Miten hyvästelit kuolevan vai pystyitkö hyvästelemään ollenkaan?

Mutta soitin pianolla hänen lempimusiikkiaan. Siitä hän piti kovasti.

Kerroin että kaikki mahdolliset riidat on annettu anteeksi ja minun tulee häntä ikävä, mutta siitä huolimatta me kyllä pärjäämme. Ja pyysin sanomaan isälle terveisiä, vaikken mä kyllä mihinkään taivaaseen usko.

Juttelin isälleni ja pidin kädestä. Lopussa en ollut varma oliko hän tajuissaan, mutta ajattelin että hän tuntee kuitenkin, että joku on hänen vieressään. Yllättävän rauhallisena sitä pysyi, huomasin kyllä hengittäväni kuuluvammin, ikäänkuin olisin yritäänyt auttaa häntä hengittämään. Itku tuli sitten myöhemmin, kun menin kertomaan asiasta ystäville.

Olemalla läsnä lähinnä. Istuin vieressään kolmen päivän ajan silloin kun hän hitaasti kuoli.



Isäni tosin sairasti vuosikausia tautia, joka päättyy aina vääjäämättä kuolemaan (ts. siihen ei ole parannuskeinoa olemassa). Hänen tautinsa oli sen tyyppinen, että kuolema oli jo armahdus siinä kohtaa kun se vihdoin tuli.



Istuimme veljeni kanssa usean yön ajan isän vieressä. Isän kuoltua (kotona, sairaanhoitajat olivat toki kanssa läsnä) ja lääkärin vihdoin irrotettua hänet hengityskoneesta (lääkärin paikalle tulo kesti ja kukaan muu ei voinut irrottaa hengityskonetta) me suku pesimme hänet + puimme hautavaatteisiinsa. Minä silitin paidan viimeisen kerran.



Mutta joo: ei minusta tarvitse välttämättä mitään kauhean ihmettä sanoa: rakastan sinua ja tulen kaipaamaan sinua kun lähdet.



Jakamista sinulle raskaaseen aikaa. Halaus.

on nähnyt paljon kuolevia työssään sairaalassa.



Useamman suvun jäsenen miehensä puolelta on pessyt ja pukenut ja ollut laittamassa arkkuunkin.



Hän on sellainen ihminen joka osaa panna toimeksi. On kysynyt siltä kuolevalta voiko hän tehdä jotakin hänen hyväkseen, onko joku toive jonka voisi toteuttaa jne.



Tiesi esim. yhden vainajan pitävän erityisesti lemmikeistä ja kuinka ollakaan lemmikit kukki juuri niinä päivinä kun hän eli viimeisiä päiviään.



Kävi hakemassa lemmikit vainajan kotipihasta ja toi ne sairaalahuoneeseen.



On hoitanut muutaman ystävänsä asioita kun he ovat olleet kuolinvuoteellaan, ehdottanut käytännönjärjestelyitä jne.



On kuulemma tavallista ettei kuolemasta ja toiveista välttämättä kukaan läheisistä puhu suoraan. Kuolevalla voi olla toiveita joita hän ei oma-aloitteisesti tuo esiin mutta kun on joku rohkea joka kysyy on siitä hyvillään.



Eräs miehensä täti kertoi kaikki toiveensa hautajaisjärjestelyistä jne. Sisko ja miehensä järjesti kaiken vainajan toiveiden mukaisesti.



Eräässä tapauksessa vakavasti kuolemansairas ei olisi halunnut kertoa lapselleen että tulee kuolemaan syöpään. Siskoni sai hänet ymmärtämään että on parempi puhua asiat selväksi ettei tämä lapsi tule järkyttymään kun äiti sitten kuolee.



Kun asia oli keskusteltu oli lapsen ja äidin mahdollisuus työstää asioita ja keskustella niistä avoimesti. Tämä lapsi on ollut erityisen kiitollinen sisarelleni kun oli tukemassa häntä ja äitiään hänen viimeisinä aikoinaan.



Sinun tilanteesi riippuu potilaan kunnosta ja sinun kyvystäsi kohdata kuoleva. Noihin tilanteisiin ei voi kukaan tehdä käsikirjoitusta ennalta vaan ne etenee omalla painollaan.

loppuvaiheessa hän oli tajuton,viimeiseen asti joku meistä oli hänen luonaan,istui vierellä,piti kädestä,silitti ihoa (on tärkeä),kostutti huulia,rasvasi ihoa,jutteli niitä näitä

Raskaita aikoja.

Istuin rauhallisesti luonaan ja juttelin koomasta huolimatta kuin ennekin ja sanoin että ellei jaksa niin me kyllä pärjäillään ja nähdään sitten kun mun aika tulee. Pian tuon sanomisen jälkeen hän kuoli.

Itse kävin sanomassa raskaana olevalle ystävälleni joka oli eronnut ja sairastunut keuhkokuumeeseen että OLIT PASKIN YSTÄVÄ mitä voi toivoa!!!

Mitä väliä sillä on enää tuossa vaiheessa mitä sanoo?

Isä kuoli tunnin sen jälkeen, kun hengityshoito lopetettiin. Pideltiin kädestä, soitin musiikkia ja lauloin. Pappi kävi.

Ennen kuolemaa sanoi (kommunikoimme elekielellä ja arvauksilla), kiitos ja anteeksi.

Olimme siinä mielessä onnekkaita, että sanoimme kaiken, että pystyimme valmistautumaan.

Olimme tunnin kuoleman jälkeen paikalla.

Rukoilin ja toivotin hyvää matkaa. Siitä viimeistä henkäystä en kyllä unohda koskaan, siinä oli hieman pitempi tauko ja lopulta tuli sellainen pitkä puhallus. 

En ole ollut sellaisessa tilanteessa, että istuisin pitempiä aikoja kuolevan luona. Hyvästit olen käynyt jättämässä mieheni isovanhemmalle kuitenkin, kun tiedettiin että lähtö on lähellä. Silitin häntä ja sanoin "hei sitten". Kuolemasta ei puhuttu.

Oman vanhempani hyvästelin jo kuoleman tultua. Silloin juttelin kuolleelle vähän pitempään ja "annoin luvan" lähteä ja jatkaa matkaa rauhassa.

Muistelin meidän kivoja yhteisiä hetkiä, ystäväni ei jaksanut paljon puhua, voinnistaan vain. Kahden päivän kuluttua hän oli poissa.

Ap, tajuttomuus ei haittaa, kuulo toimii viimeisenä aisteista. Toki menet hyvästelemään.

Minä kävin joka päivä omaisen luona, viimeisenä iltana oli hyvin heikko. Lupasin tulla aamulla uudestaan. Muistan kun sanoin: -Hyvää yötä! Aamulla soitettiin, että kuoli yöllä.