Lue keskustelun säännöt.
Mitä mieltä olet elämästäni (nuoren äidin tarina)?
18.04.2010 |
Taitaa olla 3-kympin kriisi, mutta juuri nyt kaikki tuntuu jotenkin ärsyttävältä ja vähemmän tyydyttävältä. Kavereiden kanssa olen jutellut, mutta tahtoisin nyt ihan ulkopuolisten mielipiteitä. Kaverit sitä mieltä, että mun elämähän on tosi hyvää ja 3-kympin kriisi se vain vaivaa.
Peruskoulun jälkeen opiskelin kaksoistutkintoa yo+parturi-kampaaja. Yo:ksi tosin en kirjoittanut, joten minusta tuli vain kampaaja, joka on käynyt vapaavalintaisina opintoinaan lukion aineita (pakolliset matikka, äidinkieli, englanti ja ruotsi). Parturi-kampaajaksi valmistuin aikanaan hyvin arvosanoin. Lukion kurssitkin suoritin hyvin arvosanoin. En kirjoittanut yo:ksi koska samaan syssyyn oli kampaajapäättötyö ja valmistumiseni parturi-kampaajaksi ei ollut siitä kiinni. Ajattelin, että ehkä sitten myöhemmin. Pyrin suoraan amiksesta kosmetologikouluun ja pääsin sisään.
16v saakka seurustelin nykyisen mieheni kanssa. Seurustelumme alkoi siten, että mieheni piiritti minua ja minä lopulta "suostuin" kokeilemaan seurustelua hänen kanssaan. Mieheni on ainoa poikaystäväni ikinä, miehelläni taas on ollut aiempiakin suhteita (on minua 3v vanhempi). Joskus mietin, että pitäisköhän kokeilla muitakin miehiä tai sinkkuutta, mutta koska koskaan ei ollut varsinaista syytä miestäni jättää ja olin hyvin kiintynyt jo häneen niin en sitten jättänyt.
20v tulin yllättäen raskaaksi. Oli aikamoinen shokki. Eka puolikas raskausajasta meni ahdistuksen vallassa, mutta päätimme siis pitää vauvan. Mieheni varsinkin oli tosi innoissaan ajatuksesta, minäkin aina olen ollut lapsirakas, mutta ajankohta ei tuntunut ihan sopivalta. Vauva-aika ja taaperoaika olivat ihania. Kosmetologikoulu tosin keskeytyi, mutta pääsin alani töihin kun poikamme oli 2,5v.
Pitkähtkön harkinnan jälkeen toinen lapsemme sai alkunsa ja syntyi 5v ikäerolla esikoiseen. Ihana ja kiltti tyttö tuli ja taloudellinen tilannekin oli hyvä hänen syntyessään. Ostimme omistusasunnon, jota olemme rempanneet ja jossa yhä asumme.
No nyt täyttää nuorempikin lapsi kohta jo 5v ja mietin välillä että kuka oikein olen? Mitä tahdon elämältäni? Elänkö tosiaan omaa elämääni? Meillä on kaikki periaatteessa hyvin, mutta olen jotenkin aika hukassa.
Kommentit (31)
Todella paljon auttoi kun nyt ihan kirjoitin asiasta ja sain teiltä vastauksia!
t. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niin pian on aikaa itsellesi vaikka kuinka paljon. Voit laajentaa elämääsi monella eri tavalla.
Jospa sä oletkin jo valmistautumassa siihen vaiheeseen? Alakoululaisetkin alkaa kuudennen keväällä ihan hirveästi inhoamaan kouluaan, kun sieltä kerran pääsee(joutuu) pois. ;o) Ihmismieli on kummallinen. Alitajuisesti tapahtuu paljon asioita.
T15
tunnen monia naisia jotka on ostaneet ja kyllä isät on osannu hoitaa lapsia kun äiti ajaa maantiellä. Ja kun lapset kasvaa niin sivuvaunuun vaan. Sitten kun olet ajanut Kolin huipulle niin voit siellä katsella maisemia puiden huvistessa. Tälläisiä asioita pitää haaveilla JA myös toteuttaa. Joka kesä.
Elämä on ihan lähiaikoina helpottunut todella paljon monella tavalla. Aiemmin ei ollut aikaakaan miettiä tällaisia asioita.
t. ap
Nyt lähden vähäksi aikaa muihin hommiin, mutta KIITOS paljon!
Juuri tuotahan se tyypillisimmillään on!
Mullekin tuli, vaikka ei ollut vielä edes lapsia silloin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja se on kyllä mahdollista.
Ja jossain vaiheessa nämä asiat olisi sun mielessä, vaikka olisit "etsinyt itseäsi" jo nuorempana, koska oikeesti sitä on koko ajan "hukassa".
Kehitys jatkuu koko ajan. Vaikka löytäisit itsesi nyt, niin hetken päästä voit olla taas etsimässä.
aloittanut mieheni kanssa seurustelun 16-vuotiaana enkä ole ikinä seurustellut kenenkään muun kanssa. Menimme innoissamme parikymppisinä naimisiin, ja meille nyt sitten kävi niin onnellisesti että mitään vahinkoraskautta ei tullut vaan opiskelimme tutkintomme loppuun, sitten olikin heti lasten vuoro ja nyt elämme sitä pikkulapsiarkea. Olemme vähän päälle kolmekymppisiä, on ok tulot, ammatit, talo ja lapset.
Minäkin suostuin miehen kanssa alun perin olemaan sitkeän piirityksen jälkeen, ja kun ei nyt oikein ketään muutakaan varteenotettavaa pyörinyt ympärillä. Mitään suurta rakastumista ei minun puoleltani koskaan tullut, vaikka naimisiin mennessämme ja vielä lasten odotusaikoina tunsin vilpittömästi häntä rakastavani enkä kokenut haluavani mitään/ketään muuta. Minunkin mieheni on ihan kunnon mies, vastuullinen ja rakastava. Olen edelleen syvästi kiintynyt häneen.
Minäkin ennätin elää nuoruuttani ja riekkua, mutta oikeastaan koko ajan seurustelevana, eli miesseikkailut ovat jääneet puuttumaan, en kyllä niitä ole kuvitellut kaipaavanikaan.
Nyt kuitenkin on samalainen haahuileva olotila, nuorempi lapsista on jo 4 eikä enää ole jatkuvaa rumbaa kotona vaan ehtii ajatella muutakin. Kukas mä olenkaan ja tässäkö tämä kaikki nyt on?
Uskon että pohdiskelu ja oman ajan ottaminen kannattaa, ja varmasti mä ainakin jatkan tyytyväisenä elämääni tässä kuviossa, kunhan vähän järjestelen pääni sisältöä tässä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedän ja tunnistan nuo tunteet ja ajatukset aivan täysin, sillä elän itse ihan samanlaisten ajatusten keskellä.
Juuri täyteen tullut 30v ikä se ilmeisesti saa nämä ajatukset päähän?
Tuntuu, etten tiedä itsekään yhtään mitä haluan, mitä tekisin elämälläni, jotenkin iski päälle ahdistus, että tätäkö tämä nyt on, mitä minä teen loppu elämälläni?!
Tekisi itsekin mieli kirjoittaa oma elämä tähän, ja kuulla miltä se toisten silmissä näyttää..Josko se avaisi omia silmiä?
En kuitenkaan VOI vuokrata moottoripyörää ja viettää kesälomaani maailmalla ajellen ja itseäni etsien ;)
Ei tarvii koko kesää humpsutella, mutta ihan varmasti pieni irtiotto tekee hyvää. Vaikka viikonloppureissu tyttöjen kanssa Tallinnassa tai ihan mitä vaan. Tai miehen kanssa jotain erilaista.
Kyllä noita ajatuksia varmasti kaikille tulee, ja hyvä niin. Mieti jos sitten 80-vuotiaana mietit ekaa kertaa, että hitto kun en silloin nuorena juossut ikinä sitä maratonia.
Ja tosiaan tosta "hullusta nuoruudesta" ja kaiken kokeilusta: Olisiko parempi, että olisi kokemus väkivaltaisesta poikaystävästä? Tai siitä että hortoilee ulkomailla vieraan kaupungin laitamilla aivan kuutamolla? Ei välttämättä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pääsee helpommalla, jos voi itse vaan istua kyydissä ja nautiskella. ;)
kiivetä jonnekin kallioille mietiskelemään puiden havistessa. Miettiä, että kuka mä oikein olen, mitä mä elämältäni tahdon. Kokeilla vähän kaikkea ja nähdä erilaisia asioita, sydän avoimena ja vailla sitoumuksia. Ts. juuri tuo vaihe jota ne ystäväni ovat viettäneet viimeiset 10v kun itse olen hääräillyt onnellisena pikku-äitinä ;) ja juuri se vaihe, joka ei heidän mielestä niin tärkeä ole, mutta minusta olisi. Juu, noin se varmaan on. Tässä kirjoitellessani tuo hahmottui nyt paremmin minunkin mieleeni.
En kuitenkaan VOI vuokrata moottoripyörää ja viettää kesälomaani maailmalla ajellen ja itseäni etsien ;) Minulla on noi lapset ja olen todella liian tunnollinen ja kunnollinen. Toivottavasti en ajaudu katkeruuteen tämän asian suhteen, voiko niin käydä? Täytyy kait etsiä pienempiä tapoja kehittää itseäni.... Niin tosin olen tähänkin saakka tehnyt ja joku osa minusta nyrisee tyytymättömänä. Toivottavasti tämä on vain vaihe, joka menee pian ohi!
ap