En kelpaa isälleni =/

Pakko purkautua, kun surettaa ja suututtaa niin.

Minulla oli ihan pienenä todella läheinen ja ihana isä, joka vanhempieni erottua ollessani 10-vuotias on muuttunut koko ajan yhä etäisemmäksi.



Isäni asuu toisessa kaupungissa uuden vaimonsa kanssa. He ovat varakkaita ja viettävät lomia ulkomailla ja luksuspaatillaan, luovat edelleen uraa lähes 6-kymppisinä ja ovat aina hyvin kiireisiä. Äitipuolellani on tytär ja poika, jotka ovat myös lapsettomia uraihmisiä. Heidän kanssaan isä ja vaimo käyvät lomilla ja viettävät joulut ja muut pyhät.



Itsesääliä tai ei, minä olen vaan tavallinen tallaaja, jolla on perusperusammatti, tavallinen mies, koti ja lapset. Isäni käy meillä noin kahden kuukauden välein ja viipyy max puoli tuntia. Lapsilleni ukilla ei ole aikaa, vaikka rahaa silloin tällöin tilille laittaakin.



Tuntuu, että isä ei halua olla kanssani läheisissä väleissä, koska haluaisi määrätä minun tekemisistäni ja tekemättä jättämisistäni. Kun en suostu elämään siten, en kelpaa mihinkään. Hänen tuttavansa ym sosiaalinen piirinsä tuskin edes tietää olemassaolostani mitään.



Kiitos jos joku jaksoi lukea sekavaa vuodatustani. Kaipaisin kipeästi kohtalotoverien kokemuksia. Kun on ollut joskus isälleen kaikki kaikessa, tuntuu kamalalta ja kipeältä, kun kaikki se on kadonnut. Pitäisikö minun vielä yrittää jotain? Kutsua itseni kylään, kun oikeaa kutsua ei koskaan tule? Tyrkyttää itseäni ja lapsiani?