Oletko nyt aikuisena antanut vanhemmilesi takaisin

En ole ollut missään tekemisissä 18-vuotispäiväni jälkeen, en kutsunut häihin, enkä ilmoittanut lapsista.

mutta en läheskään niin paljon, kuin olisi pitänyt. Olen kertonut vanhemmilleni, kuinka karseaa lapsuuteni oli alkoholia kittaavien, kännissä naiskentelevien vanhempien kanssa. Olen kertonut äidilleni, kuinka paljon hänen mitätöimisensä on minuun vaikuttanut. Olen laittanut isäpuoleni valitsemaan minun ja perjantaipullon välillä, ja hävinnyt kisan. Jotta tuota pitäisikö tässä nyt ruveta lomia vielä kustantamaan?

Normaalia neuvontaa ja auttamista kyllä.

Myöskään lapseni eivät ole minulle mitään velkaa. Kaiken mitä olen heille antanut, olen antanut omasta halustani.

Äidille niin paljon apua missä asiassa tahansa kuin olen pystynyt/osannut/ehtinyt vaikkei apua pyydäkkään koskaan. Olen ollut ajamassa nurmikkoa, hoitamassa taloa/koiria, korjaamassa autoa, tekemässä puita jne.

Isään päin en ole räkäissytkään sen jälkeen kun sain itse päättää, en ole soittanut, en vastannut puheluihin, en kertonut lapsen lapsesta, olen kääntänyt selkäni perhejuhlissa ja pyytänyt jonkun toimittamaan hänet saman tien pois jne.

kyllä se elämä opettaa vielä, mutta rankalla kädellä.



On niin turha itkeä ja huutaa haudalla, se on myöhäistä. Ja pyydellä anteeksi.

Eipä ole minultakaan pyydetty.



Oletpa naiivi.

Eipä ole minultakaan pyydetty. Oletpa naiivi.

Kun toinen kuolee, ne kalvaa sinut elävältä ja toivot että olisit ottanut ensimmäisen askeleen ja yrittänyt sopua.

Tiedän mistä puhun. Nyt antaisin ihan mitä vain että saisin pyytää anteeksi ja sopia.

Hän oli kuitenkin minun isä. Ainut joka minulla on.

Ja kaikkien kanssa ei pysty sopimaan. On täysin naiivia kuvitella sellaista.

Ja kaikkien kanssa ei pysty sopimaan. On täysin naiivia kuvitella sellaista.

muta et voi. mutta tieto että et edes yrittänyt, ei jätä rauhaan.

On ihmisiä joiden kanssa ei tarvitse jankata vuosikymmeniä ja kaivella jotain anteeksipyyntöä itseään kiduttaen.



On vain ihmisiä, jotka eivät koskaan sitä tule tekemään ja paras tapa hoitaa asia on tajuta se ja jatkaa omaa elämää.

Ja ajattelit tulla lievittämään omaa tuskaasi ylimielisesti paasaten?



Minä olen sopinut sen mikä on ollut tarvis sopia, olen vanhempiini ihan hyvissä väleissä. En kuitenkaan tunne tarvetta heitä paapoa tai palvoa, autan kun apua pyydetään. Silti olen sitä mieltä, että minun vaatimattomat mutta kovasanaiset kirjeeni ja meilini eivät ole lainkaan yhtä pahoja heille, kuin lapsuuteni oli minulle. Olen kuule lukemattomat kerrat yrittänyt lähentyä vanhempiini, mutta heillä ei ole siihen kykyä tai halua. Olen suorastaan anonut äidiltäni hellyyttä ja hän on suoraan sanonut, ettei sitä kykene antamaan.



Eli mitä minun nyt tarkalleen ottaen pitäisi tehdä, etten saisi tästäkin vielä rangaistusta, kun vanhempani kuolevat?



Mene terapiaan, niin menin minäkin.

kehdannut.

Parhaansa kuitenkin tekivät.

en vain toivo samaa kohtaloa sinulle.

Etkö muka suo ajatustakaan vanhemmillesi tai muistele lapsuuttasi?

Todella naiiivi.



Ei minulla ole mitään tarvetta äitini kanssa "sopia" tai pelätä jotain helvetin kirousta, jos en niin tee.



Olen lapsuuteni kanssa sujut. En siihen äitiäni tarvitse.



Jos tyyppi ei ole liki 80 vuoteen katumusta osoittanut, ei hän mitään ihmeparannusta enää tule kokemaan.



Vain täydellinen aivoton lapsellinen pelle väittää jotain muuta.

joilla vanhemmat on elossa, siinä mun pointti.

opiskellessa käytin törsäämällä täysin tarpeettomaan, en vielä osannut oikein käyttää rahaa... Heilläkin oli silloin tiukkaa ja on edelleen, siksi koin, että haluan antaa omastani.

Todella naiiivi. Ei minulla ole mitään tarvetta äitini kanssa "sopia" tai pelätä jotain helvetin kirousta, jos en niin tee. Olen lapsuuteni kanssa sujut. En siihen äitiäni tarvitse. Jos tyyppi ei ole liki 80 vuoteen katumusta osoittanut, ei hän mitään ihmeparannusta enää tule kokemaan. Vain täydellinen aivoton lapsellinen pelle väittää jotain muuta.

Ei omia vanhempiaan voi "unohtaa" tai pois pyyhkiä. Se vaikuttaa suorasti tai epäsuorasti elämään, myönsi sitä tai ei.

mutta kun se nyt kovasti näyttää siltä, että myöhäistä on. Katso, kun vanhempani eivät ole halukkaita muuttumaan. Olen pyytänyt, itkenyt, ottanut välimatkaa, anonut terapiaan, halaillut - kaikkea on yritetty, usko pois. Jossain vaiheessa tulee vaan se kohta, kun oman mielenterveyden kannalta on parempi jatkaa omaa elämäänsä ja tehdä surutyö vanhempien menetyksestä. Siinä ei valitettavasti kauniit ajatukset ja jeesustelu enää auta.

Se kertoo jo paljon. Väittää että on sujut vanhempiensa kanssa, mutta teksti kertoo muuta.



JOS vanhempasi lähestyisi sinua, ajatuksena selvittää asiat, menisitkö kuulemaan mitä sanottavaa hänellä on?

Että olen koko elämäni yrittänyt selvittää niitä välejä? Luuletko, etten olisi vastaanottavainen, jos herrasväki nyt vihdoin tulisi järkiinsä ja tahtoisi puida menneet menneiksi? Ja mähän olen koko ajan yhteydessä vanhempiini, kuten "väitin". Soitellaan äidin kanssa lähes päivittäin. EN silti ole sitä mieltä, että olisin hänelle jotain velkaa, johtuen karmeasta lapsuudestani. Olen sujut, koska olen saanut purettua painolastini kirjeissä ja meileissä. Se ei tarkoita, ettenkö olisi surullinen siitä, etteivät vanhempani kykene aitoon kohtaamiseen.