Onko teistä kukaan kokenut suurta surua jonkun poismenon johdosta?

surua.. se tolle kakkoselle tiedoksi, luetun ymmärtäminen näes.

Ajan kanssa

...hän kuoli jo 5 vuotta sitten, eikä suru vieläkään ole hellittänyt. Tietysti helpottanut vähän, ihan koko ajan ei pyöri mielessä ja joitain yhteisiä hetkiä pystyy jo muistelemaan hymyillen. Silti usein tulee surun aalto ja itkukin.

Ajan kanssa tosiaan. Lasten suru on sitten asia erikseen.

Siitä on 6 vuotta ja asia ei ole enää mielessä päivittäin, ei ehkä edes viikottain. Mutta ajoittain valtava hyöky puskee läpi ja suru iskee taas. Mutta se menee aina nopeammin ohi ja nyt pystyy muistelemaan yhteisiä aikoja jo hymyillenkin. Pystyn myös kertomaan lapsille vainajasta, sillä he eivät muista häntä.

Paras ystäväni kuoli vähän yli puoli vuotta sitten. Todella raskasta on ollut. Ikävä on aivan hirvittävä.

Kova on ikävä, mutta ihan niin lamaantunut olo ei enää ole kuin silloin kun se tapahtui.

Tapahtuneesta on kolme vuotta, eikä asia ole enää mielessä päivittäin. Loppujen lopuksi selvisin asiasta hirmun helposti, vaikka alkuvaiheessa maailma murtui täysin. Kahden ihmisen menetys niin lähekkäin on kuitenkin aika harvinaista.

kaksi lastani sekä mieheni. Kuolivat eri aikaan kaikki. Aika auttaa, mutta ei se ikävä koskaan häviä enkä heitä unohda. Ajan kanssa oppii elämään tapahtuneen kanssa

Eihän siinä muukaan auttanut, päivät seurasivat toistaan ja pakko oli mennä mukana.



Edelleen olen kyllä surullinen siitä että äitini kuoli vähän päälle nelikymppisenä, ja etenkin nykyään kun olen itsekin äiti kaipaisin häntä kovasti. Mutta minkäs teet, pitää pärjätä ilman.

hiljattain, ja tuntuu että suru menee vaan pahemmaksi, koska ikävä kasvaa kun ei näe ja arki on vaikeampaa mitä kauemmin on yh. Toivottavasti sekin helpottaa.

Menetin kaksi ystävää ja serkun, kaikki kolme vuoden välein. Aina kun edellisestä alkoi toipua, tuli seuraava isku. Näistä on kulunut jo yli kymmenen vuotta, ja aika on tehnyt tehtävänsä. Silti edelleen itken joskus, ja näen unia.



Näiden jälkeen olen vielä menttänyt tapaturmaisesti toisen serkun, ja yksi ystävä on kuollut syöpään. Ja kokenut ystäväni vauvan kuoleman.



Rankkaa on ollut, mutta ehkä olen nykyään vahvempi. Enkä valita pikkuasioista.



Ikää 35 v.

Mun mielestä surusta ei selvitä. Sen kanssa vain oppii elämään. Ei se tietenkään ajan kanssa ole enää koko ajan mielessä ja siihen suruun tulee muitakin tunteita mukaan, haikeutta, kaipausta jne.



En kuitenkaan usko sellaista aikaa tulevan, että en surisi lastani enää lainkaan. Kyllä se suru kulkee mukana. Toki silti voi olla onnen hetkiäkin.

mihinkään mennyt ,mutta sen kanssa voi elää.Surussa suren itseäni ja lastani,lasten lapsiani ja heidän elämäänsä ilman isää.Tietysti olen surrut,isääni,äitiäni,veljeäni,siskoni poikaa,appeani ,anoppiani,rakkaita sukulaiseani. niitähän riittää.Mutta eniten vävyäni niin nuorena ottetiin pois . väkivallan uhrina ja syyttömänä tuntemattoman huumenarkkarin uhrina.Paha asia pitäis vain pääästä yli.

Menetin äkillisesti torstaina nuoren serkkuni. Kuolema tuli niin puun takaa, ettei sitä vieläkään pysty oikein käsittää.

Monta päivää on mennyt itkiessä, kuvia katsellessa ja yrittäessä tukea tädin perhettä.

Lapsen kuolema ei koskaan tunnu oikeutetulta. Tosin tässäkin surussa vakaa usko siitä, että tämä pieni tyttö on nyt jonkun suuremman voiman luona hyvässä suojassa, kantaa. Ilman uskoa koko tilannetta olisi liian vaikea käsitellä, jos pitäisi yrittää ajatella, ettei häntä enää missään ole, onko koskaan edes ollutkaan.

Pahin on vielä edessä, hautajaiset.