Lue keskustelun säännöt.
Itsensä vahingoittajat, viiltelijät
22.03.2010 |
Tsempatkaa mua. On taas tullut viilleltyä. Sain itseni pidettyä jonkin aikaa kurissa, kun ajattelin, että jälkiä jää ja niitä on sitten noloa selitellä, mutta nyt oon ruvennut tekemään pitkien viiltojen sijaan sellaisia pienempiä haavoja ryppääseen, ja mä ainakin ajattelen, että se ei näytä niin selkeästi viiltelyjäljeltä.
Päätän aina, että nyt lopetan, mutta sitten taas sorrun, kun oikein ahdistaa. Mulla ei ole mitään megaisoja tai huomiotaherättäviä arpia, mutta kun niitä on ruvennut tulemaan jatkuvasti lisää.
Kommentit (28)
Luen vielä uudestaan viestinne läpi. On tosi helpottavaa saada vertaistukea tässä asiassa. Noille päivitteleville, väheksyville ja syyllistäville "neuvoille" mulla ei ole valitettavasti mitään käyttöä. Hyvä teidän kannalta, jos te saatte itse jotain paremmuuden tunnetta siitä, että haukutte jo valmiiksi ahdistunutta ihmistä pullamössöksi. Jokainen kai voimauttaa itseään tavallaan.
Nykyajan kotkotuksista: nykyajan kotkotuksia ovat mm. auto, Internet, useimmat sisäliikuntalajit, lattialämmitykset, kevyttuotteet, tuulipuvut ja niin edelleen - ennen pärjättiin loistavasti ilman niitä. En nyt vertaa niitä viiltelyyn, mutta ei kannata puhua nykyajan kotkotuksista niin pontevin äänenpainoin, jos kuitenkin itsekin elää nykyajan kotkotusten keskellä.
Ja ihan S.I.-triviana: itsensä vahingoittaminen ei ole mitenkään uusi ilmiö. Vaikkapa sodassa miehet saattoivat vahingoittaa itseään, jotteivat joutusi rintamalle. Tällaisista on annettu jopa kuolemantuomioita sotaoikeudessa. Etenkin mustan surman ajan historiasta muistamme flagellantit: mitä he sitten olivat, elleivät itsensä vahingoittajia? Esimerkkejä on useampiakin, mutten nyt jaksa kaikkea mieleen tulevaa kirjoittaa.
Jos joku nyt oikeasti haluaa tietää syistä, jotka ajavat viiltelyyn, niin mulla ainakin viiltely tapahtuu aina sellaisessa tilanteessa, jossa ahdistaa ihan hirveästi, ja tunnen, että siitä olotilasta ei ole mitään ulospääsyä. Sitä voisi verrata sellaiseen tunteeseen, että seisoo jossain tosi ahtaassa paikassa ja seinät kaatuvat päälle. Ja kuten joku sanoikin, viiltelyn seurauksena elimistössä vapautuu ihmisen omia rauhoittavia, jotka sitten auttavat tilanteen laukeamisessa. Mulla ainakin suhteellisen pienikin kipu tässä tilanteessa tuo suunnilleen samantapaisen olotilan, kuin Panacod.
Toki liikunta voisikin auttaa ja ajaa saman asian, pitää vain osata ennakoida tilannetta hieman. Olen monesti lähtenytkin koiran kanssa ulos, kun alkaa ahdistaa. Mutta siinä tilanteessa, kun ahdistus on niin kova, että tekee mieli viiltää, on jo aika vaikeaa lähteä mihinkään.
Ai niin, sille joka kysyi tupakoinko: en, olen lopettanut. Mutta viime päivinä on tehnyt vähän helvetisti mieli.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itsekin olen sitä mieltä, että monet ns. nykyajan ongelmat johtuvat turhautumisesta. Siitä kun ei ole mitään todellista sisältöä tai ongelmaa elämässä. On yksikertaisesti LIIKAA AIKAA AJATELLA ITSEÄÄN JA OMIA ONGELMIAAN!
alan tutkija tai professori sä olitkaan? Tässäpä sulle hieman tutkitumpaa faktaa:
Kehitysmaiden yleisin sairaus ei kuitenkaan ole malaria, kolera tai aids, vaan depressio, vaikka siitä ei juuri puhuta, toteaa Kleinman, joka vetää Harwardin yliopistossa World Mental Health -projektia.
WHO:n tilastojen mukaan masennus on kehitysmaissa yleisempää kuin rikkaissa maissa.
Vuosittain maailmassa tekee itsemurhan noin 800 000 ihmistä. Heistä 86 % asuu köyhissä tai keskirikkaissa maissa.
Eikö niillä siellä kehitysmaissa oo vieläkään tarpeeksi aidsia, nälkää ja köyhyyttä, kun niillä on vieläkin liikaa aikaa ihan vaan ajatella joutavia? Mitä olet mieltä?
Jos joku nyt oikeasti haluaa tietää syistä, jotka ajavat viiltelyyn, niin mulla ainakin viiltely tapahtuu aina sellaisessa tilanteessa, jossa ahdistaa ihan hirveästi, ja tunnen, että siitä olotilasta ei ole mitään ulospääsyä. Sitä voisi verrata sellaiseen tunteeseen, että seisoo jossain tosi ahtaassa paikassa ja seinät kaatuvat päälle.
Se on ihan hirveä olotila, kuolemanpelon kaltainen mutta jotenkin vielä kamalampi.
Tässäpä linkki artikkeliin (jota kukaan ei lue),
http://news.bbc.co.uk/2/hi/health/129684.stm
ei ihan sovi siihen teoriaan, että itsensä vahingoittajat ovat vain pullamössöjä, joilla ei ole todellisia ongelmia..
Joskus joku perustellut tota silläkin että "tunnen" edes jotain, että on elossa. Eli onko nykyajan ihmisellä vaan liikaa aikaa analysoida tyhjää elämäänsä ja tehdä siihen jotain "tunnetta".[i/]
näin pääset eroon tunne- elämästäsi: isä ryyppää joka viikonloppu syntymästäsi asti (ja sitä ennen tietysti), ja kun tulee kotiin ympäri kännissä, alkaa haastaa riitaa äidin kanssa kovaan ääneen läpi yön, heittelee astioita pitkin keittiötä, jos äiti sanoo väärän sanan, jolloin keittiön lattia on lopulta täynnä lasinsiruja. Usein isä myös lukittautuu vessaan ja kertoo tekevänsä itsemurhan. Sinun täytyy tietysti olla paikalla pienestä pitäen, koska isähän saattaa muuten tehdä jotain itselleen tai äidille, eikä ketään se kiinnostakaan, mitä sinä aiheesta ajattelet.
Vihaat viikonloppuja, koska silloin pitää pelätä koko ajan, ja keskiviikkoisin masennut, koska viikonloppu on taas tulossa. Usein olet maanantaisin koulussa väsynyt valvottuasi koko viikonlopun. Joskus nukut ulkona, kun riitely on liian kovaäänistä. Joskus isä taas kertoo aikovansa tappaa koko perheen. 10- vuotiaana alat saamaan flashbackeja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Koska teini- iässä olet kyllästynyt itkemään ja pelkäämään, päätät lakata tuntemasta mitään. Kymmenen vuotta myöhemmin olet onnistunut tavoitteessasi täydellisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tahdonvoimaa, se on koukku. Itse olen päässyt myös viinasta ja pillereistä. Sekä todella pahasta viiltelystä. Yhdestä viiltelykerrasta psyykellä kestää toipua kuukausia. Se on kierre. Pitää päättää. Ei tee päälle hyvää viiltely, vaikuttaa alitajuisesti psyykeen niin että sekoaakin ja alkaa masentaa. Kun itseä on satutettu niin pahasti vaikka tekijä olikin itse.
Esim. pelko on aika automaattinen ja sovelias reaktio monessa tilanteessa. Jos lapsi horjahtaa autotielle, pelko iskee mieleen kuin tonni tiiliskiviä, ilman, että ajattelet yhtään mitään.
Rakkaus omaan lapseen usein (ei aina!) syntyy ilman yhtään ainutta ajatusta. Se on puhtaasti biologista siinä vaiheessa, kun lasta ei edes tunne.
Joskus epänormaalia pelkoreaktio ja päälle ja siitä seuraa kaikenlaista ikävää. Samoin sinänsä täysin normaali vihantunne saattaa kohdistua omaan itseensä esim. lapsuudessa, tai myöhemminkin, tapahtuneen trauman tai pitkäaikaisen traumaattisen kokemuksen seurauksena. Esim. pedofiilien uhrit saattavat kohdistaa oikeasti tekijään kohtaan kuuluvan vihan itseään kohtaan ja viillellä itseään. Myös huono itsetunto ja masennus voi olla seurausta väärin kohdistetusta vihantunteesta.
Eri terapiamuodot painottavat eri asioita: on tosiaan olemassa terapiaa, jossa keksitytään ajatusten ja käytöksen muuttamiseen. Toimii mm. fobioissa.