Ketään todella ujoa joka olisi päässyt siitä eroon?

onko sulla ollut tämä ujous pinestä asti vai onko

se esim. tullut joissain vaiheessa tai voimistunut

joissain vaiheessa, luulen ymmärtäväni miltä sinusta

tuntuu. Ei ujoutta varmaan saa kerralla pois niinkuin ei muitakaan itseään hattaavia asioita

kuten esim. kärsimättömyys

monesti iän sanotaan antavan rohkeutta ja on hyvä katsoa asiaa silmiin. Alkaa tutkimaan ympäristöä ja itseään, katsooko ympäristö todella normaalia enemmän ja onko itsessään mitään todella poikkeavaa

ujous voi johtua myös alitajunnassa olevasta asiasta eli joku vaivaa mutta sitä ei tiedosta itse ei edes että joku vaivaa, monet joita tunnen jotka ovat olleet TOSI ujoja ovat hiljalleen päässeet siitä eroon. puhuneet rohkeasti esim. äidille tai luotto ystävälle

eräs henkilö oli nuorena tosi ujo ja nykyään ei niinkään enää ujo ehkä herkkä mutta ei enää ujo, ja onnellinen itsekin että on käsotellyt sen ja hiljalleen saanut varmuutta ettei ujouteen ole syytä ettei sinussa ole mitään vikaa.

suomalaisillahan on tapana tuijottaa muita ihmisiä paljon.

se on prosessi mutta lupaan että kun muistat käsitellä ujoudesta johtuvat syyt ja puhua ja olla avoimin mielin vaikkakin varovaisin niin ujoudesta

vaikeastakin on mahdollista päästä eroon, olen nähnyt sitä tapahtuvan. toivottavasti tästä oli mitään apua:)



kaikkea hyvää!

- en tiedä, lohduttaako se;-D! LASten myötä sain rohkeutta ilmaista epäkohtia ja ottaa asioihin kantaa. Menen mielelläni mukaan erilaisiin yhdistyksiin, koska haluan vaikuttaa. Eri asia sitten on, miten milloinkin kokouksissa käyttäydyn - joskus en sano sanaakaan;-D. Jouduin myös puolivahingossa työhön, joissa jouduin olemaan tosi sosiaalinen. Tavallaan olenkin sitä - ehkä sinäkin? mutta raskasta se kuitenkin oli. Pahimmaksi koin puhelimessa asioinnin.



Myöhemmin ajauduin taas entistäkin sosiaalisempaan työhön - ja olen todennut, että selviän hyvin, vaikka en aina niin sosiaalinen jaksaisi ollakaan;-D. Parasta näissä töissä on ollut se, että ne ovat kuitenkin pätkiä. Saan välillä huilata! Muuten en ihmisiä tapaakaan, kun ei ole ystäviäkään. On oma perhe, yhdistykset ja työ. Se riittää. Sinäkin selviät: osaat hyvin jotakin, ja kenties jotakin vähän heikommin. Kun saat onnistumisen kokemuksia, kasvaa myös itseluottamuksesi:-).



Itse pidän nykyisestä työstäni, jossa olen yhden ihmisen kanssa kerrallaan. Tulen hyvin toimeen kenen tahansa kanssa, kunhan ei ole suurta ryhmää. Yksi ihminen kerrallaan. Silloin saa aina huomata, että hyvänen aika, mehän tullaan toimeen, meillähän sujuu, me jopa pidämme toisistamme:-D!

todella ujo, en koskaan tuonut itseäni esille, vetäydyin kaikista ryhmätilanteista ja leikeistä, ja jännitin julkisia esiintymisiä ihan hirveästi, jopa itkuun asti. En sitten tiedä, mikä oikea luonteeni on mutta nykyisin olen melko rohkea, jopa avoin ja välillä ihan yltiösosiaalinen. Ihmiset kiinnostavat minua, esiintyminen ei jännitä yhtä paljon. Itsetuntonin on kymmenen kertaa parempi kuin kouluaikoina, saatan joidenkin mielestä vaikuttaa ehkä itsevarmaltakin. Kun yritän kuvailla uusille tutuille, että olen oikeasti aika ujo luonne, he eivät millään tahdo uskoa.



Voisiko sinulla olla taipumusta paniikkihäiriöön tai johonkin muuhun sosiaaliseen "ongelmaan"? Ihan kyökkipsykologiaahan tämä on mutta mietin, kun sanoit, että kadulla käveleminenkin ahdistaa. Kuulostaa hankalalta... Oletko aina ollut yhtä arka? Omalta kohdlatani olen usein miettinyt, että ehkä oikea luonteeni ei olekaan ujo, vaan melko rohkea mutta kasvatukseni on vain ollut sellaista, että minua ei ole rohkaistu olemaan sosiaalinen, vaan ehkä päinvastoin. Äitini ainakin on melko rajoittunut ihmissuhteissaan, ja ajattelee aina olevansa vain vaivaksi. Itse olen tietoisesti opetellut ajattelemaan, että minäkin voin olla kiinnostava ihminen, josta ihmiset eivät automaattisesti ajattele pahaa. Yritä puhua ongelmastasi jonkun läheisen ihmisen kanssa, johon luotat?

Eli iän karttuessa helpottaa. Olen itse ollut aikoinani niin ujo, että välillä olen pyörtynyt siitä liiallisesta jännityksen tunteesta.



Nykyään pahimmillaan se on vain punastumista, josta en välitä. Ja olen 35+

ja esim. yliopistossa opiskellessani olin niin ujo, etten kyennyt menemään _ujojen esiintymiskurssille;-D!! Se oli ihan liian vaativaa ja pelottavaa:-D.



Myöhemmin olen joutunut käymään esim. lapsen luokassa puhumassa oppilaille Aspergerista ja ollut haastateltavana paikallisradiossa yms. Ja lisäksi tosiaan itse haastatellut erilaisia ihmisiä lehtijuttuihin. Ei se, että jännittää, tarkoita samaa, kuin että ei selviytyisi (itselle) vaikeistakin tilanteista. Kaikesta selviää:-).



Minäkin punastelen edelleen. En häpeä sitä, se kuuluu minuun, olenhan muutenkin tyyppiä "hoppu ja hätä ja hirveä hiki";-D! Tunnen myös nolostuksen/hermostumisen/huomion kohteeksi joutumisen punastumisen, mutta myös sen, miten se laantuu, häviää ja menee ohi. Siinähän on sitten punainen naama! Voi vaikka sanoa, että onpas kuuma;-D!

nykyään hieman sosiaalisempi kuin lapsena ja nuorena, silloin en voinut mennä yksinäni kauppaan tai aloittaa mitään harrastusta tai puhua kellekään muulle kuin perheelleni ja ainoalle kaverilleni. Kotioloissa ja kaverin kanssa en ollut ollenkaan arka vaan hyvin puhelias. Ja vielä joku vuosi sitten ovesta ulos meneminen saattoi kestää puoli tuntia, nyt ahdistus tulee vasta siellä ulkona..olenpa aika ressukka näköjään. Mulla on juuri se oletus, että kaikki taatusti pitävät minua pohjimmiltaan idioottina, nykyiset kaverini myös.



Esim. facebookin chatissa oli äsken yksi harvoista amk- tutuista, joka mulle puhui, ja on toisinaan kysellyt kuulumisia, mutta en mitenkään saanut aikaiseksi sanoa hälle mitään, koska ei häntä varmaan kuitenkaan kiinnosta. Tiedän järjellä, että en voi olla niin kamala ihminen kuin kuvittelen, ja että en haluaisi olla tällainen nössykkä ja ns. vaatimaton ja jättää elämää elämättä, mutta järki on jotenkin erillään kuitenkin tunteesta ja toiminnasta.

Olin vielä 7 vuotta sitten kute sinä. Olin kuitenkin todellinen asiantuntija työssäni ja esimiehni pyysi, jos voisin opettaa omaa tiimiäni. Tyrmäsin koko ajatuksen ja kerroin ujoudestani ja esiintymiskammostani. Esimies ehdotti, etä jo hankkisi minulle esiintymiskoulutusta ihan hiljaisuudessa eikä kerrottaisi asiasta kellekään, katsottaisiin sitten miten koulutuksen jälkeen. Hän itsekin on ollut sairaalloisen ujo.



Meini viikon koulutukseen. Punasteli ja häpeilin siellä, kaikki muut tuntuivat olevan "ammattiesiintyjiä" enkä saanut sutani auki. Ohjaajana oli todella empaattinen vanhempi nainen, joka jaksoi kannustaa.



Pidin pienen opetushetken töissä 5 ihmiselle ja oli aivvan kipsissä. Kiinnitin hirveästi huomiotani jännittämiseeni. Esimies ja tiimi kehui miten selkeästi asian osasin kertoa ja miten loogisesti etenin vaikka jännitin todella ja ääni tärisi. Kaikki korostivat miten se asia siellä kaiken sähellyksen takana oli kuitenkin todella hienosti jäsennelty. Vähitellen aloin tehdä enemmän opetusjuttuja ihan vaan firman sisällä tutussa porukassa ja sain lisää itseluottamusta. Nykyisin olen kokonaan erissä paikassa töissä ja opetan työkseni, esiinnyn päivittäin vieraille ihmisille. Kyllä mua ajoittain vieläkin hiukan jännittää, mutta hyvällä tavalla. Uusimpien ystävieni on mahdotonta uskoa, että minä olen ollut esiintymiskammoinen jännittäjä.



Tsemppiä ap! Kaikkea voi opetella!

Ehkä se liittyy johonkin muuhun toimintaan, sillä opiskelujen jälkeen työelämässä ollessani minusta ihan tuntui, että ujous ja huono itsetunto oli enemmän taka-alalla. Eli mulla oli hyvä fiilis. Harrastin asioita, joista oikeesti tykkäsin, ja joissa olin hyvä. Työkin oli ihan jees ja sain opinnot päätökseen. Se oli jossain mielessä mun elämän parasta aikaa.



Sitten tapasin mieheni, mikä oli kyllä ihan huippua ja uskomatonta, että minäkin löysin itselleni sen oikean.



Mutta sitten alkoi perhe-elämä. En enää ehtinyt harrastamaan tai tapaamaan kavereita. Olin aika paljon kotona, ja lasten kanssakin oli vaikeuksia, kun toinen lapsista oli lievästi erityislapsi. Ja kaikki tuo eristi minua maailmasta jotenkin, ja taas sain huomata, kuinka kontaktin otto ulkomaailmaan alkoi olla vaikeaa.



Vaikea sanoa mikä liittyi mihin, mutta eri elämänvaiheissa ujous on kuitenkin näytellyt aivan erilaista osaa.

ja ammatti jossa joutuu tekemisiin uusien ihmisten kanssa joka päivä

Meni siis päin helvettiä. Pelotti ja ahdisti. Kuten sinäkin tuntui, että kaikki töllistelevät perään. En uskaltanut porukassa suutani avata.



Tämä on totaalisen korni juttu, mutta mulla auttoi Bridget Jones -elokuva. Se mimmihän mokailee oikein talkoilla, möhlii kaikki puheensa, mutta silti jaksaa aina yrittää. Mietin, että tuskin kukaan huomaa, vaikka omasta mielestäni möhlin. Niinpä tein itselleni tavoitteen, että tänään sanon kaksi kommenttia esim. koulussa tai kun ollaan luokan kanssa jossain. Pikkuhiljaa lisäsin kommentteja. Nykyään puhun kuin papupata. No ei nyt ihan, mut melkein.



Lisäksi mä punastelin ihan hillittömästi. Mä olin aina kirkkaan punanen, kun piti sanoa jotain. Ajattelin, että on tässä maailmassa suurempiakin ongelmia ja mitäs siitä.



Nykyään sujuu jo helposti ja elämä on kivempaa. Mutta kyllä työtä piti tehdä ja määrätietoisesti.



Onnea sulle!

Vieläkin olen vieraammassa seurassa hiljaa mutta pahin on nyt ohi.



iemmin välttelin kaikkia tilanteita joissa joutuisin vieraiden ihmisten pariin, kuvittelin että minua tuijotetaan kadulla tai ravintoloissa ym.

Jos jouduin puhumaan vieraammille, helahdin punaiseksi ja vedet kihosivat silmiini. Pelkäsin siis todella paljon sitä.



Jossain vaiheessa päätin että nyt riittää ja lopetin tilanteiden välttelemisen. Puhuin punaisena ja vedet silmissa. Ja kas kummaa... eivät aikuiset minua asiasta pilkanneet. Nyt olen siinä vaiheessa että saatan punastua mutta vedet eivät enää kihoa silmiini. En nauti vieraammille puhumisesta enkä osaa small talkia mutta pystyn kuitenkin jo toimimaan. Eikä siinä ole mitään pahaa että puhuu vähän, jos vaan puhuu asiaa ;)

Olin itse aikoinani äärimmäisen ujo: ihmisten lähestyminen, heille puhuminen, sosiaalisissa tilanteissa oleminen - kaikki ahdisti. Jopa ruokakaupassa käyminen oli koettelemus, sillä myyjiltä ei kehdannut kysyä apua, jos jokin ruokatarvike oli hukassa. Jossain vaiheessa kyllästyin tällaiseen elämään ja aloin opettelemalla opettelemaan rohkeutta ja itsevarmuutta - ja oppihan sitä lopulta, vaikka rankkaa hetkittäin olikin.
 

Kirjoitin kokemuksistani ja käyttämistäni metodeista myös kirjan, jonka avulla monet muutkin ovat onnistuneet vapautumaan ujoudestaan :) Se löytyy osoitteesta www.eroonujoudesta.fi

Minulla on auttanut oman ujouteni hyväksyminen. Kuulostaa varmaan oudolta mutta sen jälkeen kun opin hyväksymään itseni kaikkine omituiksuuksineni niin ujouteni ei enää ole hallinnut minua. Nykyään pystyn hyväksymään sen että olen ujo eikä se enää häiritse sosiaalista elämääni. Olen jopa huomannut että monet pitävät kaltaisistani ihmisistä, ovat ystävällisiä ja kannustavia.

Isoimman avun löysin introverttiyttä ja ujoutta käsittelevästä kirjallisuudesta. Tiedän etteivät nämä kaksi ole sama asia, mutta koska itse olen kumpaakin ja usein nämä ominaisuudet käsitellään rinnakkain niin siksi mainitsin tuossa molemmat.

Se on pakko sanoa että paljon piti noita aiheita tutkia ennenkuin opin hyväksymään itseni.

Siis itse olen ollut ujo noin 3lk asti ja sitten jotain tapahtui ja olin rohkea? Ennen esim. tunnillakin olin vain hiljaa enkä sanonut mitään ja ryhmätöissä syrjäyin sivulle, mutta sitten 4lk viittasin jatkuvasti että saisin huomiota. Vedin liikkatunnit täysiä. Ja ryhmätöissäkin osallistuin ja kuuntelin sekä pikkuhiljaa käskytin. Se vain mullisti mun elämän. 4lk loppupuolella oli sit semmone arviontikeskustelu ja siin oli niinku se ope joka oli mulla 3-4lk ja minä sekä äiti ja se ope vaan ihmetteli että oon kokoajan vaan rohkaistunut. En oo ollu lapsena ihan aroimmasta päästä sillä siskoni oli kyllä arempi ja kerhossakin sanottiin että siskolme oli ihan sama niinkuin sillä ei olisi mitään mielipidettä ja sit musta ne sano et mussa on omaa temperamenttia ja mul on omat mielipiteet ja nostatan niitä.