Vanhusten paleltumiskuolemat ja muut tapaturmaiset kuolemat ovat lisääntyneet rajusti

ole itsemurhia. Samoin hankeen paleltumiset. Jos minä olisin vanhainkodissa ja haluaisin päättää päiväni, minä lähtisin yöllä ulos yöpaidassa; mitä kylmempi ulkona, sen parempi.

Monilla vanhuksilla on oikeasti tosi paha ola yksinäisyyden vuoksi.

Eräs vanhainkodin johtaja kertoi, että pistää suorastaan vihaksi kun joku omainen tulee itkemään ikäväänsä vanhuksen kuoltua. Ja sama vanhus on itse saanut itkeä vuositolkulla omaa ikäväänsä, kun vieraita käy ehkä kerran kahdessa kuukaudessa, jos sitäkään.

Kyse ei kuitenkaan ole aina yksinäisyydestä vaan puhtaasti siitä, että elämänhalua ei enää riitä. On täysin luonnollinen kehityskulku vanhetessa, että elämänpiiri kapenee, ei vähitellen enää haluta olla tekemisissä ulkomaailman kanssa eikä juuri edes tavata ketään ja lopulta halutaan vain hautaan. Seuraan parhaillaan tällaista lähipiirissä. Henkilö puhuu kuolemasta kaivaten joka kerta kun tapaamme, mutta hänellä ei ole sairautta, johon hän voisi kuolla. Alzheimerin tauti tappaa liian hitaasti.



Hänen ainoa vaihtoehtonsa on heikentää itsensä pikku hiljaa siten, että sydänlihas lopulta pettää surkastuttuaan muiden lihasten tavoin. Tämän voi tehdä kieltäytymällä syömästä ja liikkumasta ja tätä läheiseni jo toteuttaa.



Jos hänet olisi talvella löydetty pihalta menehtyneenä, olisin ollut varsin varma itseaiheutetusta kuolemasta.



Tuosta itkemisestä vielä huomautus, että dementikot voivat itkeä ikäväänsä jo 10 minuuttia sen jälkeen, kun omainen on lähtenyt, sillä käynti on pyyhkiytynyt täysin pois heidän muististaan. Sitä paitsi kaikki eivät tosiaan kaipaa ihmisiä ympärilleen. Nuorten on vaikea ymmärtää sitä, miten paljon vanheneminen muuttaa ihmistä. Eivät he välttämättä halua, että heidän luonaan käydään.

melko piittaamatonta omaisilta jos samassa kaupungissa (tai lähialueella asuvaa) ei käydä katsomassa kuin jouluna ja kerran kesässä.

Siinä yritetään puhdistaa vain omaa omatuntoa, jos väitetään että vanhus ei kaipaa läheisyyttä tai huomioimista.

Toisekseen vanhainkodeissa on myös varsin paljon vanhuksia, joilla ei ole mitään dementiaoireita, mutta fyysiset rajoitteet kaventavat elinpiirin.

Tuosta itkemisestä vielä huomautus, että dementikot voivat itkeä ikäväänsä jo 10 minuuttia sen jälkeen, kun omainen on lähtenyt, sillä käynti on pyyhkiytynyt täysin pois heidän muististaan. Sitä paitsi kaikki eivät tosiaan kaipaa ihmisiä ympärilleen. Nuorten on vaikea ymmärtää sitä, miten paljon vanheneminen muuttaa ihmistä. Eivät he välttämättä halua, että heidän luonaan käydään.

Mun kokemus on, että ihmiset ei monesti oikein ymmärrä millaista seuraa vanhus kaipaisi. Nuoremmat ajattelee, että pitää jutella jostain "uusista ja kiinnostavista" asioista ja vaihdella kuulumisia.



Tietysti, jos on kyseessä vanhus, joka yhä älyllisesti terävä ja seuraa aktiivisesti kaikkea ja itsekin lukee jne., niin homma menee näin. Mutta jos kyseessä vanhus, jolla aikanaan alhainen koulutustaso ja tietyllä tapaa suppea elämänpiiri, niin sitten he yleensä kaipaisivat mahdollisuutta muistella omaa elämäänsä ja kertoa niitä omia muistojaan ja tarinoitaan niiltä ajoilta, kun he olivat vielä aktiivisia elämässään, uudestaan ja uudestaan.



Käyn usein lasten kanssa katsomassa päälle 90- vuotiaita vanhuksia ja vierailut sujuvat mukavasti, kun katsellaan vanhoja valokuvia, annetaan vanhuksen jutella omiaan ja nyökytellään mukana. Jos kaunis ilma, istuskellaan ulkona kaikessa rauhassa.



Tietysti voi olla, että jotkut vanhukset eivät haluaa mitään vierailuja. Useat kuitenkin varmaan haluaisivat, mutta saattavat ahdistua, jos vierailut sisältää liikaa "uutta asiaa", jota vanhus ei oikein ymmärrä tai jos vierailusta tulee stressaava, kiireinen ilmapiiri.