Kyllä tyttöjen ja poikien äideissä on eroa!

tosin lapsi vielä aika pieni. Mut ainakin omassa kaveripiirissäni on selvää, että äitien käytöksen taustalla on nimenomaan suojeluvaisto poikalasta kohtaan. Mä ainakin ajattelen, että tytöillä on yleensä hyvät valmiuden solmia tiiviitä, pitkäkestoisia ystävyyssuhteita ilman aikuisten puuttumistakin, mutta pojat tarvitsevat siihen enemmän tukea. Siis nimenomaan ystävyyssuhteisiin, ei pelkästään porukassa toimimiseen. Siksi mä yritän huolehtia pojan kaveruussuhteista pitämällä yhteyttä äiteihin, järjestämällä yhteistä toiminnallista tekemistä ym. Mun kaveruussuhdetta toisiin poikien äiteihin leimaa nimenomaan toiminnallisuus ja se että me pohditaan aika paljon sitä mitä pojan äitinä oleminen tarkoittaa. Tähän mennessä ollaan vedetty pojille taidepäiviä ja muskaria, joka keskiviikko pelataan yhdessä potkupalloa tms. muita pallopelejä ja nyt syksyllä aletaan järjestää pojille tanssikerhoa jos vaan saadaan vetäjä.



Mä näen omassa miehessäni varsin onnistuneen esimerkin siitä että äiti on aktiivisesti tukenut ystävyyssuhteiden muodostumista jo ihan alusta asti. Mieheni parhaimmat ystävät ovat niitä, joiden äidit ovat keskenään ystävystyneet. Noi vahvat, varhaiset kaverisuhteet myös suojaa kiusaamiselta.

ajattele, että mun tarvisisi niitä eriyissuojella tai paapoa tai eivät muuten kykene luomaan ystävyyssuhteita ja elämään muutenkin normaalia elämään. En ole niitä äitejä, jotka palvelee pojille kaiken valmiiksi, pakkaa koululaukut, siivoaa ympäriinsä pudotetut sukat ym. ym.



Onko ihme, jos pojasta tulee vähän osaamaton ja parka, jos omat vanhemmatkaan ei luota hänen pärjäämiseensä aivan normaaleissa asioissa, kuten kaverisuhteissa?



Mutta itsekin olen huomannut sen, että poikien äidit ovat jotenkin sosiaalisempia. Luulen, että se voi johtua siitä, että myös äidit tiedostamattaan omalla käytöksellään antavat pojille ryhmässä olemisen ja sosiaalisuuden mallia, sitä, mikä tytöiltä usein puuttuu, kun kaverisuhteet ovat yleensä kahdenvälisiä ja kiinteitä.

parhaiten olen tutustunut lapseni parhaan tarhakaverin vanhempiin. Lapseni paras ystävä on poika, jonka molemmat vanhemmat ovat opiskelleet samaa alaa kuin minä ja mies... Yllättäen löytyy sitä yhteistä jutun juurta enemmän kuin useimpien muiden kanssa.

Olen heihin tutustunut lasteni myötä, esikoinen on tyttö ja kuopus poika. Suurimmalla osalla on esikoiseni ikäinen lapsi. En kyllä usko, että tutustumiseen vaikuttaa lasten sukupuoli, vaan persoona.

Toki myönnän, että jos toisen lapset ovat kovinkin vilkkaita ja rajuja leikeissään, niin en jaksa sellaisia kotiini kutsua. Meillä kun lapset ovat kohtalaisen rauhallisia (myös poikamme). Mutta tämä ei johdu siitä, että minulla on tyttö, vaan ihan siitä, että en voi sietää kovaa meteliä ja hulinaa itse.

Varmaan johtuu siitä, että tytöt usein ovat hiljaisempia ja rauhallisempia. He (siis minun tuttavapiirini tyttöjen äidit) selvästi reagoivat negatiivisesti poikien kovempaan menoon ja ääneen. Mutta jos nämäkin äidit oman pojan saavat, niin uskoisin että oppivat mukautumaan.

Erääseen hyvään ystävääni tutustuin vasta aikuisiällä, mutta vaikka hänellä on lapsia, niin en kuitenkaan tutustunut lasten kautta.Meillä vaan meni jutut yhteen ja synkkasi.



Lapseni kavereiden äiteihin taas en ole siitä syystä halunnut erityisen hyvin tutustua, koska eivät ole mun tyyppiä. Pintapuolisesti tunnen heidät ja pikaisista juttutuokioista tiedän, ettei meistä tulisi hyviä ystäviä.



t. tytön äiti