syyllisyys painaa... oma elämä ja vauva tympii

Imetätkö vielä? Onko sinulla omia harrastuksia, edes parina iltana viikossa?

Jokainen tarvitsee ihan oikeasti myös omaa aikaa.

Vaikka jotkut tietysti muuta väittävätkin.

Äitiys on todellakin koko tunteiden kirjo.

Niistä kaikista ei vain ole "sopivaa" puhua.

Kaikilla niitä on, enemmän tai vähemmän, mutta silti.

t: 2 lapsen äiti joka on suonut itselleen luvan myös negatiivisiin tunteisiin

ja pääsen kävelylle joku pari kertaa viikossa. Mies on se jolla on omat menot sun muut, mulla ei ole mitään. Onneksi vanhempani voivat auttaa tarvittaessa.

En tiedä, miksi vauva on ollut viime aikoina tosi kiukkuinen.



Hyvä kuitenkin tietää että negatiivisetkin tunteet ovat normaaleja, itselleni en osaa antaa niitä anteeksi, vaan pelkään että ne "kostautuvat" jotenkin.





ap

Itse sain esikoisen 35-vuotiaana. Sitä ennen olin elänyt aika urakeskeistä elämää, matkustellut ja harrastanut paljon.



Vaikka lapsi oli todella toivottu ja rakas, olin ahdistunut, kun tajusin olevani kotiin ja lapseen sidottu. Vauva itki n. 6 h / vrk ja nukkui huonosti, joten hoitaminen oli raskasta. (Lapsi todettiin myöhemmin allergiseksi ja dieettikokeilujen kautta elämä vähitellen helpottui.)



Tunsin itsekin suurta syyllisyyttä tunteistani ja omalla kohdallani tilanne itse asiassa ajautui siihen, että sairastuin masennukseen vauvan ollessa muutaman kuukauden ikäinen.



Sanoisin, että tunteesi voivat olla ihan normaaleja, uuteen elämäntilanteeseen sopeutumiseen liittyviä. Jos kuitenkin tuntuu siltä, ettet oikein jaksa enää löytää mistään positiivisia ajatuksia ja elämä on yhtä synkkyyttä, epäilisin, että sinunkin kohdallasi tilanne voi olla ajautunut ohi normaalin ja masennuksen puolelle.



Hae rohkeasti apua neuvolasta, terveyskeskuksesta tai yksityiseltä lääkäriltä. Omat kokemukseni olivat erittäin positiiviset. Neuvolan th ohjasi minut samana päivänä lääkärille ja sieltä sain lähetteen paikalliselle psykiatrian poliklinikalle. Lääkitys ja viikottaiset keskustelut saivat minut nopeasti taas jaloilleni ja uskalsin jopa muutaman vuoden kuluttua toisen lapsen tekoonkin.

vaan enemmän "laidasta laitaan" -ihminen, tunteet vaihtelevat jätkuvasti, hyvän päivän jälkeen tulee huono ym....



Itse olen vasta parikymppinen, joten en ole ollenkaan kokenut sitä "itsenäistä ja vapaata" elämänvaihetta, ja siitäkin on mulla ollut vähän kriisiä, kun kaverit menee ja tulee miten huvittaa ( ja mieskin ...), mutta itse olen vauvaan sidottu ja joudun kestämään sen kaikki oikut.

ihan täysin.



Itsekin sain ekan lapseni vähän yli parikymppisenä, ja todellakin tunsin etten ollut vielä kypsä äidiksi.. tosin tokan sain miltei 10 vuotta myöhemmin ja ihan samanlaisia fiiliksiä nytkin, mutta ehkä osaan "käsitellä" niitä paremmin.



Omalla kohdalla olen ajatellut, että mä en ehkä ole niin "luotu äidiksi", kaipaisin paljon omaa aikaa ja rauhaa eikä hoivaviettinikään ole hirvittävän suuri.



No, aikansa kutakin. Suurperheen äitiä minusta ei kyllä ikinä saa.



Tsemppiä, ajan myötä helpottaa, usko pois. :)

mielialat vaihtelee. Tietoisuus tästä ailahtelusta auttaa huonoina hetkinä. Tiedän, että se menee ohi.



Sanot, että joudut kestämään vauvan kaikki oikut, etkä pääse menemään, kuten aiemmin. Niin vauvakin joutuu "kestämään" äitiään. Olet vauvan tuki ja turva. Lapsi on tullut meidän vastuullemme, ilman että se on saanut valita vanhempiaan. Tämäkin ajatus auttaa joskus.

ja mietinkin usein, olenko tarpeeksi hyvä äiti kaikkine mielialanvaihteluineni. En haluaisi hermoilla lapselleni:(

Olen tiedotanut, ettei musta koskaan saa mitään hyvää "kotiäitiä". En nauti kotonaolosta kuten jotkut, ehkä parasta tässä on kiireettömyys, mutta kotihommien tekeminen ei todellakaan kiinnosta.



eniten surettaa se, että mies käsittää huonot hetkeni niin, etten muka rakasta vauvaamme.



ap

Johtui varmaan osittain siitä, että silloin kotonaolo oli jo tullut rutiiniksi ja kaikkeen rutiiniinhan kyllästyy jossain vaiheessa. Samoin vauvani ovat siinä vaiheessa olleet jo innokkaita liikkumaan, mutta eivät ole vielä osanneet, joten sekin on aiheuttanut kitinää ja tietenkin koetteli omiakin hermoja. 9-kuisen kanssa on joka kerta ollut jo helpompaa - puhumattakaan 1-vuotiaasta. En tietenkään tiedä onko kaikilla näin, mutta meillä ainakin.



Sanoisin, että ap:n fiilikset ovat aika tavallisia. Kannattaa ottaa vähän ns. omaa aikaa, omia menoja ja harrastuksia. Se auttaa ihmeesti!

Kuten jo joku aiemmin kirjoittikin, puhu tilanteestasi heti neuvolassa, omalle tk-lääkärille tai muulle lääkärille. Lisäksi luotettaville ystäville tai sukulaisille voi olla hyvä kertoa tilanteestaan ja sitä kautta saada tukea. Saattaa olla, että olet masentunut. Siihen on saatavissa hyvää apua.



Missään tapauksessa ei kannata jäädä yksin pohtimaan tilannettaan, se saattaa vain pahentaa asioita, kun valoa ei ehkä näe missään.



Itse olen kuusiviikkoisen vauvan äiti ja meillä on toistaiseksi mennyt tosi helposti, mutta olen aiemmin elämässäni ollut masentunut ja ymmärsin vasta kovin pitkän ajan kuluttua hakea apua.

kiukkua ja itkua hyväksyvät, läheiset vanhemmat?

Siis tunnetasolla turvalliset ihmissuhteet?



Aika usein niillä äideillä, jotka kokevat vauvan liian sitovaksi ja vauvan (normaalin) itkun stressaavaksi ovat itse joutuneet lapsena "nielemään" omat hankalat tunteensa, koska vanhemmat eivät ole niitä kestäneet ja muutenkin kiintymyssuhde on voinut olla turvaton.

olen iloinen ja positiivinen ihminen, mutta jostakin syystä vauvan itku ja kitinä tuntuu ihan sietämättömältä korvissani. Varmaan juuri kuten joku tuolla sanoo, vauva haluaisi kovasti liikkua, muttei vielä osaa, ja siksi mankuu koko ajan.



Ennen vauva oli hyväntuulinen, muttei koskaan ole viihtynyt hetkeäkään yksin.



Lapsuus oli minulla normaali, joten yritän parhaani mukaan lohduttaa lasta, vaikka se ottaakin hermoon ...





ap

Ihan hyvin niitäkin voi itkeä. Minun vauvani on nyt 8kk. Aina kun on uusi hammas ollut puhkeamassa, on alkanut kitinä ja kätinä ja tuntuu ettei mikään ole hyvin! Samanlaista se oli esikoisenkin aikaan.

Olen myös saanut ensimmäisen lapseni parikymppisenä ja tunteet ovat tuttuja! Molempien lasten ajoilta. Kyllä sitä saa välillä näyttää tunteitaan!

kertoa esim. äidilleni, että tunnen välillä näin.

Vanhemmilleni esitän, että kaikki menee hyvin koko ajan ja nautin joka hetkestä vauvani kanssa. Tiedän ,etteivät hyväksyisi näitä tunteitani, koska alunperinkin sanoivat, että olen lapsi itsekin enkä vielä kypsä vanhemmaksi.



kun kerran erehdyin sanomaan, etten jaksa vauvan jatkuvaa kitinää,enkä ankeaa kotonaistumista, vanhemmat suuttuivat.Joten heille en kyllä enää mistään ongelmistani puhu.

siis kyllä tuo aika lailla synnytyksen jälkeisen masennukselta kuulostaa. Juuri tuo lohduttomuus, jos olet muuten luonteeltasi positiivinen ihminen. Se johtuu siis ihan aivojen kemiallisesta epätasapainosta, joten peruspositiivinen ja iloinenkin ihminen voi masentua.



Lainaa alkajaisiksi kirjastosta väestöliiton kirjanen äitiyden kielletyt tunteet.



Mitkään tunteethan eivät ole sinällään vääriä tai kiellettyjä. Ei tietenkään tarvitse toimia niiden mukaan. Äitiyteen kuuluu myös jollain lailla syyllisyyskin ja riittämättömyyden tunne.

siis puolivuotiaasta yhdeksänkuiseksi lapseni oli jotenkin hyvin helposti turhautuva, takertuva ja itkuinen. Myös minä olin tuolloin helposti turhautuva ja itkuinenkin...hoivasin vauvaa miehen työkomennuksen vuoksi yksin, mutta en missään vaiheessa kokenut olevani mitenkään väsynyt enkä masentunut. Mulla vaan oli rehellinen kriisi tuossa vaiheessa; kaveripiirissäni muilla ei ollut lapsia, joten mä rakensin aktiivisesti uutta kaveripiiriä, ja on oli oma hommansa käsitellä se pettymys, ettei ne ihmiset, joita olin pitänyt ystävinä, olleet yhtään kiinnostuneet enää mun seurastani. Olin aika yksinäinen. Lisäksi mua vaivas epämääräinen ja ahdistava tunne, tuntui ettei mikään suju, ja että vaikka olen vain kotona ja mulla on vain ne tavalliset kotityöt ja lemmikkien hoito, en saa päiviä kontrolloitua kuten haluaisin. Mulla ei ollut kuin viikonloppuisin omaa aikaa enkä oikein osannut lähteä minnekään.



Mä kyllä mainitsin tästä perhetyöntekijällekin (joka siis tuttavapiirissä), koska kerran olin todella väsynyt - oltiin lapsen kanssa kipeänä, lapsella vatsatauti ja minulla kuumetta. En ollut nukkunut moneen päivään kunnolla ja pinna katkeili tuon tuosta. Perhetyöntekijä sanoi että mun pitäis vain olla kiitollinen terveestä lapsesta ja lopettaa vinkuminen, ja niin mä sitten teinkin - pidin ja pidän vieläkin huolen että mä en valita lapsen hoidosta, en kenellekään. Mun mielestä tuo kaiken kaikkiaan oli kaikessa tylyydessään oikein loistava neuvo. Sen vaikean ajan jälkeen kun tulee aina helpompi aika, ja silloin on kiva että voi huoletta unohtaa sen vaikean ajan eikä saa sellaista mainetta ettei pärjää lapsen kanssa.



Lapsi on nyt kohta kaksi ja elämä niin helppoa ja kivaa. Lapsi juttelee ja hänen kanssaan on helppo tehdä retkiä ja käydä kaikkialla. Tutuista äitikavereista on tullut ystäviä, enää ei tarvitse niin hirveästi tsempata. Päivissä on hyvä rytmi ja miehellä normaalit työajat eli mä näen häntä joka päivä. Nykyään mä pidän elämästäni ja olen tasapainoinen ja rauhallinen äiti. On vaikea ajatella sitä että mä olen oikeasti huutanut pienelle vauvalleni silloin, mutta ainakin mun kohdalla äitiys on kasvamista joka hetki ja joka päivä.

en usko synnytyksen jälkeiseen masennukseen, tämä turhautumiseni on alkanut vasta vähän aikaa sitten: paljon kotonaoloa, vastuu vauvasta minulla, vaikeuksia miehen kanssa ym..

Kiitos kannustavista kommenteista, niitäkin näköjään voi av:lta saada:)

joka ei tosiaan viihtynyt sekuntiakaan yksin, vaan jos laski käsistään, niin heti alkoi hirmuinen karjunta. Kyllä sellaisen kanssa on raskasta kenellä hyvänsä.



Ja ap:n lailla minäkään en mitenkään kokenut olleeni masentunut. Mutta olinhan toki väsynyt, kun vauva oli pätkänukkuja ja minä hoidin sitä käytännössä lähes yksin. Mies kyllä oli apuna, mutta imetyksen vuoksi ei pärjännyt vauvan kanssa yksin kuin puolisen tuntia, joten en tosiaan saanut liikoja hengähtää. Lisäksi tuhannen tunnin univelka, ja olin aika lailla väsynyt.



Kun apua etsittiin, niin masennushoitoonhan minutkin lähetettiin. Ajattelin sitten kokeilla, jos siitä olisi apua, mutta en kyllä kokenut lääkkeiden mitenkään auttavan. Toki keskustelut sairaanhoitajan kanssa olivat mukavia, kun sai niitä omia ajatuksia ja tuntemuksia jutella. Mutta edelleen olen sitä mieltä, etten ollut masentunut. Vaan kun kunnalla ei ole tarjota kodinhoitajia, niin työntävät sitten äidin mielenterveystoimiston asiakkaaksi, kun se on ainoa apu mitä on tarjota.



Me sitten palkattiin se kodinhoitaja itse. Siitä oli tavattomasti apua. Ja lapsen kasvaessa on tietenkin koko ajan helpottanut, kun lapsi itsenäistyy, oppii leikkimään, eikä enää roiku lahkeessa joka armaan hetki kun äiti istahtaa alas (vessanpytylle, kahville, jne.)

Tunnistan samoja tunteita mitä minkäin koin kun lapset oli pieniä,kuopuksen kanssa varsinkin noi tunteet oli koko ajan pinnassa.Kuopus oli nollasta sataan sekunnissa syttyvä,ei ollut tyytyväinen mihinkään vaikka kuinka yritti.Muistan että vaikka kaikkensa teki että lapsi olisi ollut tyytyväinen (laitoin hienot lelut lattialle,ruokin,vaihdoin vaipan,otin syliin,laitoin sänkyyn,laitoin kylpyyn) niin ei siihen mikään auttanut...päivät meni minulla hampaita kiristellessä kun päivä tuntui taistelulta .Asiaan vaikutti myös se että minulla oli alkuraskaudessa raskauden aikaista masennusta (mietin jopa itsemurhaa) ja kun yritin hakea apua niin lääkäri sanoi että en minä sairas ole,kaikki kuuluu raskauteen.Ton jälkeen itkin vielä yhden päivän ja olin keittiössa puukon kanssa kun kaikki oli jo nukkumassa...jostain kumman syystä tunsin vain vihaa,loppujen lopuksi suutin lääkärille niin paljon että heitin puukon pois ja lähdin yksin keskellä yötä 15km lenkille...siitä aloin pikku hiljaa paranemaan.Otin itselleni pari mukavaa harrastusta jossa kävin 3 krt viikossa,harrastusten parissa jatkoin synnytyksen jälkeen...toi harrastus oli se minkä avulla jaksoin jatkaa.Nyt tällä hetkellä toi aika tuntuu niin kaukaiselta,olen taas iloinen oma itseni ja jaksan lasten kanssa tehdä kaikkia ihania asioita..on ihanaa kun lapset ovat kavereita keskenään,ihana seurata heidän kommelluksiaan päivän aikana..olen niin onnellinen :)

jos olet vihainen, ole vihainen. Älä samalla hymyile väkisin vauvalle. On nimittäin tutkittu, että lapsen psyykkiselle kehitykselle tekee todella hallaa se, että hänen saamansa viestit ovat ristiriitaisia. Tutkimusten mukaan tällaisten äitien vauvoilla on suurempi riski sairastua skitsofreniaan.

Tsemppiä sinulle. Lapsen kasvussa tulee erilaisia vaiheita - äidillekin. Itse muistan pahimpana sen ajan, kun lapsi oli 8kk ja oli pimeä syksy.