaan ihan kaikesta ja nähdään usein. Minusta tuntuu, että vasta aikuisena ihmiset hyväksyvät toisensa sellaisena kuin he ovat. Lapsena piti aina esittää jotain muuta ja puhua josta kusta pahaa, jotta sai kavereita. Yli 30v. saa olla ystävällinen ja hyväksyvä ja oma itsensä.

johtuu varmasti siitä että parisuhteessa ei enää viitsitä kertoa kaikkia asioita ystävälle. Sinkkuaikoina aidosti kerrottiin kaikenlaiset jutut mutta nyt pidetään pientä välimatkaa kun ei haluta että kaveri kertoo asiat kotona puolisolleen. Jotkut asiat haluaisi pitää vain naisten välisinä asioina tai miesten välisinä asioina. Jos on vaara tai tunne että kaveri kertoo salaisuuksia kotona niin joskus on parempi jättää asiat kertomatta. Näin jo katoaa se aitous valitettavasti. Enää ei olla kavereiden kesken sielun kumppaneita kuten nuorena vaan se sielunkumppani on se puoliso. Nuorena vielä vaihtuvista poikaystävistä ja suhteista keskusteltiin kaveriporukassa mutta oma aviopuoliso on sen verran pyhä että siitä ei kerrota kaikenlaisia juttuja. Että näin! Kaikkea ei voi saada..

Voihan se näinkin olla. Vaikka oikeestaan en tarkoittanut omalta kohdaltani ihan tämmöistä "juoruilua miehista", vaan ihan kaikenlaista... Varsinkin kun tulee eteen elämän vaikeita asioita (tarkoitan sairauksia, kuolemaa ym. vastoinkäymisiä) huomaa helposti sen, kuka onkaan aidosti ystävä ja kuka ei... Siis kenellä on empatiatajua ja kenellä ei. Ja siinä sitten helposti pettyy, kun on luullut muuta kuin mitä onkaan... Eli jos vaikkapa minä en jaksa vastoinkäymisten hetkellä olla sosiaalinen ja iloinen, niin olenkin vain "tylsää seuraa". Eli vain "iloiset ja positiiviset" ystävät huolitaan joukkoon mukaan... Eikö aidossa ystävyyssuhteessa ole myös tilaa muillekin tunteille?