Diagnoosina keskivaikea masennus; mikä sinulla aiheutti sen ja mikä auttoi?

Voi kai miehen masennus sitten johtua pelkästään minusta ja meidän suhteesta =/ Itse kyllä luulen, että siihen liittyy paljon muitakin asioita ja ihmettelen, ettei mies ole yhtään halukas hoitamaan masennustaan muuta kuin lääkkeitä syömällä. Olen ymmärtänyt, että masennusta pitäisi hoitaa myös puhumalla.



T:14

Ystäväni menetti lapsensa raskauden ollessa jo yli puolen välin. Lapsi syntyi kuolleena. Ystäväni masentui tästä ja myös narsistimiehensä kiduttamisesta niin, että joutui ensin akuutisti 3 kertaa viikossa psykiatrille, jonka jälkeen terapia on jatkunut kerran viikossa psykologin kanssa. Lääkitystä oli aluksi 4 eri lääkettä (ainakin unilääkettä, betasalpaajia ja masennuslääkettä) mutta lääkkeistä hän on päässyt jo kokonaan eroon ja on nyt, melkein 2 vuotta tapahtuneen jälkeen ihan kunnossa! :-)



Masennus on todella hurja, vakava sairaus, mutta oikealla lääkityksellä ja terapialla siitä voi parantua!

mitä pientä ikävää, jotka yksinään eivät varmastikaan kenenkään maailmaa kaataisi, mutta jossain kohtaa tuli kuormitusta liikaa.



Mielialalääkitystä pari vuotta ja puolitoista vuotta psykologin kanssa "palaverointia". Alussa pari kertaa viikossa useita kuukausia, mutta lopussa parin viikon välein.



Itsensä ihmettely ja kova yritys laittaa asioita kuntoon, se on auttanut. Eiläkitys yksistään, tai psykologi, tärkeintä on ollut antaa itselleen ja läheisimmilleen aikaa ja se, että on koittanut pikkuhiljaa laittaa asioita kuntoon.



Nyt on lääkityksen lopettamisesta noin puoli vuotta ja edelleen on tekemsitä. En ole ikävä kyllä vieläkään ihan OK, vaikka lähellä ollaankin.



En myöskään ole saanut kaikkia stressitekijöitä kuntoon, eli uskon ja toivon, että stressitekijöidän "häivyttyä" elämästä ja ajan vielä hieman kuluttua, niin kyllä tässä vielä täydessä iskussa ollaan.



Rankkaa on ollut, mutta myös opettavaista.

mutta minua auttoi n. 4 vuoden kognitiivinen yksilöterapia 2 x vko ja lääkitys (Sepram). Kela ei korvannut (kas kummaa!), mutta oma sairaskuluvakuutus korvasi 2 v. Sitten pantiin suu säkkiä myöten.

keskivaikea masennus. Kuukausi sairaslomaa, jonka aikana tapaamiset työterveyslääkärin kanssa viikottain, työtehtävien vaihto ja Seromex-lääkitys.

traumaattinen lapsuus ja ero pitkäaikaisesta poikaystävästä.



Auttoi? Aika lähinnä. Ehkä lääkitys. Terapiassa kävin, kun krapulaltani kykenin eli "hoisin" itseäni alkoholilla =( Jonain päivänä vain tajusin, että voin elää yksin ihan onnellista elämää ja jotenkin suunta kääntyi ylöspäin. Pian tapasinkin mieheni :)



Tuon kaikista pahimman kauden jälkeen olen sairastunut kahdesti uudestaan. Diagnoosissa olikin aikanaan sana toistuva.

Elämä oli ollut aika stressaavaa jo useamman vuoden, niin negatiivisella kuin positiivisellakin tavalla - keskenmeno, naimisiinmeno, potkut töistä, lapsen syntymä, muutto ulkomaille, miehen yletön työnteko, olematon sosiaalinen verkosto, miehen potkut, uhkaava kodittomuus, muutto, remontti, firman pistäminen pystyyn, toisen lapsen syntymä, taas muutto, yksinäisyys, remonttihelvetti - noin kului neljä masennusta edeltänyttä vuotta.



Lisäksi oli taustalla oma lapsuudenkoti, joka oli ns. normaali mutta jossa tunneilmaisu oli vinoa ja painostavaa: toisella vanhemmalla masennustaipumus, toisella tunnekylmyyttä, kaikilla meillä lapsilla vähän neuroottisia taipumuksia (jotka ilmenivät hyvin eri tavoin). Lapsuudessa muutettiin paljon ja koulussa kiusattiin ja hyljeksittiin.



Nämä vaikutti siihen ettei itselläni coping-taidot olleet alkuunkaan hanskassa, eikä ollut mitään tukiverkostoa joka auttaisi kun lopullinen romahdus itsemurha-ajatuksineen tuli.



Kävin lyhytterapiassa. En ottanut lääkitystä, olisi ehkä kannattanut, olisi toipuminen ollut nopeampaa (tosin kannatan ehdottomasti terapiaa lääkityksen ohessa, siellä oppii niitä itseavun ja tunnehallinnan taitoja, jotka puuttuvat tosi monelta).



Loppujen lopuksi kiskoin itseni parin vuoden kuluessa ja matkan varrella paljon kompuroiden kuiville siitä suosta. Se oli kovaa, kun ei olisi muuta halunnut kuin olla kuollut, mutta ei vaan voinut antaa periksi omien oienten lasten tähden, oli tavallaan vaan oltava vahvemoi kuin olikaan. Mokailin siinä matkan varrella, noin yksityiskohtiin menemättä, mutta siitä katumuksestakin on tietyllä tavalla päästettävä irti - opittava läksynsä ja katsottava eteenpäin.



Luin paljon itseapukirjallisuutta ja harjoittelin, harjoittelin, harjoittelin oman ajatusmaailman ja tunne-elämän hallinnan keinoja. Opettelin meditointia ja rentoutumista. Aloin liikkua ja syödä terveellisesti. Kaikkien kokemukset on erilaisia, mutta itselläni tuo liikunnan määrä korreloi suoraan hyvinvoinnin tilaan (joidenkin tutkimustenkin mukaan säännöllinen liikunta on yhtä tehokas keino lievän ja keskivaikean masennuksen hoidossa kuin lääkitys).



Samoin ruokavalio vaikuttaa nykyiseen päivittäiseen tilaani - tämä terveenä pysyminen on jatkuva prosessi, joka tuskin koskaan loppuu, ja minun on vältettävä niitä juttuja jotka itselläni laukaisevat esim. ahdistusoireita ja/tai synkkämielisyyttä (näihin kuuluvat verensokerin liian voimakkaat heilahtelut, liika kofeiini ja tupakointi sekä tietyjen vitamiinin ja ravintoaineiden puutteet).



Uskon että itselläni on tietty, arvattavasti ihan biologasta johtuva taipumus olla henkisesti hauraampi kuin jotkut muut. Mutta uskon myös vakaasti, että minulla on kykyjä pärjätä tämän asian kanssa, ja niitä tulee koko ajan lisää.

Mulle työnnettiin liikaa töitä, eikä kuunneltu, vaikka sanoin, etten mä pysty ottamaan enempää. Silti mut puhuttiin ympäri, ja enhän minä sitten jaksanut, kun liikaa oli.



En sitten palautunut tilanteesta lainkaan, ja vasta aikojen päästä sain tuon diagnoosin: keskivaikea masennus. Hoidoksi annettiin masennuslääkkeet ja säännölliset tapaamiset psykiatrian sairaanhoitajan luona. Itse en kokenut lääkkeiden auttavan mitenkään. Mutta ne keskustelut kyllä kevensi oloa. Vajaan vuoden hoidon jälkeen mut todettiin riittävän terveeksi.



En kyllä ihan entiselläni ole edelleenkään, mutta toivon, että ajan kanssa saan vielä itseni takaisin.

MAsennuksen aiheuttaa pienet tissit. Asia korjaantuu kun olen säästänyt tarpeeksi silikonirintoihin.

Kiitos siitä että olette jakaneet kokemuksianne!!



Omaa napaa sen verran että viimeiseen 4-vuoteen on mahtunut niin parisuhdekriisiä joka muuten yhä päällä tietyltä osin, oman vanhemman sairastumista vakavasti ja hänen saattohoitamistaan, jatkuvaa työtilanteen epävarmuutta ym.

Eikä se peruspohjakaan mistä ponnistanut olen, ole kummoinen, väkivaltaa sekä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, koulukiusaamista vuosikausia jne.

Nyt sitten hakeuduin nykyisen työpaikkani työterveyslääkärille ja itkuksihan sekin meni.

Keskivaikea masennus ja uusi tapaaminen jonka yhteydessä sitten katsomme jatkoa, mahd lääkitystä yms.

Haluaisin vain voida hyvin, olla pirteä ja jaksava, työkykyinen, ja vähemmän itkuinen ja hermoheikko, omat lapsenikin varmaan jo kärsivät vaikka voivatkin mainiosti ja ovat sosiaalisesti menestyviä, koulu menee kiitettävästi jne.



Ap

Hyvä juttu että olet hakenut apua, se on usein se vaikein askel ottaa. Ja hienoa että sinut otetaan vakavasti. Tästä se lähtee. Pikkuhiljaa asiat rupeavat helpottamaan ja löydät vielä itsestäsi voimavaroja, joita et tiennyt olevankaan.



Tuo vastuu lapsista ja heidän hyvinvoinistaan on ollut itselleni vähän sellainen kaksiteräinen miekka - toisaalta se vaikutti siihen, ettei voinut vain päästää kokonan irti, oli vaan haettava se jalansija, ja taas uudestaan aina kun lipesi. Hyvä asia siis. Toisaalta huoli ja syyllisyyskin on vaivannut; sitä olisi nin mielellään se täydellinen äiti joka tarjoaisi virheettömän kasvualustan! Se on ollut oma taitonsa, että on oppinut hyväksymään puutteitaan ja kuitenkin kamppailemaan niiden yli päästäkseen, ja löytämään se kultainen keskitie niiden välillä.



Koita päästä terapiaan, ja miehellekin kannattaa kysellä jotain tukea; masentuneen kanssa on raskas elää (älä nyt kuitenkaan ruoski itseäsi sen takia, et sinä ole tilannettasi valinnut). Kaikki terapeutit eivät ole hirveän hyviä työssään tai eivät ehkä vain sovi sinun persoonallisuteesi, niin että jos tuntuu ettei apua löydy, etsi uusi.



Nr. 7 (muistaakseni)

Sanoit hyvin, että jotkut olisivat jo valmiiksi henkisesti hauraampia kuin toiset, uskon siihen itsekin.

Toisaalta, eipä tällä taustalla ja lapsuuden kokemuksilla se henkinen pohjakaan ihan mikään "normaali" olla, inhoan kyllä tuon sanan käyttöä, kuka senkin määrittelee mikä on normaalia ja mikä ei..Yht.kunta tietty asettaa tietyt rajat ja normit, lait yms mutta enpä nyt niistä puhukaan.

Työterveys ei kuulema voi keskusteluapua tarjota, heidän psykiatrien ym ajat menevät työpaikkaongelmien vuoksi kärsivien hoitoon, pitäisi kuulema ottaa yhteyttä omaan terveyskeskukseen..



Ap

Olen lukenut paljon näistä jutuista, ja uskon kyllä geenien vaikuttavan siihen, kuinka altis joku on masentumaan - kasvatus, ympäristö ja elämäntilanne sitten puolestaan saattavat vaikuttaa joko laukaisevasti tai ennaltaehkäisevästi. Ja minusta kuulostaa siltä että sinulle on kertynyt aika rankkoja kokemuksia sekä lapsena että viimeaikaisessa elämässäsi. Ei ihme että olet ollut lujilla.



Olen muuten siitä ihan samaa mieltä että se "normaali" on varsin venyvä käsite ja vaihtelee yksilöiden välillä ja kulttuurista riippuen. Itse en tätä nykyä oikein edes yritä asettaa itseäni sille asteikolle, olen mitä olen...



Harmi ettei työterveyden kautta saa terapiaa! Itsekin maksoin lyhytterapiani omasta pussista. Jälkeenpäin arvioiden (niin tätä jälkiviisautta!) toivoisin muuten että olisin jotenkin tiennyt paremmin mitä odottaa ja toivoa siltä terapialta. Hukkasin ensinnäkin paljon aikaa yrittämällä miellyttää terapeuttia ja vaikuttaa "kunnon ihmiseltä" ja, niinpä niin, "normaalilta". :D Tavoitteet sille mitä olisin halunnut terapiassa oppia oli ihan hukassa. Oli kauhea halu vain purkaa ikäviä kokemuksia, ja minua hoitanut terapeutti ei sitä puolestaan kokenut niin tarpeelliseksi - mutta ei hän toisaalta ollut myöskään kovin tehokas opettamaan minulle noita yllämainitsemiani tunnehallinnan ja ajatusmaailman muokkauksen keinoja, enkä osannut niitä pyytää.



Mutta toisaalta siinä haavoittuvaisessa tilassa pieninkin kuuntelu- ja keskusteluapu auttoi (terapiaistunnot alkoivat muuten yleensä sillä että nieleskelin vain itkua ekat 15 minuuttia).



Kokeile ihmeessä terveyskekuksen kautta jos apua löytyisi. Toisaalta itse sain loppujen lopuksi suurimman avun ihan vaan lukemalla paaaaaljon oma-apukirjallisuutta ja kirjoittelemalla tietyille nettipalstoille, joilta löytyi empaattisia kohtalotovereita joiden kanssa jakaa kokemuksia (AV:stä luovuin kokonaan kun olin niin vereslihalla että vähäinenkin inhottavuus sattui).



Halaus sinulle ja valoisampaa kevättä!

Miehelläni on todettu masennus (en muista onko lievä vai keskivaikea) muutama vuosi sitten työterveyshuollossa. Siitä asti on syönyt masennuslääkkeitä, mutta lääkärin juttusilla on käynyt vain pari kertaa silloin alussa. Saa kerran vuodessa uuden reseptin puhelinajalla.



Musta ihan uskomatonta, ettei mies hoida masennustaan millään muulla tavalla kuin noilla lääkkeillä. Ei siis käy minkäänlaisella terapeutilla, psykologilla tms. Olen puhunut miehelle tosta asiasta lukemattomia kertoja, mutta mies suuttuu joka kerta... Mä en edes tiedä, mikä kaikki on miehelle masennuksen aiheuttanut, mutta itse ajattelen, että mies on perusluonteeltaan sellainen masennukseen taipuvainen. Jos joku asia menee pikkuisenkin pieleen, se on miehelle maailmanloppu. Meidän parisuhdeongelmat ovat varmaan olleet yksi osatekijä samoin miehen lapsuudenperheessä vallinnut puhumaton ilmapiiri.



Nyt meillä on ero tulossa, koska mies ei ole enää vuosiin jaksanut panostaa tähän suhteeseen, eikä usko, että meillä on tulevaisuutta. Itse olisin halunnut vielä yrittää niin, että myös jotain konkreettista olisi tehty tuon yrityksen suhteen. Eli että mies aloittaisi jonkinlaisen terapian ja hoitaisi itsensä kuntoon. Mies taitaa itse luulla, että masennus johtuu pelkästään tästä parisuhteesta ja kun pääsee musta eroon, häviää masennuskin.



Onko mulla mitään keinoja saada miestä hoitamaan tuota masennusta, kun ei suostu edes keskustelemaan asiasta? Voinko soittaa miehen työterveyslääkärille (en kyllä tiedä hänen nimeäänkään...).

Mies taitaa itse luulla, että masennus johtuu pelkästään tästä parisuhteesta ja kun pääsee musta eroon, häviää masennuskin.

se johtuakin?

minulla todettu v.masennus,ahdistuneisuush.Lievää vaino harhaisuutta.lääkityksenä:cymbalta120mg,lyrica150mg,xanor depot 2mg,seroquel 900mg,peratsin 12mg.lääkitys pitää oireet suhkot kurissa..on niitä huonoja päiviäkin.olen ollut eläkkeellä 7v..odotellaan parempia päiviä.!?.......

Keskivaikean masennuksen laukaisi rasittava työtilanne (olin työssä jonka vaativuus ylitti silloisen kokemukseni ja taitoni) ja yksityiselämän suuret yhtäaikaiset muutokset. Olin hiljattain mennyt naimisiin, muuttanut paikkakuntaa, minulla ei ollut pysyvää kotia (olin myynyt vanhan ja uutta rakennettiin) ja lähipiirissä oli ihminen, joka tarvitsi paljon tukea sekä toinen ihminen, joka ahdisteli jatkuvasti perhettäni.



Ratkaisun toi olosuhteiden muuttaminen siltä osin kuin se oli mahdollista. Pystyin vaihtamaan työpaikkaa ja koti valmistui, mutta muihin ihmisiin ja heidän häiriintyneisyyteensä en tietenkään voinut vaikuttaa. Lisäksi söin lääkkeitä ja kävin kerran viikossa lääkärissä keskustelemassa.

Cipralex lääkitys on auttanut.