Aika järkky, serkun mies ( 44v.) kuoli sydänkohtaukseen ja vaimon veli

Olet oikeassa. Kuoleman edessä ihmiset jakautuvat lohdutaviin ystäviin ja surevan kaukaa kiertäviin.

Itse kaipaisin vertaistukea jossain sopeutumiskurssin muodossa. Olen menettänyt reilun 4,5 vuoden sisällä kaksi tervettä poikaa 36 ja 43 vuotiaat.Sydänpysähdys nukkuessa. Nyt kesäkuussa hautasin mieheni (45 v. avioliitto).

Koko perhe on poissa.

Onko olemassa jotain toipumis-tai vertaiskurssia, jos tiedätte, kertokaa!

Pelkät etäisemmät välit ei kyllä luulisi tuota tekevän...



Mutta todennäköisempi selitys on, että mies on jotenkin ongelmallinen tapaus. Ehkä mt-ongelmia? Sosiaalisesti osaamaton? Päihdeongelmaa?

Se on kyllä ihan yleistä.

Meiltä on lapsi kuollut ja yllättävän tavallista on, että jotkut vaan sulkevat surevat pois omasta elämästään. Poissa silmistä, poissa mielestä. Meillä ei sukulaisten kanssa ole käynyt noin, mutta muutaman ystävän.



Sen verran mitä olen vertaistukiryhmäläisten kanssa keskustellut, niin melkein jokaisella on samanlaisia kokemuksia.



Käytöstapojen ja empaattisuuden puute ovat tosi tavallisia.

oli vasta käymässä siellä äitinsä kanssa, vähän ennenkuin mies kuoli. Minusta hänen äitinisä hyyssää poikaansa liikaa ja tekee häesntä avutonta. Tämä mies nyhjää aina äitinsä ja siskonsa kanssa.

Äidillään on kesämökki meidän mökin kanssa samalla rannalla ja olemme paljon tekemisissä muutenkin.

ap.

Kun mummoni kuoli, olin n 30 vuotta ja pari vuotta vanhempi serkkupoikani oli aivan ihmeissään kun olin hankkinut omat kukkani hautajaisiin. Itse sitten soitti hädissään äidilleen että ostitkos mun puolesta kukkaset... ai et??? Äitinsä käskenyt pojan ostaa itse omat hautajaiskimppunsa....

yksi kantajista oli hänen kuolleen ystävättärensä aikuinen poika, tämä poika vierailikin pari kertaa kuukaudessa isoäitini luona kun tämä vielä asui kotona ja jaksoi kahvia keittää. Isoäiti oli tavallaan adoptoinut pojan parikymppisinä kun hänen äitinsä kuoli.



Isoäitini eli lähes sata vuotiaaksi ja kantajiksi valittiin nuorempaa väkeä eli lastenlastenlapsissa oli jo kuusi salskeaa miestä, onneksi, sillä tämä yksi kantaja ei kutsusta huolimatta saapunut eddes hautajaisiin ei lähettänyt kukkia tai adressia.



Käsittäisin että ainakin tässä tapauksessa on kysymys täydellisestä käytöstapojen puutteesta tuollaisissa tilanteissa yhdistettynä pelkoon että menettää ehkä kasvonsa kovana jätkänä jos vaikka liikuttuu tilanteessa.T ämä mies on siis jo noin 75v.

on liian vaikea asia kohdattavaksi. Erityisesti lapsen kuolema on asia, joka voi olla liikaa, eikä osata kohdata vanhempien surua. Näin ollen on helpompi "kadota" kun ei tiedä mitä lapsensa menettäneille sanoisi. Kyse ei silloin ole käytöstavoista tai empatiasta, vaan pelosta.

että "olen pahollani." Mutta ovat niin itseensä käperyneet ettei mitään rajaa, ainostaan oma itse on jotain.

on maailman tärkeimmät kun joku on kuollut?



Ihminen joko suree aidosti kun joku kuolee tai sitten ei. Turha sitä on kenellekkään esittää mitään "mitä kalliimpi kukkahökötys sitä enemmän välitin vainajasta"-moskaa.

Jopa se että ei tule hautajaisiin tai pukeudu niihin päästä varpaisiin mustaan ei kerro empatiakyvyn puutteesta.



Mun mielestä noloompaa on se kun joku kyttää et kuka saapuu hautajaisiin ja millaisella kukkakasalla.



Tuo toisten tukeminen kun jonkun lapsi on esim. kuollut saattaa olla jollekkin vaikeaa tai kuvitellaan että ei ne nyt jaksa mitään mun "otan osaa"-juttujani kun niillä on niin vaikeeta. Kuvitellaan että ei osata auttaa eikä tiedetä miten.



Antakaa ihmisten surra tavallaan tai olla surematta.

Niin siis usein omaisista tuntuu erityisen välinpitämättömältä se, että jätetään surevat "rauhaan" eikä haluta häiritä heitä. Jos kuolema on tullut yllätyksenä, niin omaisilla saattaa olla suuria hankaluuksia selvitä ihan perusarjestakin ja silloin tarvittaisiin läheisten ihmisten tukea. Surevaa perhettä voi auttaa vaikka viemällä heille ruokaa tai käymässä kaupassa.



Silloin tuntuu pahalta kun joku ei kykene omaa pelkoansa voittamaan edes sen vertaa, että lähettäisi osanottokukat tai edes sen tekstiviestin. Surevalle on usein tärkeää se, että hän tietää muiden välittävän.



Ja useinhan se nimenomaan on niin, että hyvät käytöstavat ohjaa tuon pelonkin yli ja sillä tavalla saa sen ensikontaktin luotua.



Jos ei muuta keksi, niin voi ottaa ihan kädestä kiinni surevaa.

Hei ap,



voit auttaa serkkuasi ihan konkreettisesti niin, että toimita hänelle nuorten leskien yhteystiedot. www.nuoretlesket.fi



Monet kokevat vertaistuen tärkeäksi.



Komppi muutamalle muulle: toisille se kuolema on niin vaikea asia, että hylkäävät sillä hetkellä vaikka sukulaisensakin. Surullista, mutta niin se vain on.

kun joku lapsensa menettänyt kirjoitti että joutui tukemaan niitä jotka olivat tulleet tukemaan surussa, itse ainakin pelkään samaa että olen enemmän suruksi kuin tueksi surevalle.

Ei tietenkään "pääsurevan" pitäisi joutua kantamaan huolta muiden hyvinvoinnista. Tietysti jotkut ymmärtämättömyyttään aiheuttavat sellaisenkin tilanteen.



Mutta ei senkään pelossa pidä hylätä surevaa. Jos tiedostaa omat rajoitteensa, niin voi olla sitten vaikka yhteydessä kirjeitse tai vaikka sillä tekstiviestillä. Tai voi tarjoutua toimittamaan asioita tai tekemään ruokaa valmiiksi.

Ihmisillä on täysi työ selvitä omista huolistaan,Vertaisryhmä ja ammattiapu ovat tärkeitä ,ei vaan voi kuiormittaa muita,nnykymaailma ob niin kova

Vaimon veli taisi olla vähän mustasukkainen sydänkohtausmiehen saamasta huomiosta.

Vierailija wrote:

Ihmisillä on täysi työ selvitä omista huolistaan,Vertaisryhmä ja ammattiapu ovat tärkeitä ,ei vaan voi kuiormittaa muita,nnykymaailma ob niin kova

Moni asia on tosiaan muuttunut siitä kun aloitus on tehty - 13 vuotta sitten.

Miksi näitä ikäviä asioita pitää kaivella? Eikö kannattaisi keskittyä positiiviseen ajattelun voimaan koska useimmat sydänkohtauksen johtuvat negatiivisesta energiasta.

Vierailija wrote:

Meiltä on lapsi kuollut ja yllättävän tavallista on, että jotkut vaan sulkevat surevat pois omasta elämästään. Poissa silmistä, poissa mielestä. Meillä ei sukulaisten kanssa ole käynyt noin, mutta muutaman ystävän.



Sen verran mitä olen vertaistukiryhmäläisten kanssa keskustellut, niin melkein jokaisella on samanlaisia kokemuksia.



Käytöstapojen ja empaattisuuden puute ovat tosi tavallisia.

Mulla myös samaa kokemusta. Ja myös sellaista, että se empaattinen ja läsnäoleva ihminen voikin olla joku ihan yllättävä tyyppi. Ei se esimerkiksi omalla kohdallani ollutkaan kukaan ystävä, vaan eräs työkaverini, jonka kanssa en ollut koskaan kovin paljoa jutellutkaan. 

Tämän takia kannattaa olla vähän sosiaalisempi ja yrittää jutella ihan kaikkien ihmisten kanssa, sillä se turvaverkon heittäjä saattaakin olla joku sellainen, jolta et ollenkaan osannut sitä odottaa.