Miksi toisille äideille lapsen päivähoidon aloitus on vaikeaa ja toisille ei?

Äidinkin on hyvä oppia jossain vaiheessa päästämään lapsestaan irti, luottamaan siihen että lapsi kyllä pärjää toistenkin aikuisten kanssa. Lapseensa takertuva äiti on vain haitaksi lapsen kehitykselle.

Meillä viidestä lapsesta yksi oli pienempänä kovinkin arka vieraampia ihmisiä kohtaan. Häntä en olisi missään nimessä halunnut viedä vuoden ikäisenä hoitoon, vaikka sisaruksensa niin tekivätkin.

Lapset ovat erilaisia persoonia ja sekin vaikuttaa päivähoidon aloitukseen.

Kuvaavaa meillä oli, että yksi lapsista harjoitteli päiväkodissa oloa pari kertaa äidin kanssa alle pari tuntia kerrallaan. Sitten meni humps vaan päiväkotiin, ihan ilman mitään sen kummempaa. Hän oli kovinkin sosiaalinen, uusista tilanteista tykkäävä lapsi.

Toinen lapsista tarvitsi pitkät sopeutumisajat pienempänä. Häntä ei noin vain jätetty mihinkään, vaan hän tarvitsi noin puolisen tuntia oman aikuisen seuraa, jotta sai rauhassa asettua uuteen tilanteeseen. Sen jälkeen jäi ihan hienosti, ilman itkuja. Jos häntä kohteli samalla lailla kuin isompaa sisarustaa, eli jätti suorilta käsin "reippaasti" hoitoon, oli hän itkuinen pitkään. Jos hän taas sai omaan tahtiinsa rauhassa asettua, meni kaikki hienosti.

Tätä oli osan ihmisistä erittäin hankala tajuta. Lapsi oli ihan "reipas" jos sai omassa tahdissaan käydä läpi siirtymäajan. Eikä se nyt niin hankala ollut järjestää: uusiin tilanteisiin menoon vaan varattiin _reilusti_ aikaa, ettei menty suoraan tilanteeseen vaan hän sai rauhassa katsella ja ihmetelle turvallisesti aikuisen kanssa.

Minun arasta lapsestanikin kasvoi ihan reipas eskarilainen. Eikä hän ole enää vuosiin kaivannut rauhallisia irrottautumisia vanhemmasta :). Syynä hänen arkuuteensa oli mielestäni luonteen lisäksi se, että hänelle jouduttiin vauvaikäisestä noin reilu vuoden ikään tekemään suhteellisen kivuliaita lääketieteellisiä hoitotoimenpiteitä. Josta johtuen oletan hänen tulleen erittäin epäluuloiseksi kaikkia vieraita kohtaan. Sekin meni ohi: ei ole pelännyt lääkärissä enää aikapäiviin. Nyt kun on lääkärikäynneistä ja sairaalastakin muunkinlaisia kokemuksia kuin se, että sattuu.

Ehkä sekin vaikuttaa, miten mielekäs työ äidillä on. Jos koko ajan on sellainen olo, että käyttäisi aikansa paremmin hoitamalla lastaan, niin työhönpaluu on vaikea. Jos taas on työssä, missä tietää olevansa tärkeä ja minkä tietää olevan myöhemmin myös lasten edun kannalta hyvä, esim. urakehityksen ja paremman palkan takia lasten varttuessa, päivähoitoon vieminen onnistuu ilman tuskaa. Aika moni "lastaan niin paljon rakastava, ettei voisi viedä tätä hoitoon", ei ole työssä, mitä rakastaa, missä kokee oikeasti vaikuttavansa asioihin ja missä kehittyy koko ajan.

Minä olen. Siitä huolimatta olin kolmisen vuotta kotona sen lapsistani kanssa, joka tarvitsi pidemmän pätkä kotihoitoa. Muista lapsista palasin vuoden kohdalla töihin.

Vaikka työ olisi kuinka mielekästä, voi kotona olokin olla erittäin mielekästä myös :).