Missä asioissa kannat kaunaa vanhemmillesi?

Nämä ehkä päällimmäisenä: Vanhemmillani oli paljon riitoja, joita sitten selvittelivät kovaäänisesti ja joskus toisiinsa kiinni käydenkin. Muistan, miten illalla sängyssä pelkäsin, että he tappavat toisensa kun riitelyn äänet kävivät sietämättömiksi. En vieläkään kestä riiteleviä ihmisiä - menen melkein paniikkiin. Turvattomuuden tunne iskostui syvälle.



Toisekseen vanhempien juominen ja sekoilut mun teini-iän aikaan oli kammottavaa. Seurasin veljien kanssa vierestä, kun äiti (erottuaan isästä) ryyppäsi milloin kenenkin kanssa. Rahaa oli AINA viinaan ja tupakkaan, mutta lasten menoista tingittiin. Kuljin rääsyissä, ja muutenkin pukeuduin ihan kammottavalla tavalla kun äitiä ei kaikkien sekoilujensa keskellä kiinnostanut omat lapsensa.



Hammashygieniaan ei meilläkään kiinnitetty huomiota, ja nyt on suu täynnä amalgaamia. Lapsena laitetut paikat alkavat irtoilla, ja toinen kierros poraamista alkaa... Kotona meillä oli kyllä niin siistiä, että lattioilta ois voinut syödä. Äiti kielti joskus jopa leikkimisen, ettei oltais sotkettu kun se siivosi ihan maanisena. Ja syyllisti tietysti meitä lapsia, että se on aivan uupunut siivottuaan MEIDÄN TAKIA ja että me ollaan kiittämättömiä paskoja, kun ei arvosteta sen uurastusta... (joo, varmaan harva alle 10-vuotias osaa arvostaa siivoamista...).



Että näin. Suhde äitiin on etäinen ja kylmä edelleen. Isä on mukava mutta vähän lapatossu ollut aina, äitin mt-ongelmat ja alkoholismi ovat kai vieneet taistelutahdon.

Vaikeista asioista ei saanut puhua, ne vaiettiin. Mm. äidin kuolema oli niin paha paikka isälle että me leikittiin ettei mitään ole tapahtunut. Yritettiin vaan jatkaa elämää. Kaikki joutui selviämään miten kuten yksinään asiasta.



En osaa vieläkään puhua vaikeista asioista vaan menen ihan lukkoon.

Vauvasta asti olin hoidossa tai mukana töissä, ikinä ei ollut harrastuksia, ei rutiineja, ei mitään tuttua ja turvallista, ei kaveriseuraa hoitopäivien ulkopuolella. Vain aikuisten kiireitä ja vanhempien työpaikalla istumista. Ruokailu ja nukkumaan menokin riippui vanhempien kiireistä. Missään leikkipuistoissa, virpomassa, mäkeä laskemassa, luistelemassa, pyöräilemässä, lasten tapahtumissa, huvipuistoissa tms. ei ikinä käyty. Tosi kuiva ja tylsä lapsuus. Minua roikotettiin siinä sivussa..ja syötettiin kaikkea sontaa ruuaksi joten olin tosi lihava.

harjoitti psyykkistä väkivaltaa ja äiti katsoi vaan vierestä.



R.I.P.

mutta kovasti harmittaa oman murrosikäni aikainen tilanne. Tajuan kyllä olleeni ärsyttävä murrosikäinen, ja tajuan että vanhempani olivat ensimmäistä kertaa sen ongelman edessä (nuoremmilla sisaruksillani tilanne oli jo aivan toinen), mutta ikävä kyllä minun huonon käytökseni ja siitä seuranneen ylireagoinnin (= aivan liian tiukan kurin) ja siitä seuranneen kapinointini jälkeen olemme vielä 20 vuoden kuluttuakin vähän kireitä toisiamme kohtaan. Periaatteessa välit ovat hyvät, mutta pieninkin erimielisyys, vaikka kuinka vähäpätöinenkin, saa helposti aivan typerät mittasuhteet, kun vanhempani ovat leimanneet minut "vaikeaksi ihmiseksi" (minä en suinkaan ole muissa ympyröissä tunnettu), ja minä taas olen leimannut vanhempisuhteeni "vaikeaksi" (mitä se varmaankaan ei olisi, jos emme jatkuvasti ylireagoisi toistemme tekemisiin).

Tiedän, että pitäisi antaa anteeksi ja unohtaa, mutta silti kannan vieläkin kaunaa.



Äidille siitä, ettei huolehtinut itsestään. Uhrautui ja sairastui.



Isälle siitä, ettei antanut aikaa eikä rahaa meille lapsille vaan tärkeintä oli saada asuntolaina mahdollisimman nopeasti maksettua. Raha-asioista ei edelleenkään puhuta emmekä ole saaneet taloudellista tukea.

Mutta huomaan olevani samankaltainen omille lapsilleni, jopa pahempi. Ärsyttää.



Ja ehkä he olisivat voineet hankkia minulle sisaruksen :-)

Ei käsketty tekemään läksyjä eikä neuvottu hankkimaan kunnon ammattia. Ei neuvottu oikeastaan missääm, kaikki piti itse oppia kantapään kautta. Esim. hygienia-asiatkin. Miten noloa!

Nyt aikuisena ei tietenkään autettu kuin muutaman satunnaisen kerran, olen saanut ruinattua lapsille vaatteita joululahjaksi. Jos sain äitini joskus lastenhoitajaksi, niin siitä olisi pitänyt maksaa.

Ja jatkuvasti mulla on paha olo ja syyllisuudentunne.

Lapsuudessani ei ollut muuta hyvää kuin että sain ruokaa ja vaatteita. Toki sen pitäisi kai riittää. Mutta isä oli aggressiivinen viikonloppujuoppo, sai raivareita liki joka päivä selvinkinpäin, äitiä ei yhtään kiinnostanut miten se lapsiin vaikuttaa, mitään ongelmaani ei kuunneltu, hygienia-asioita ei mullekaan opetettu, menkkojen alkamisesta äippä oli vain vihainen ja käski itse mennä ostamaan rintsikat enkä tajunnut käyttää deodoranttiakaan ennen kuin lukiossa..kavereiden puute ei kiinnostanut, se etten uskaltanut mennä kodin ulkopuolelle ei kiinnostanut, vissiin ainoa mikä kiinnostaa on työnteko. Olisivat jättäneet lapset hankkimatta.

missään asiassa. Naapurin ukko sai käydä vihjailemassa alatyyiln juttuja, mutta häneltäkään ei minua suojattu. Alkoholinkäyttöä. Riitaisaa parisuhdetta. Paljon sai katsella.

kynnykselläkään en saanut vielä tehdä juuri mitään. Enkä vielä täysi-ikäisenäkään koska asuin kotona. Näin ollen sitten muutin ensimmäisen poikaystäväni kanssa yhteen, koska äiti teki seurustelusta miltei mahdotonta kotona asuessani. Tämän miehen kanssa sitten naimisiinkin menin ja perheen perustin, mikä sinänsä ihan ok, mutta nyt myöhemmin sitä miettii että olisi ollut ihan kiva katsastaa vaihtoehtoja silloin.

Koen raivoa joka kerta kun käyn kotosalla ja äitini sossöttää lapsenlapsilleen surkealla äänellä että älkää riidelkö, mummolle tulee paha mieli. Voi jumalaude. Älä lyö koska toiseen sattuu! Eikä älä lyö ettei äidille/mummolle tule paha mieli. Ei kuulosta miltään näin kirjoitettuna mutta kun tuo oli äitini toimintamoodi joka konfliktissa.. Eipä ihme että uhmaikä ja muurrosikä ja oman tahdon opettelu jäi kokemattta ja nyt aikuisena on saanut ravata terapiassa opettelemassa asioitten oikeita syy-seuraussuhteita. Esim. sitä, että oman elämäni ratkaisuja tehdessäni en automaattisesti ensin mieti minkälainen mieli päätöksestä tulee äidille (!!!). En aluksi edes ymmärtänyt tekeväni niin, sen verran automaattista se oli. Ja TODELLA vaikea poisoppia. Sitä voi selittää itselleen ummet ja lammet mutta ahdistus jää silti.

Koen raivoa joka kerta kun käyn kotosalla ja äitini sossöttää lapsenlapsilleen surkealla äänellä että älkää riidelkö, mummolle tulee paha mieli. Voi jumalaude. Älä lyö koska toiseen sattuu! Eikä älä lyö ettei äidille/mummolle tule paha mieli. Ei kuulosta miltään näin kirjoitettuna mutta kun tuo oli äitini toimintamoodi joka konfliktissa.. Eipä ihme että uhmaikä ja muurrosikä ja oman tahdon opettelu jäi kokemattta ja nyt aikuisena on saanut ravata terapiassa opettelemassa asioitten oikeita syy-seuraussuhteita. Esim. sitä, että oman elämäni ratkaisuja tehdessäni en automaattisesti ensin mieti minkälainen mieli päätöksestä tulee äidille (!!!). En aluksi edes ymmärtänyt tekeväni niin, sen verran automaattista se oli. Ja TODELLA vaikea poisoppia. Sitä voi selittää itselleen ummet ja lammet mutta ahdistus jää silti.

Ei opetettu käytöstapoja ollenkaan. Kaiken olen oppinut kyläillessäni kavereilla ja aikuistuessani. Kun olin isompi, äitini aina paheksui kaupassa kiukuttelevia lapsia. Hän kertoi ylpeänä kuinka ei ikinä ottanut minua kauppaan. Se olikin tyypillistä äidilleni, välteltiin tilanteita, joissa olisi joutunut opettamaan minulle jotain.



Lisäksi hampaitani ei hoidettu ja siitä olen saanut kärsiä koko elämäni. Limsaa ja karkkia sain niin paljon kuin halusin, mutta hampaidenpesua ei vahtinut kukaan. Saatoin olla viikkoja pesemättä hampaitani.



Kolmas asia on se, että olen ainoa lapsi. Olin lapsena yksinäinen, nyt en saa kenenkään kanssa jakaa lapsuusmuistojani. Äitini on kuusikymppisenä dementoitumassa, ja minä joudun elämäni ruuhkavuosina huolehtimaan myös hänestä, aivan yksin (isäni on kuollut).

Meidätkin jätettiin täysin kasvattamatta. Opastusta ja tukea ei saanut mihinkään asiaan. Vaatteet olivat huonot ja ruoastakin ajoittain puutetta.

hyvä koti ja kelpo vanhemmat, mutta siitä ehkä vähän miinusta, että eivät ikinä, kertaakaan riidelleet lasten kuullen tai nähden, joten en oppinut riitelemisen mallia kotoa. Sitten kun parisuhteessa temperamenttisen miehen kanssa tuli riitoja, menin aivan lukkoon ja paniikkiin, kun en tiennyt mitä pitää tehdä ja mitä tuo toinen nyt aikoo... Joskus jälkeenpäin kysyin äidiltäni, että miksi ette ikinä riidelleet meidän lasten nähden, äiti vaan hämmästyneenä totesi, että kun ei meillä ollut ikinä mitään riitoja.

Ei opetettu käytöstapoja ollenkaan. Kaiken olen oppinut kyläillessäni kavereilla ja aikuistuessani. Kun olin isompi, äitini aina paheksui kaupassa kiukuttelevia lapsia. Hän kertoi ylpeänä kuinka ei ikinä ottanut minua kauppaan. Se olikin tyypillistä äidilleni, välteltiin tilanteita, joissa olisi joutunut opettamaan minulle jotain. Lisäksi hampaitani ei hoidettu ja siitä olen saanut kärsiä koko elämäni. Limsaa ja karkkia sain niin paljon kuin halusin, mutta hampaidenpesua ei vahtinut kukaan. Saatoin olla viikkoja pesemättä hampaitani. Kolmas asia on se, että olen ainoa lapsi. Olin lapsena yksinäinen, nyt en saa kenenkään kanssa jakaa lapsuusmuistojani. Äitini on kuusikymppisenä dementoitumassa, ja minä joudun elämäni ruuhkavuosina huolehtimaan myös hänestä, aivan yksin (isäni on kuollut).

Voihan olla, että äidilläsi oli masennusta tms. Ei aina jaksa useampaa lasta.

En kokenut olevani hyväksytty omana itsenäni. Olin hiljainen, ujo lukutoukka. Äitini ihaili rempseitä serkkulapsia, tokaisi yhden jos toisenkin kerran ärtyneenä minulle että "ei ihmisiä saa pelätä" - mikä tietysti on ihan totta, mutta temperamenttini vain on olla hiljainen eikä ulospäinsuuntautunut. Asetti oman perheensä toiselle sijalle sukulaisiinsa nähden. Läpi elämäni olen kokenut olevani toisen luokan kansalainen,huono ja kelpaamaton - mutta nyt alan pyristellä siitä irti.



Yhäkään hän ei tunne minua, mutta luulee tuntevansa. Sekoittaa nimeni usein nuoremman sisarensa nimeen, koska puhuu meille samat asiat/pitää melkein samoina/samanlaisina ihmisinä. On dominoiva. Täysi-ikäiseksi päästyäni minulle tarjottiin ruokajuomaksi olutta. Ennen kuin ehdin vastata äiti ehti livauttamaan että " ei xx pidä oluesta, ei se ota."

Olin ns. helppo lapsi ja sen takia "sain" kasvaa melkolailla omillani. Nuoremmat sisarukset vievät vanhempien huomion, ja minä jäin paitsioon. Jos minua olisi kannustettu ja tuettu opiskelemaan, olisin voinut päästä elämässäni vaikka mihin. Nyt se on paljon vaikeampaa.