Laastarisuhde?

Olen itse eronnut 2.5-vuotta sitten ja toipunut siitä hyvin. Minulla on kaksi lasta 4- ja 6-vuotiaat.

Kaikki kävi jotenkin niin kuin olin toivonutkin eli silloin kun vähiten sitä odotat. Tapasimme baarissa, opettelin pelaamaan pokeria ja hän nauroi minulle - siitä se lähti :)

Ekana yönä puhuimme 5 tuntia ! Joimme hänen luonaan (uskalsin tosiaan mennä hänen luokseen...ihan käsittämätöntä!) kahvia ja puhuimme, puhuimme ja puhuimme. Elämästä, lapsista, erosta...haaveista ja unelmista.

Näimme samana iltana uudelleen...ja uudelleen ja uudelleen :)

Hän on minua 9 vuotta vanhempi ja hänellä on kolme lasta. Hänellä on takana erittäin ruma ja tuore ero. Eli tapasimme lokakuussa, monien pettämisten jälkeen hän oli muuttanut vaimostaan erilleen heinäkuun lopulla. Heillä tosin eroajatus oli jo kypsynyt parin vuoden ajan mutta tapasimme kuitenkin tosi pian.

Ihaninta on se, ettei meillä ole kiire minnekään. Hän ei painosta minua mihinkään, en itsekään halua alkaa leikkiä mitään uusioperhettä, vaan vaadin AIKAA.

Hän on tavanut lapseni vain peri kertaa, muuten tapailemme ja vietämme ihanaa aikaa silloin kun olemme ilman lapsia, melko säännöllisesti kuitenkin.

Me emme puhu rakkaudesta vielä, olemme puhuneet mitä se on ja mitä se vaatii kehittyäkseen. Muuten käytämme hellittelynimiä, puhumme välittämisestä, tykkäämisestä ja toisen tärkeydestä.

Meillä on ihanaa. Käymme elokuvissa, lenkillä, katsomme elokuvia kotona, teemme ruokaa yhdessä, joskus käymme ystävillä, juttelemme, ollaan lähekkäin - ja seksi, se on taivaallista !!

Meillä on hyvä aikuisten välinen parisuhde jossa molemmilla on myös oma elämä eli omia menoja ja omia harrastuksia. Kun olemme yhdessä, nautimme molemmat täysille. Ikävöimme, soittelemme ja tekstaillaan "väliajalla".

Toki olen häntä tukenut, lohduttanut mutta mielestäni en liikaa. Hän pystyy puhumaan ja myös itkemään eroaan myös ystäville, veljille. Alkujaan jo sanoin etten ole mikään tukihenkilö. Ja mielestäni hän on sen ymmärtänytkin.

MUTTA! Toiset ihmiset (ystävät, työkaverit..) antavat ymmärtää ettei tästä koskaan voi mitään tulla, olen vaan laastari hänelle ja koska suhteemme on alkanut niin pian hänen eronsa jälkeen, ei tästä voi tulla mitään pysyvää yms. Kuulen tätä aika ajoin kun kerron hänestä ja nyt se on jo alkanut vaivata minuakin :(

En itsekään ole varma tuleeko, olemmehan vasta tunteneet vajaat puoli vuotta. Mutta tällä hetkellä voisin kuvitella ITSE että hän olisi mies jonka kanssa voisin jakaa elämäni, perheeni, arkeni - sitten joskus. Olemme tästä puhuneet ja todenneet ettei näin pienen ajan jälkeen voi antaa toiselle mitään lupauksia, vaikka ihanaa onkin.

Mutta onko se niin? Pitäisikö ensin toipua omasta erosta ennen kuin voi "perustaa" vakaan parisuhteen? Kokemuksia?

Kiitos jos joku viitsii vastata :)