Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Aviomiehenä työnarkomaani, eroko ainoa vaihtoehto? :(
29.03.2010 |
Olemme mieheni kanssa olleet pitkään yhdessä ja lapsia meillä on neljä, mies sanoi haaveilevansa viidennestä, mutta tässä tilanteessa en halua tähän yhtään enempää lapsia.
Mieheni on työnarkomaani, ei itse sitä kokonaan myönnä, tietää kyllä tekevänsä paljon ja nyt viime vuosina aivan liikaa töitä. Elämämme ei kuitenkaan aina ole ollut tällaista. Tiesin jo alkaessani mieheni kanssa seurustella, että tiettyyn aikaan vuodesta häntä ei paljoa kotoa näy ja tämän ymmärrän, mutta nyt häntä ei ole näkynyt juuri ollenkaan kotona muuten kun kääntymässä.
Ensimmäiset 8v oli aivan ihania suurimmaksi osaksi, 5v yhdessä olon jälkeen saimme esikoisemme ja vuoden päästä syntyi toinen ja mies oli onnellinen ja osallistuva isä ja teki töitä vain sen normaalin määrän. Parisuhteemme voi tuollon todella hyvin ja toki riitojakin oli, mutta kaikki selvitettiin ilman suurempaa kriisiä. Toisen lapsen ollessa pari vuotias mies alkoi viihtyä enemmän töissä, vaikka meillä ei ole rahasta ollut koskaan puutetta, että sen takia pitäisi töissä olla pitkiä päiviä. Vajaa pari vuotta tuota katselin kunnes keskustelin miehen kanssa tästä ja hän lupasi vähentää työntekoa. Näin tapahtuikin ja oltiin taas jonkin aikaa onnellisia (reilu 2v) ja annettiin kolmannelle vauvalle lupa tulla. Raskauduin melko pian, mutta yhden sijasta tulokkaita olikin kaksi. Kaksosten synnyttyä mies teki vielä reilun vuoden normaalia työpäivää, mutta nyt on taas mennyt kohta vuosi niin, että mies on töissä aamusta iltaan ja minä olen lasten kanssa.
En vaan enää jaksais tällasta vuoristorataa, että hetki menee hyvin ja sit taas saa/joutuu kaiken hoitaa yksin. Haluaisin, että mies tekisi vain sillon kun on pakko pitkää päivää ja muuten sitten olisi perheensäkin kanssa. Olen kyllästynyt olemaan aina välillä yksinhuoltaja parisuhteessa.
Tiedän siis kyllä, että elämiseen tarvitaan rahaa, mutta kun mies tekee töitä paljon enemmän kun oikeasti olisi tarvis ja tämä aika on minulta ja lapsilta poissa.
Ero on se viimeinen vaihtoehto, rakastan miestäni ja tiedän hänen olevan todella hyvä isä ja aviomies sillon kun haluaa, mutta työ tuntuu olevan aika ajoin paljon tärkeämpää.
Mutta mitä muuta voin tehdä kun keskustella miehen kanssa? Siis kun puhe auttaa vain hetken ja taas ollaan takaisin lähtöpisteessä.
Kommentit (23)
jos ei yrittäjyyden mukanaan tuomissa, niin sitten harrastamassa tai ammattiyhdistyksen yms. kokouksissa.
Meidän liitto ei kestänyt etääntymättä toisen jatkuvia poissaoloja. Minä tein kaikki kotityöt, hoidin lapsen, kävin töissä jne.
Mies petti ja minulle riitti. Nyt elän lapsen kanssa kaksistaan ja lapsi tapaa harvakseltaan isäänsä. Olen onnellisempi. Nyt minun ei enää tarvitse toivoa, että toinen olisi apuna arjessa... kotitöitäkin on vähemmän.
Oli ärsyttävää käydä kaikkialla ilman miestä, lapsen kanssa kaksistaan... eikö miehesi päässytkään... ei, oli työkiireitä... "tosi kiva" olla mukana joukossa jossa kaikki muut olivat pareittain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aikani katselin, mutta kun pysyvää muutosta ei tapahtunut lupauksista huolimatta niin päätin, ettei minun tarvitse tuollaista sietää, että olen kaikesta vastuussa yksin ja toinen vaan tekee töitä.
Meillä oli/on viisi lasta. Ensimmäinen vuosi meni niin, ettei isä tavannut lapsiaan kun kerran, mutta sen jälkeen on tavannut heitä joka toinen vkl ja sen lisäksi näkevät isäänsä myös viikolla. Meillä onneksi näin, varauduin kyllä siihen, että lasten isä ei tapaa heitä ja että olisin täysin yksin lasten kanssa, mutta kävikin näin onnellisesti
Kerro miehellesi mitä haluat ja kaipaat ja miltä sinusta tuntuu kun hän ei ole koskaan kotona. Tuo nyt ois ainakin hyvä alku.
Sitten olet yksin neljän lapsen kanssa. Ja lasten isää ei ole OLLENKAAN arjessa mukana.
Ei ero miehen tapoja muuta.
Ja sitten sinä yksinhuoltajana yrität aloittaa uutta suhdetta. Mikä ei ole kivutonta muutenkaan, saatikka sitten lasten vuoksi. Ja silloin houmaat että turhasta erosit.
Puhu miehesi kanssa, ja jos miehesi ei muutu. sinun täytyy muuttua ja hyväksyä miehesi sellaisena kuin hän on hyvine ja huonoine puolinen.
Paitsi tietenkin jos rakkaus on kokonaan loppunut. Ero on oikea asia vaikeuksineen päivineen.
Mutta rakkautta sinulla vielä taitaa miestäsi kohtaan olla joten ei ero asiaa ratkaise. sopeudu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
uutta miestä eron jälkeen jne. Ihme olettamuksia! Enemmän niille lapsille on hallaa kulissiliitosta. Lapset on yleensä yhdessä tehty/haluttu niin kyllä sen miehenkin kuuluu siihen arkeen osallistua, ei se ole mikään äidin velvollisuus.
Sitten olet yksin neljän lapsen kanssa. Ja lasten isää ei ole OLLENKAAN arjessa mukana.
Ei ero miehen tapoja muuta.
Ja sitten sinä yksinhuoltajana yrität aloittaa uutta suhdetta. Mikä ei ole kivutonta muutenkaan, saatikka sitten lasten vuoksi. Ja silloin houmaat että turhasta erosit.
Puhu miehesi kanssa, ja jos miehesi ei muutu. sinun täytyy muuttua ja hyväksyä miehesi sellaisena kuin hän on hyvine ja huonoine puolinen.
Paitsi tietenkin jos rakkaus on kokonaan loppunut. Ero on oikea asia vaikeuksineen päivineen.
Mutta rakkautta sinulla vielä taitaa miestäsi kohtaan olla joten ei ero asiaa ratkaise. sopeudu.
sanoin että ap heti etsii uutta suhdetta.
Sen aika voi olla vaikka kolmen vuoden päästä erosta ja silloin lapset ovat edelleen lapsia.
Ja läheltä nähneenä tiedän että yksinhuoltaja äidin ei ole maailman yksinkertaisinta luoda uutta suhdetta.
Ja lue viestini kunnolla en oleta että ap.llä on kulissi liitto. Vaan oletan että hänellä on vielä rakkautta joten silloin ei auta kuin sopeutua.
Ei toista voi muuttaa vain itseänsä....
Tämä on vanha totuus.
Ja ei se ero ap:n arkielämää helpota....
Ymmärrä mitä luet. Uskon että ap ymmärtää mitä viestilläni tarkoitan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
voisitte myös käydä perheneuvolassa juttelemassa asiasta.
Jos tilanne on sinun kannaltasi todella vaikea.
Ja jos mies ei lähde mukaan käy yksin.
Saat sieltä puolueetonta neuvoa.
Mutta uskon että sielläkin sanotaa että toista ei voi muuttaa, vaan halu muutokseen tulee lähteä jokaisesta itsestään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ei tarvis kuunnella miehen valitusta millon mistäkin. On väsynyt kun tekee pitkää päivää ja kotona kun sattuu olemaan niin ei muuta osaa kun valittaa.
Tiedän, ettei toista ihmistä voi muuttaa, mutten kyllä jaksa tämmöstäkään elämää pitkään. Voin henkisesti todella pahoin, suurin syy miehen ainainen valitus.
Tiedän myös, että yksinhuoltajana ei varmasti ole helppoa, mutta tällä nykyisenkaltaisella elämäntavalla minä vielä jonain päivänä sairastun ja kuka sitten lapsista huolehtii.
Olen puhunut miehelle, että käytäis juttelemassa ulkopuolisen kanssa, mutta ei tuo lähde kun hällä ei ole mitään ongelmaa. Silti myöntää, että tekee välillä liikaa töitä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun miehellä vähän sama vika ollut aina. Ei ole yrittäjä vielä, mutta on tj:nä pörssiyhtiössä, joten pitkät päivät ja "aina saatavilla oleminen" on vähän kuin välttämättömyys. Minua ei sinällään ole häirinnyt miehen jatkuvat ja usein pitkätkin poissaolot, sitä mukavampaa meillä sitten on, kun hän on kotona :) Lasten ollessa ihan pieniä mies otti enemmän aikaa perheelleen ja lapsille, mutta nyt ei sellaiseen ole enää mahdollisuutta, eikä tarvettakaan niin usein.
Ymmärrän ärtymyksesi ja turhautumisesi, mutta olisikohan ero kuitenkin liian dramaattinen ratkaisu? Entäpä asuminen hetken aikaa erillään, jossa sekä mies että sinä voitte kokeilla asumista ilman toista? Mieskin saattaisi "herätä" tajuamaan mitä saattaa olla menettämässä!
Voimia sinulle!
Työnteosta siis jatkuvasti työssä olemisesta on puhuttu ja puhuttu. Jos mies jossain vaiheessa yrittää olla enemmän kotona niin on kokoajan tosi hermostunut ja nään, että mielessä pyörii vain ne työasiat.
Mies ei ajan kanssa muutu ja olenkin päättänyt, että mun täytyy muuttua.
Rahasta ei ole pulaa ja olenkin siitä onnellisessa asemassa, että olen ollut "kotirouvana" 16 vuotta.
Lapset kasvaa ja koko ajan on enemmän aikaa tehdä omia juttuja.
Ap, kyllä tähän tottuu kun asennoituu niin, että on "yksinhuoltaja". Mies kuitenkin on olemassa ja yleensä ainakin ehtii yöksi tulla kotiin ;-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten joku muukin jo tässä ketjussa mainitsi, on ollut 20 vuotta naimisissa tuollaisen miehen kanssa samoin voin todeta minäkin.
Suhteen ihan alussa mies yritti muuta ja oli kotona huomattavasti enemmän. Hyvä niin, lapsemme olivat silloin yhteen syssyyn tulleina pieniä ja tarvittiin toista käsiparia.
Sitten työ alkoi viemään entistä enemmän mukanaan.
Yksi työ ei riittänyt, hyvälle tekijälle riittää aina useampiakin paikkoja.
Yritin pistää hanttiin ja vaadin osallistumista perheen elämään. Siitä seurasi riitoja ja pahaa mieltä. Muutamia vuosia elimme niin. Minä olin tyytymätön ja ympyräni olivat pienet, päiväkotiin, töihin ja kotiin. Ruokakaupassakin yritin käydä lounastunnilla kun se oli iltaisin väsyneenä väsyneiden lasten kanssa jaksamiselle liikaa. Kävin asiaa itseni kanssa läpi kerran toisensa jälkeen, omin nokkineni siitä ei paljon apua ollut mutta sitten asiat ja jaksaminen menivät siihen pisteeseen että tarvittiin ulkopuolista apua ja pitkä sairasloma.
Olin saikulla noin 6 kk ja kävin terapiassa 1,5 vuotta. Tajusin että miestäni en pysty muuttamaan.
Hän on sen ajan ja sellaisten olojen kasvatti että ihmisarvo määräytyy tehtyjen työtuntien ja pankkitilin saldon mukaan.
Päätin hyväksyä asian. Olinhan saanut sen mitä olen 20v turhaan halunnut kaksi lasta.
Nyt on jo helpompaa. Lapset ovat kasvaneet ja ovat 10 ja 11v. Me kolme ja eläimet joita olen ottanut useita lisää muutamien vuosien aikana, olemme tiivis perhe. Mies on ikään kuin ulkojäsen ja osallistuu niihin asioihin joihin haluaa.
Ajoittain lapset kaipaavat kovastikin häntä enemmän elämäänsä mitä hän on saatavilla mutta sopeutuvat sitten osaansa.
Minä yritän kompensoida asiaa olemalla kaiken mahdollisen ajan heidän kanssaan, pidän pidempiä lomia vaihtamalla lomarahat vapaaseen yms.
Mökkeilemme, käymme laskettelemassa mitä milloinkin keksimme.
Ei mikään perusliitto. Jos kovin alkaa miettimään lohduton työyhteenliittymä josta seksikin on häipynyt jo vuosia sitten.
Nyt mennään näin koska parempaakaan vaihtoehtoa en ole keksinyt, ehkä joskus tilanne muuttuu jollakin tapaa.
Toiset tietävät ja/tai näkevät läpi ja hämmästelevät, itse elän aika rauhallisin mielin mitäpä tässä hötkyilemään. Elämässä on asioita joille ei voi mitään vaikka kuinka toivoisi.
etten halua tottua olemaa yh parisuhteessa. Mieluummin sitten kokonaan yh. Kaipaan niitä aikoja kun mies on ollut enemmän kotona ja viettänyt aikaa minun ja lasten kanssa. Ne oli ihania aikoja ja haluaisin saada ne takas. Siis en palata menneeseen vaan että mies tekis taas suht lyhyttä päivää ja että tuo ois pysyvää. Kaipaan sitä toista aikuista tähän arkeen rinnalle enkä tuollaista kiukuttelevaa lasta, jollainen mies tällä hetkellä on.
Asumuseroa olen miettinyt. Se tuntuu ainoalta vaihtoehdolta saada mies tajuamaan, ettei näin voi jatkua.
ap
Työnteosta siis jatkuvasti työssä olemisesta on puhuttu ja puhuttu. Jos mies jossain vaiheessa yrittää olla enemmän kotona niin on kokoajan tosi hermostunut ja nään, että mielessä pyörii vain ne työasiat.
Mies ei ajan kanssa muutu ja olenkin päättänyt, että mun täytyy muuttua.
Rahasta ei ole pulaa ja olenkin siitä onnellisessa asemassa, että olen ollut "kotirouvana" 16 vuotta.
Lapset kasvaa ja koko ajan on enemmän aikaa tehdä omia juttuja.
Ap, kyllä tähän tottuu kun asennoituu niin, että on "yksinhuoltaja". Mies kuitenkin on olemassa ja yleensä ainakin ehtii yöksi tulla kotiin ;-)
Mutta luetuta sillä tämä: kehottaisin miettimään sitäkin, että isäni painoi aikanaan hulluna töitä. Ei osannut sanoa ei. Meille lapsille se jäi vieraaksi mieheksi, kun se oli aina töissä. Vähäpuheinen, väsynyt, tiuskiva kotona. isää kaivattiin, mutta ihan sama vaikka olisi vaan shekki pöydällä. Huonoa omaatuntoa se paikkasi tavaroilla. Äidistä tuli meille läheinen, isä oli yhdentekevä. Ajattelin monesti, että kun isä lähtee maailmasta, en paljon kaipaile. No, pumppu reistaili, sitä korjailtiin. Ei malttanut jäädä sairaseläkkeelle, vaikka lääkärit olisi kirjoittanut puollon. Ehtii tässä vielä pari vuotta käydä töissä! Koitti viimeisen tilinauhan hakupäivä, eläke alkaisi! Lopultakin olisi aikaa olla eläkkeellä, lastenlasten kanssa, ottaa se koira, olla mökillä...
Siitä on noin vuosi aikaa. Isä kuoli samana iltana sinne mökin liiteriin. Mitä siitä työnteosta jäi sille tai meille iloa? Rahaa kenties, mutta ei se paikkaa isoa isänmentävää aukkoa sielussani. Koska se oli vieraantunut meistä, ei me edes osattu jutella keskenämme. Me haudattiin se meille outo mies, josta ei oikein jäänyt mitään muisteltavaa meille lapsille. Kun joku kysyy, sano joku mukava muisto isästäsi, mieleen tulee vaan yksi: kun olin pieni ja se kantoi minut suon yli. Vain YKSI.
Kysy mieheltä (ja keskustelkaa taas!) että miten hän aikoo 10 vuoden päästä saada takaisin sen ajan, kun lapset olivat pieniä ja tarvitsivat isää? Sitten kun ne ovat teinejä, faija on niille pelkkä rahahana, joka käy nukkumassa kotona. Silloin on myöhäistä yrittää leikkiä isää. Entä miten käy, jos sinä äitinä sairastut vaikka vakavasti, jäävätkö lapset heitteille, kun iskä ei nyt ehdi kun pitää mennä töihin? Lisäksi tuossa on uhkana, että vieraannutte toisistanne, kun mies on aina töissä ja sinä kotona, ja sitten kun lapset lentää pesästä, mitä jäi parisuhteesta käteen? Burn out sekä töissä että kotona?
Lisäksi kysy, voitko palkata lastenhoitajan miehen laskuun silloin tällöin.
Sovi miehen kanssa, että esim. keskiviikkoisin ja perjantaisin kotiin tullaan klo 16 ja ilta ollaan lasten kanssa. Sinä sen sijaan menet lenkille!
Anteeksi vaan, mutta kuulostaa siltä, että valitat turhasta. Ei se helppoa ole kahden työssäkäyvänkään kotona. Yhteinen arki on kortilla pitkien työpäivien ja erityisesti pitkien työmatkojen takia, ja joskus molemmilla työt tulevat kotiin. Lisäksi minä teen lähes kaikki kotihommat töiden jälkeen. Mene töihin, niin saat vaihtelua päiviisi!
Meillä ei ole puhe auttanut; ei nätti puhe eikä räyhääminen. Mies ei usko miten väsynyt välillä olen hoitamaan "yksin" suurperhettä ja kestämään iltaisin lasten riehakkaat leikit (plus päivät, olen kotiäiti).
Siis typerää, mutta minäkin olen miettinyt avioeroa tämän asian tähden. Mies ei näe toimissaan mitään väärää. Sen lisäksi, että tekee pitkää työpäivää, häärää vapaaehtoisena useammassa yhdistyksessä ja käyttää paljon aikaa urheiluun. Vuosikausia olen tätä kestänyt, vaan nyt alkaa olla mitta täysi. Kai se sitten helpottaa kun saa lapset isommiksi vaan nyt on raskasta kun pienin on vielä vaippaiässä.
Erona ap:n kokemaan meillä on se, että mies ei valita kotona. On niin perustyytyväinen ja sanoo minua rakastavansa, mutta hermostuu kyllä jos minä valitan :-( ja valitanhan minä usein kun ottaa hermoon aina olla lasten kanssa.
Niin, ja se perinteinen, pitkän päivän päätteeksi mies ehdottaa klo 23 seksipuuhia ja ihmettelee kun vaimo ei ola halukas. Että ei ole kyllä kaikkia miehiä siunattu kovin hyvällä ymmärryksellä! Ja vauvakuume minunkin miehellä alati; vinkuu nyt kuudetta lasta. Hehheh.
Ja tuollaista miestä minä rakastan. Ja vihaan. Ja taas rakastan.
Alue: Aihe vapaa
Miten täällä taas tänään kaikkien mielestä on ihan ok, vaikkei mies osallistu mihinkään ja toisena päivänä johonkin toiseen ketjuun kommentoidaan, että jätä se mies kun ei se mitään tee.
En minäkään eroa ole ehdottamassa ap:lle, mutta älä myöskään alistu siihen, että miehes saa tehdä mitä haluaa. Keskustele ja kerro pelisäännöt, siis että vaikka tiettyinä päivinä tulee aikaisin kotiin ja että viikonloput pitää vapaata, ellei miehesi ole työssä, jossa myös vkl töitä.