Tuulimunaraskaus, miksi sen kokeneet kertovat

kun kolme kuukautta sai yrjötä tosissaan ja sitten niskapoimu-ultrassa sanotaankin että tuulimunaraskaus tämä on.Oikea vauva vaikka ei koskaan ollutkaan, kyllä sitä silloin muutaman kyyneleen tirautti.Enkelivauvoihin en tietenkään tuulimunaa vertaisikaan..Onko tuo tuulimuna jotenkin perinnöllinen juttu?Äidilläni ennen minua (esikoistaan)oli myös tuulimunaraskaus ja se jatkui tosi pitkälle 16 raskasuviikkoon asti.

kokenu tuulimunaraskautta, mutta olen käsittänyt että nainen kuitenkin kokee olevansa raskaana silloin. Varmasti yhtä järkyttävä tilanne kuin keskenmeno samoilla viikoilla :/

kylla siina sen 'raskauden' menettaa, vaikka se ei koskaan alkanutkaan. sita ehtii odottaa jopa viikolle 10 tai ehka enemmankin...

On törkeää ja kypsymätöntä aliarvioida kenenkään surua. Itse sain eilen synttärilahjaksi tiedon tuulimunasta ja huomena menen keskeytykseen Pääsiäisen kunniaksi. Tämä ei ole hauskaa vaikka en muistolehtoa laitakaan. Menetys tämä on. Olin raskaana yli 9vkoa. Ei menetyksiä voi verrata,antaa jokaisen surra tavallaan,kaikilla on oikeus siihen.

En vertaa lapsensa menettäneisiin, mutta itselläni meni 5 vuotta selvitäkseni raskauskammosta. Elimistöni reakoi todella voimakkaasti tuulimunaraskauteen. Olin todella sairas, oksensin koko ajan ja tuntu että järki lähtee, kun hormoonitoiminta oli täysin sekaisin.



Onneksi tuli vauva kuume ja nyt pieni poika, mutta tuulimunaraskaus on kova kokemus.

En tiedä mikä itselleni oli pahinta, eka tuulimunaraskaus rv13 vai viimeinen (toivottavasti) keskeytynyt keskenmeno rv9 jossa syke oli nähty viikkoa aikaisemmin. Välissä oli vielä toinen tuulimunaraskaus.

Elin kuin sumussa sen hippasen vajaa 2v mitä näihin meni ennen onnistunutta raskautta.



Yritin lohduttautua sillä että menetin mielikuvani tulevasta vauvasta, mutta eka km oli silti rankin. toinen ei ollut niinkään paha, "olihan siihen jo tottunut että pieleen menee", kolmas oli kun niitti päähän. nähdä syke ja siitä viikon päästä pientä vuotoa ja sikiö oli kuollut.



Hautapaikkaa en silti tuulimunille tekisi, mutta mielessä ne ovat edelleen siellä jossain kaukana. ahdistuksen ja ikävän olon niistä saa muistelemalla, olihan se aika yhtä helvettiä selvitä keskenmenosta keskenmenoon ja pysyä arjessa.

On törkeää ja kypsymätöntä aliarvioida kenenkään surua. Itse sain eilen synttärilahjaksi tiedon tuulimunasta ja huomena menen keskeytykseen Pääsiäisen kunniaksi. Tämä ei ole hauskaa vaikka en muistolehtoa laitakaan. Menetys tämä on. Olin raskaana yli 9vkoa. Ei menetyksiä voi verrata,antaa jokaisen surra tavallaan,kaikilla on oikeus siihen.

Muista käsitellä asia, ettei mene käsittelyyn 5 vuotta niinkuin minulla. Kysy jo keskeytyksessä, että voisiko asiaa käsitellä asiantuntijan kanssa. Voimia, tiedän millainen olo sinulla juuri nyt on. Ota asia niin, että se vahvistaa sinua.

Kamalinta on se kun ihmiset tietävät raskaudestasi ja tulevat kyselemään vointiasi. Minulta kysyttiin vuosi tuulimunaraskaudesta, että mitenkäs se vauva voi!

Minä ilmoitin lähipiirilleni tekstiviestillä, että en ole enään raskaana, enkä halua puhua asiasta.

kun kolme kuukautta sai yrjötä tosissaan ja sitten niskapoimu-ultrassa sanotaankin että tuulimunaraskaus tämä on.Oikea vauva vaikka ei koskaan ollutkaan, kyllä sitä silloin muutaman kyyneleen tirautti.Enkelivauvoihin en tietenkään tuulimunaa vertaisikaan..Onko tuo tuulimuna jotenkin perinnöllinen juttu?Äidilläni ennen minua (esikoistaan)oli myös tuulimunaraskaus ja se jatkui tosi pitkälle 16 raskasuviikkoon asti.

Ekan keskenmenonjälkeen opin että kelleen (paitsi miehelleni) en hiisku raskaudesta ennen alkuraskauden ultraa eli n. rv 13

-kolme takana-

Mun jakeluun ei vaan mene, että MIKSI joku ei saisi surra itselleen tapahtuneita asioita ihan niin paljon kuin haluaa ja ihan niillä nimillä millä haluaa? Onko joku akka niin katkera, että toisen suru on jotenkin väärää? Itse en ole kokenut tuulimunaraskautta, MUTTA ymmärrän ihan hyvin, jos joku sellaista suree. Ihme tunnevammaisia akkoja on kyllä tuollaiset länkyttäjät, jotka alkaa päättämään miten jonkun kuuluu surra tai onko oikeutta surra lainkaan.

ja sittemmin kemiallinen tyhjennys ihan todellisia olivat. Että kyllä todella sattui ja tuntui pahalta. Nyt tyhjennyksesta noin 2,5kk takana ja homma ei vieläkään ole mitenkään "ihan sama". On tosi kurjaa, jos Sinä Ap, jotenkin tästä meidän muiden kokemasta surusta ja menetyksestä menet tolaltasi. Sinulle taitaa itselläsi olla asiat sitten aika hyvin..?

Sittenhän kukaan jolta raskaus päättyy ennenaikaisesti ei saisi surra omaa menetystään, sillä ihan samalla tavalla raskauteen liittyvät tunteet ja mielikuvat rakentuvat niin tuulimuna- kuin tavallisessa raskaudessa. Yleensähän vasta ultrassa noin viikolla 11-12 äiti ja isä ssavat varmuuden siitä, että kohdussa ihan oikeasti on elävä sikiö. Sitä ennen sikiö on elää vanhempiensa mielessä.



Ehkä tosiaan hautapaikka ylipäätään alle 12 viikon sikiölle on vähän liioiteltua, mutta jos se jonkin suremiseen ja meneteyskokemukseen auttaa, niin siitä vaan. Ihmiset kokevat menetyksen niin eri tavoin omista lähtökohdistaan, jos oma perusturvallisuuden tunne on heikko ja kiintymyssuhde on jollain tapaa vaurioitunut, niin silloin keskeytynyt raskaus -sitähän tuulimunaraskaus on! - voi olla vaikeasti työstettävä menetyskokemus, joka romahduttaa ihmisen koko luottamuksen elämää ja maailmaa kohtaan, olkootkin että se lähtökohtaisesti on ollut jo heikko.,

Itselläni todettiin tuulimuna vko 13 ja KAIKKI raskausoireet oli, eikä mitään epäilyttäviä oireita kuten vuotoja. Oksentelua, vatsan ja rintojen kasvua, ientulehduksia oli. Koko kesän luultiin, että vauva on tulossa ja oltiin kaikki valmiiksi ajateltu. Ja sitten kaikki meni säpäleiksi nt-ultrassa.

Sama pettymys, kivut ja suru siinä tulee kun muussakin keskenmenossa. Plussan saatua tulevaa lasts jo mielessään rakastaa ja suojelee, yrittää tehdä kaiken oikein, murehtii.

Kohduntyhjennys oli erittäin kivuliasta, pyörryin ja oksensin. Istukka tuli kivuliaasti ulos kotona vessaan. Sain vielä hormonilääkkeitä, joiden takia menetin tajuntani myöhemmin. Vielä ikävämpää olis ollut jos sikiö olis kuollut, mutta en silti lähtis ihmettelemään, miksi joku suree tuulimunaa. Ette koskaan voi tietää esim. kuinka kauan lasta on yritetty ja on oikeasti iso järkytys, että kaikki muu oli, muttei lasta. Tuulimunassakin joutuu tyytymään siihen, ettei raskaus onnistunut haave särkyy ja edessä on pitkä toipuminen.

Ja eihän kukaan plussatessa vielä tiedä, onko kyseessä tuulimuna vai "oikea" raskaus. Samat tunteet tuleva äiti käy läpi ja lopputulos on lopulta sama: vauvaa ei tule ja raskaudessa on mennyt jotain pieleen. On aloitettava yritys alusta, eikä kukaan tiedä, kauanko siihen menee vai onnistuuko koskaan.

Vierailija kirjoitti:

ultrassa vk.12. viikkoa myöhemmni kaavittiin kun ei itsekseen ulos tullut (seuraava raskaus alkoi vasta 1½v myöhemmin).

Ja kyllähän siinä on hedelmöitys tapahtunut, istukka ja ruskuaispussi kehittynyt,mutta sikiön kehitys loppunut ennen kuin ehtinyt alkaakkaan.

En toki vuosia itkenyt enkä missään nimessä vertaa enkelivauvoihin tai myöhäisiin keskenmenoihin.

Mutta kyllä siinä menettää sen "vauvan" niinkuin joku jo sanoikin eli sen mielikuvan siitä lapsesta minkä on jo kerennyt useamman viikon aikana luoda.

Kyllä minä ainakin itkien sieltä ultrasta pois lähdin.

Niin minäkin, hyvin pettynyt ja järkyttynyt olin. 3 kk raskausoireita ja luulin että meille tulee vauva.

Suosittelen kyllä kaikille ultraa jo alkuraskaudessa. Vaikka viikolla 7. Tyhmä odotella sen tuulimunan kanssa kun asian voi selvittää jo paljon ennen nt-ultraa.