Onko uskosi tai uskonnottomuutesi perintöä vanhemmiltasi?

Oletko joutunut pohtimaan uskonasioita itsenäisesti? Jos olet tehnyt eri ratkaisun kuin vanhempasi, miten se on vaikuttanut vanhempiisi?

Äitini on tapaluterilainen, samoin veljeni. Isäni ehkä oikeasti on kaikkein uskonnollisin vaikkei kirkkoon ole kuulunutkaan.

Itse olen ollut paljon seurakunnan toiminnassa (pyhäkoulu, tyttökerho, rippikoulu) lapsena ja nuorena, mutta olen aina jotenkin erottanut uskonnon ja seurakunnan toiminnan mielessäni. Itse en ole edes lapsena uskonut, mutta toiminta oli kivaa ja tärkeää.

Nyt aikuisena vähän aikaa sitten erosin kirkosta, koska en usko ja seurakunnalla ei ole mulle mitään annettavaa. Lapseni ovat olleet joskus tyttöleireille, mutta en tykännyt siitä, että siellä peloteltiin lapsia (jos et usko, joudut helvettiin.) Lasten kanssa puhun uskon asioista (anoppi ja miehen veljen vaimo ovat uskossa) ja he kuuluvat vielä kirkkoon, saavat itse tehdä omat ratkaisunsa aikanaan.

Vanhempani eivät ole millään muotoa uskonnollisia. Enkä ole minäkään. Kirkon jäseniä ollaan vain siksi että voidaan mennä kirkossa naimisiin. (itse tosin menin maistraatissa) Kirkossa käydään vain häissä ja hautajaisissa.

ja isäni sen-buddhalainen. Vanhempani ovat eronneet. Itse olen ateisti.



Kotona olen puhunut paljon elämänkatsomuksesta molempien vanhempieni kanssa. Nykyään äitini on kovasti uskossa ja asioista ei enää voi samalla tavalla jutella.

Olen itse kovin kiinnostunut zen-buddhalaisuudesta ja voi olla että 'käännyn' siihen myöhemmin (kys. siis 'uskonnon' ateistinen suuntaus, eli paremmin sanottuna elämänfilosofia).



Äitini toivoo, että tulisin uskoon, mutta ei enää tuputa niin kuin ennen. Jatkuva puhuminen rukoilemisesta yms. on kuitenkin kiusallista.

Itse erosin kirkosta aikuisena. Se oli minulle ainoa oikea ratkaisu.

aikuisena pakana.



En jaksa syventyä uskon asioihin pätkääkään, koska se on ihan älytöntä jossittelua. Voisin myös kuluttaa elmäni pohtimalla, mitä on avaruudessa ja miten he ehkä haluaisivat minun elävän elämääni. Olen tehnyt elämääni koskevat ratkaisut itse varsin erilailla kuin vanhempani. Kunnioitan kaikkea elämää ja se näkyy elämäntavoissani.



Suvussani ei taida olla ketään uskovaista. Ainakaan uskonnoista ei pidetä mitään meteliä.

Toinen puoli suvustani on hyvin konservatiivisia luterilaisia, isoisoisäni oli pappi ja isovanhempanikin pappilassa kasvanut. Toinen puoli suvustani taas on enemmän tapakristittyjä ja sieltä puolelta oleva vanhempani jo nuorena kirkosta eronnut.



Minua yritettiin kasvattaa tiukkaan kristilliseen uskoon, mutta olin kovin pohdiskeleva ja kyseenalaistava jo lapsena. Erosin lopulta luterilaisesta kirkosta aikuiseksi tultuani. Toiselle vanhemmalleni asia oli merkityksetön, toiselle varmaan vähän vaikeampi (ehkä pelkää minun joutuvan kadotukseen?). Kunnioittaa kuitenkin itsenäisä ajatteluani eikä ole kyseenalaistanut valintojani.

Äiti taas on himouskovainen, joka rukoilee ja lähettää enkeleitä yli oman ja muidenkin tarpeen. Hän on myös sitä mieltä, että uskovainen voi olla vaikka miten ilkeä muita kohtaan, sillä kun uskoo, se ratkaisee taivaspaikat.



Minä olen vieraantunut uskonnosta ja lopulta sain erottua kirkosta. En ole tullut sanoneeksi asiasta äidille, koska en halua suututtaa.

oli ehkä keskimääräistä uskonnollisempi koti sillä tavalla, että kirkossa käytiin joskus, lapset kävivät pyhäkoulussa ja seurakunnan kerhossa ja uskonnolliset asiat olivat tuttuja. Kuitenkaan henkilökohtaisesta uskosta ei puhuttu, se ei kuulu körttiläisyyteen, johon molempien vanhempieni suvut kuuluvat. Onneksi körttiläisyys, koska meillä tosiaan ei ole ollut mitään paineita omasta uskosta eikä uskontoa ole tuputettu.



Itse olen ateisti, mutta koen körttiläisyyden kuitenkin läheiseksi tavaksi suhtautua elämään. Tiedän, että körttiläisissä on jonkin verran ateistejakin!

Kirkossa käytiin lähinnä rippijuhlissa, häissä, hautajaisissa ja kastetilaisuudessa.



Isovanhempani olivat näkyvämmin uskovaisia ja heiltä olemme saaneet "uskonnollisen kasvatuksen".



Hyvin paljon olen pohtinut uskonasioita lapsena, nuorena ja aikuisena, ja aikuisena olen eronnut kirkosta. Asialla ei ole mitään merkitystä kenellekään, hyvin uskonnollinen mummokin sen on hyväksynyt.

ja nyt eilisen aikana sain vahvistukset että mitään "jumalaa" ainakaan ei ole... =(

ole vaikuttanut...uskon asiat ovat sydämen ei järjen asioita...

Molemmat vanhemmat varmaan uskoo jumalaan muttei siitä tee mitään erikoista numeroa. Kumpikaan ei ole oikeastaan puhunut noista mitään. Itse ollaan saatu päättää mihin uskotaan.

Nuorena kyseenalaistin asioita kovasti, tutustuin muihin uskontoihin ja katsomuksiin ja mietin paljon. Lopulta palasin takaisin vanhempieni uskoon, nyt ole pappi. Avarakatseinen kristitty=)

Oma lapsuudenkotini on ollut "perusluterilainen". Kirkon arvoja kunnioitettiin. Vaikka kotipaikkakuntani ei ollut minkään herätysliikkeen leimaamaa, olen jälkikäteen tajunnut, että lapsuuden kotini asenteissa vaikutti körttiläisyys: omalla kristillisyydellä ei pröystäilty eikä itseä nostettu toisten yläpuolelle. Hengellisyyttä ei korostettu erityisesti, se oli sanoittamattomana ja maltillisena taustaoletuksena. (Jonkun herätyskristillisen mielestä tässä ei tietenkään ole kyse mistään uskosta, koska uskoa ei julistettu, eikä siitä todistettu muille.)



Itse olin seurakunnan toiminnassa mukana (seurakunnan päiväkerhot, tyttökerhot, rippikoulu, isostoiminta, seurakuntanuoriaika). Parikymppisenä aloin miettimään muiden uskontojen sopivuutta itselleni. Henkilökohtaisen kriisin kautta lähennyin uudelleen kristillistä uskoa. Näin jälkikäteen arvioituna menin liiaksikin mukaan "tosiuskovaisten" toimintaan. Se kuitenkin ahdisti ja päästin irti kaikesta kristillisestä "harrastustoiminnasta" ja heitin oikeassa olemisen pannan pois pääni ympäriltä. Aloin etsimään syvemmin, miten oma elämäni ja kristillinen vakaumukseni kulkevat rinnakkain ja yhteydessä toisiinsa ja sillä tiellä olen vieläkin ja näin eläen haluan jatkaa matkaani.



Niin, teologiksi tuli sitten opiskeltua ja pappina olen ollut kymmenisen vuotta.

ei ole millään tavalla vaikuttanut minun päätökseen olla uskomatta. Olen itse pohtinut asioita ja tullut siihen tulokseen, että jumalaa ei ole. Elämä on tässä ja nyt tee siitä paras mahdollinen itsellesi, koska ei ole taivasta tämän eläman jälkeen, vaikka se kauhean lohduttavaa olisikin.

Isäni on ollut kriittinen uskontoa kohtaan. Jo lapsena koin äitini uskon vieraaksi. Sain luterilaisen kasvatuksen. Oli hyvä saada jonkinlaista tukea isältäni, kun en pystynyt omaksumaan äitini, sukulaisteni ja opettajieni uskoa. Muitakaan uskontoja en ole kokenut omikseni, vaikka pidänkin uskontoja kiinnostavina.



Uskonnonvapaus on asia, jota arvostan todella paljon! Lasteni kanssa keskustelen eri uskonnoista ja uskonnottomuudesta. Olen iloinen siitä, että meillä on paljon eri tavoin uskovia ystäviä.