asiaa sukupuolesta

koska kaikki tuntuvat nyt odottavan että saamme pojan, kun kaksi tyttöä jo on. ja sitten minusta taas tuntuu että jos tämä on tyttö niin mitävarten piti vielä kolmaskin alkaa tekemään...outo tunne ja oli varsinkin alkuraskaudesta mielessä. onneksi se on vähän hälvennyt kun tuntee liikkeet jokapäivä ja on jo alkanut odottamaan että kukahan sieltä tulee. Ei enää ole se sukupuoli niin paljoa mielessäkään, ja jotenkin sillä ei ole merkitystäkään enää. En sano sillä etteikö tämä lapsi olisi ollut suunniteltu ja haluttu, siitä ei ole kyse.

2x2, veikkaan että ajan mittaan noista veljeksistä on toisilleen kovasti iloa! ja kun vauva syntyy ja häneen pääsee tutustumaan, ei sukupuolella ole väliä.

Mä olisin halunnut molempia sukupuolia, ja olin kuvitellut itseni ennen ekaa raskautta luontevammin pojan äidiksi. Tyttö tuntui...liian samanlaiselta. Esikoistyttären jälkeen en toisessa raskaudessa kuitenkaan osannut varsinaisesti "toivoa" poikaa. Jotenkin ajattelin, että se on sellainen asia, johon itse ei voi vaikuttaa, joten turha mitään toivoakaan. Eräässä ultrassa sitten selvisi, että tyttö on tulossa.



Toisen tyttären synnyttyä lähipiiri kommentoi, että kyllä sitä pitäisi vielä poikaa yrittää, mutta nyt toisen tyttären jälkeen tuntuu siltä, että miksi ihmeessä? Ennemminkin huomaan ajattelevani kuinka upeaa olisi kolmen tytön sarja. Ja jos sattuisi poika tulemaan, olisi hienoa päästä kokemaan, miltä tuntuu olla äiti pojalle. Miehelleni tämä asia on ehkä vielä kipeämpi, hän kun ei ylipäätään enää lapsia halua, mutta suurin osa hänen sukulaisistaan ja kavereistaan kuvittelee, että elämämme olisi jotenkin vajaata ilman poikaa, eivätkä millään voi uskoa, että joku "tyytyy" kahteen tyttäreen.



Vaikka sukupuolten välillä kieltämättä on keskimäärin eroja ja olisi ihana saada pikkuinen poika, tyttäremme ovat luonteeltaan aivan erilaisia, ja haluamme olla vanhempia juuri näille lapsille, näille persoonallisuuksille. Ehkä se toive jommastakummasta sukupuolesta juontuu siitä, millaisia merkityksiä sukupuolelle on antanut? Vaikka sukupuoli olisi toivotunlainen, jokaisella lapsella on varmasti luonteenpiirteitä, joita vanhemman on vaikea sulattaa. Lapsessa voi nähdä myös omat heikkoutensa. On usein vaikea tunnustaa, että toivoo jompaakumpaa sukupuolta, mutta mä näen siinä hyvän paikan omien odotusten ja kasvattajan roolin tutkimiseen.



Mulle kipeämpi asia tällä hetkellä on se, etten todennäköisesti enää saa mahdollisuutta kolmanteen lapseen. En tiedä, tulisinko koskaan kolmatta yrittämäänkään, mutta tuntuu epäreilulta, etten voi edes haaveilla iltatähdestä, sitten joskus... Järjen tasolla tiedän - varsinkin kun esikoinen syntyi ennen aikojaan -, että kahdessa elävässä, terveessä lapsessa on enemmän kuin moni uskaltaa koskaan toivoa, mutta silti tuo option menetys kirpaisee.

Juuri niitä syitä toiveeseeni olen koittanut miettiä ja sitä miksi koen niin vahvasti, että "kuuluisin" tyttöjen äidiksi. Enkä ajattele edes lapsen lapsuusaikaa, vaan ihan aikuisuuteen asti. Itselläni on ihanan lämpimät välit äitiini ja teemme paljon asioita yhdessä. Mieheni puolestaan ei juurikaan pidä äitiinsä "turhaa" yhteyttä, vaan soittelee, kun oikeasti asiaa jne. Voihan olla, että oma tyttönikään ei tulisi samanlaiseksi, kuin minä, eikä kiinnostuisi samoista asioista, mutta ajattelen sen olevan mahdollisempaa, kuin pojan kanssa. Poikien maailma on jotenkin niin kaukana omastani. Toki olen siihen jo päässyt tutustumaan esikoisen myötä:)

Itse olen aina ihmetellyt, miksi se pojan saanti on jollekin niin kamalan tärkeää, mutta nyt ymmärrän kyllä hyvin niitä vanhempia, jotka sitä toivovat, kun itse toivoin niin tyttöä. Sitä en ymmärrä, että tyttöjen jälkeen joku ulkopuolinen kehtaa sanoa, että pitäisi yrittää vielä poikaa. Se on niin vanhanaikaista ja mielestäni todella loukkaavaa.

Jotenkin ajattelen nyt myös, ettei olisikaan pitänyt sukupuolta urkkia etukäteen. Halusin vaan niin kuulla, että tyttö olisi masussa. Nyt tuntuu, että olisi ollut helpompaa kuulla se vasta lapsen syntymän hetkellä, että hän on poika, koska en usko, että silloin olisin kokenut kuitenkaan tällaista oloa, vaan iloinnut syntyneestä lapsesta. Liiasta uteliaisuudesta siis rankaistiin:)

Mielelläni luen vielä muidenkin mietteitä, jos uskaltaudutte niitä kertomaan.

Mulla ei ehkä ole ollut noin voimakkaita ajatuksia sukupuolen suhteen, mutta... Meillä on poika ja toinen poika tulossa. Ekassa raskaudessa tiesin heti, että lapsi on poika ja olen mieltänyt itseni poikien äidiksi jo ennen kumpaakaan raskautta. Toisessa raskaudessa ei tullut sellaista varmaa oloa sukupuolesta, mutta jotenkin kuvittelin vauvan tytöksi, ehkä siksi että sitten olisi molemmat. Kuitenkin selvisi että tämäkin vauva on poika ja jotenkin koen helpotusta. Toisaalta on haikea olo, kun ei sitten tyttöä saakaan ja kun ainakaan nyt en usko että enää lisää lapsia haluaisin.



Minäkään en ymmärrä, että ulkopuoliset henkilöt kommentoivat siihen että pitäisi vielä yrittää toista sukupuolta, tai ylipäätään hankkia lisää lapsia. Nehän on ihan henkilökohtaisia päätöksiä.



Muista 2x2, että sinun välit omiin poikiisi voivat olla erittäin lämpimät vaikkei miehelläsi ole ollut näin äitiinsä.=) Ja tosiaan, poikien maailmaan varmasti kasvaa itsekin varmasti lasten kasvun myötä.

Itsekin olen aina ajatellut olevani tyttöjen äiti enemmän. Jotenkin ajatus poikavauvasta tuo sellaisen "apua"-tuntemuksen... Ei sillä, etteikö vauvaa rakastaisi ja siitä huolta pitäisi samalla tavalla, mutta ehkä juuri sillä myöhemmällä iällä sitten.



Itse olen vanhin lapsi meidän perheessä, jossa miltei kaikki lapset ovat tyttöjä. Tai oikeastaan ydinperheessä ovat siis tyttöjä, koska äiti oli pitkään yksin huoltajana meille kolmelle tyttärelleen. Meidän välit ovat lämpimät ja läheiset vieläkin, vaikka asumme nykyään kaikki eri paikkakunnilla. Jotenkin tuntuu, että on imenyt jo lapsena sen MeTytöt-hengen. Suurin osa sukumme lapsistakin on tällä hetkellä tyttöjä.



Olin esikoisen syntyessä todella onnellinen. En tiedä olisinko ollut aivan niin onnellinen, jos tulokas olisi ollut poika... Nyt kun tyttö on jo ala-asteikäinen olen todennut monta kertaa vain, että "ompa minulla jo iso tyttö". En ole edes ajatellut sitä mahdollisuutta, että olisikin tullut poika. Uskon, että jos tulokas olisi todellakin ollut poika miettisin nyt vain, että "ompas minulla jo iso poika", enkä silloinkaan miettisi sitä vaihtoehtoa, että jos se olisi ollut tyttö. =)



Nyt kun odotan uudelleen... Toivon tietenkin, että saisin taas tytön. Nämä viime vuodet tytön äitinä ovat olleet ihania, mutta taas toisin päin ajateltuna, olisihan ne vuodet varmasti olleet ihania pojankin kanssa, jos yhtään samallainen persoona olisi tullut. =)



2x2, uskon, että juuri se lapsi, joka on nyt tulossa, on se oikea lapsi sinulle. Sinun lapsesi, jota tulet rakastamaan, oli se sitten kumpaa sukupuota tahansa. Näin puhun itsellenikin, kun alan pelätä, että tulee poika. Itse en tiedä sukupuolta, enkä aijo kysyä ennen kun pienokainen on syntynyt.



Onnellista odotusaikaa!

Minä odottelen kovasti (tai siis toivon odottavani..) tyttöä kahden pojan jälkeen, viikkoja nyt parisenkymmentä. Välillä ollut samoja tuntemuksia kuin sinulla.. entä jos tämä onkin poika?? Poikia odottaessa ultraaja ei ole suostunut arvuuttelemaan sukupuolta.



Mutta mutta.. kävipä niin että lähisukulainen saikin tyttöultrauksista huolimatta pojan. Viimeisin 'varma' tieto sp:sta viikko ennen laskettua aikaa. Pikkuprinsessaa odotettu raskauden puolivälistä ja kaikki kamppeet hommattu tyttövauvalle jne.. No, loppu hyvin kaikki hyvin. Ei näytä hidastavan tahtia, 'yllättävyydestään' huolimatta poikalapsi on rakastettu ja ennenkaikkea terve! Tuskin enää muistavat odottaneensa tyttöä.



Omalta kohdaltani.. siihen loppu mun stressaaminen ja toivominen sukupuolesta. Ennakkopäätöksestä huolimatta nyt en aio edes kysyä arvausta sukupuolesta viikon päästä olevassa rakenneultrassa. Että näinkin voi käydä.. Ja loppujen lopuksi, osaisinko edes olla äiti tytölle kahden raisuhkon pojan jälkeen?? :D

Lohduttaa lukea, että muillakin on ollut ajatuksia ja toiveita tulevan lapsen sukupuolesta. Ehkä tässä pikkuhiljaa rupean itsekin ajatukseen tottumaan. Olemassa oleva poikani on enemmän, kuin rakas, enkä ikimaailmassa tietenkään häntä muuksi vaihtaisi. Kuten joku teistä kirjoittikin, niin voihan olla, että minulla ja pojillani tulee olemaan aivan toisella tavalla lämpimät välit toisiimme, kuin miehelläni on äitiinsä (heilläkin siis kyllä hyvät välit, mutta ei niin tiiviit, kuin minulla äitiini). Ehkäpä onnistun kasvattamaan heistä oikeita "mamman poikia" :) , jolloin miniät varmaan kiittelisivät minua.

Ehkä jostain syystä minulle halutaan juuri poikia antaa ja ehkä tytöt eivät sitten ole meille tarkoitettu. Joskus huomaan ruman kateuden kuitenkin hiipivän itseeni, kun kuulen tuttujeni saaneen tyttöjä. Inhoan tätä reakointia, mutta tälläinen tämä ihmisluonto toisinaan on. Toki osaan myös iloita toisten lapsista:)

todellisuus on eri asia. Olen miettinyt asiaa järjen kannalta ja darwinismin puolelta. Näkisin niin, että luonto antaa meille juuri sitä sukupuolta, jonka geenit ovat parilla vahvemmat. Olenkin nauranut jo useita vuosia, että vaikka meille tulisi kymmenen lasta, niin varmaan kaikki olisivat poikia. Ei niin, ettenkö toivoisi tyttöä, mutta mieluummin haluan kuitenkin komeita poikia kuin tyttöressua, joka harmittelisi ulkonäköään liian poikamaiseksi. Itsekin jouduin tällaisia joskus miettimään, kun tuntui teini-iässä ettei meikäläisestä tule naisellista ikinä. Siispä kolmas poika meille tulossa ja komeata miestä odottelen jälleen. :) Poikaa muuten toivovat isoveljetkin. Suvusta viis. Kyllä niitä prinsessan odottelijoita on rasittavuuteen asti. Aivan kuin lapsia postimyynnistä tilattaisi.

Kyllä nämä lapsiin liittyvät asiat vain ovat herkkiä.

Olen itse perheessäni kolmas tyttö, mun jälkeeni syntyikin sitten poikia. Vanhemmilleni kolmas lapsi samaa sukupuolta ei ollut ongelma, mutta isovanhemmat olivat jo toivoneet poikaa. Loppujen lopuksi musta tuli toiselle isoäidilleni lapsenlapsista rakkain - tavallaan se tyttö, jota hän ei ikinä saanut - vaikka hän ei sitä ikinä eläessään halunnut tuoda ilmi tai halunnut muiden huomaavan.



Kateuden ja katkeruuden pilkahdukset eivät ole mullekaan vieraita, ei (enää) niinkään sukupuolen suhteen vaan kun vertaan muiden ihania vauvajuttuja omiin kokemuksiini esikoisen vauva-ajasta. Ja silti olimme onnekkaita: tyttö näyttää selvinneen kaikin puolin hyvin, yllätyksellisestä alusta huolimatta.



Tunteet ovat tunteita, ei niille mitään voi. Ainoastaan voi miettiä, mistä ne tunteet saavat alkunsa ja voisiko muuttaa omaa suhtautumista asioihin. Tai katsoa asioita toiselta kantilta. On asioita, jotka on vain pakko hyväksyä, ajan kanssa. Meillä kullakin on ristinsä.