Lue keskustelun säännöt.
Ystävän lapsi ärsyttää, voiko minusta tulla hyvä äiti?
13.01.2009 |
Odoan esikoistani. En ole koskaan halunnut lapsia, mutta kolmenkympin korvilla viimein pyörsin puheeni ja päätin, että yksi lapsi saa tulla. En kuitenkaan potenut mitään vauvakuumetta, enkä erityisesti pidä lasten seurastan, etenkään sellaisten, jotka eivät vielä osaa puhua.
Eilen meilä kävi vieraisilla lapsiperhe ja jäi askarruttamaan: millainen äiti minusta oikein voi tulla? Huomasin, etten edelleenkään jaksa innostua kaverin lapsista, en pienemmistä enkä vanhemmista, enkä varsinkaan pienemmistä. Minusta se (vähän yli 1 v) lapsi oli lähinnä rasittava. Tuijotti vaan ja kompasteli huojuen. Sotki kaiken. Rikkoi kaiken, minkä käsiinsä sai. Komensi kissojamme. Komensi äitiään eli hetikun lapsi rääkäisi (ja kovalla äänellä muuten miksi pikkulapsilla on niin helvetillinen ääni?), äitinsä riensi hätiin että mikä hätänä haluatko tämän tädin korulippaan? haluatko sipsejä? haluatko jotain?
Minua alkoi vierailun aikana vain enemmän inhottamaan koko kakara. En jaksa tuijottaa sitä ihaillen, vaikka vanhempansa sössöttävätkin miten täydellinen lapsi on ja miten se teki sitä ja tätä. Kun lapsi kiusasi kissojamme vanhemmat vain nauroivat.
Voiko tällaisesta tulla hyvä vanhempi? Ärsyynnynkö omastakin tenavasta?
Kommentit (32)
suhtaudun lapsemme kiukutteluun äärettömän kärsivällisesti, aInakin silloin, jos itselläni on ihan hyvä päivä. Mutta sitten on niitäkin päiviä, jolloin kiukuttelemme molemmat, niin äiti kuin tytärkin. Kun on väsy ja kiire, eikä mikään meinaa sujua. Silloin tulee joskus huudettuakin lapselle. Mutta aina sen kiukun purkauduttua tehdään sovinto, halitaan ja pyydetään anteeksi. Ja yritän aina näissä tilanteissa muistaa sanoa lapselle, että rakastan häntä. Sanon sen muutenkin usein. Mielestäni en erityisesti vaadi lapseltani kiltteyttä, hän vaan on rauhallinen, kiltti ja helppo ihan perusluonteeltaan. Ollut sellainen ihan vauvasta alkaen, nukkunut yönsä jo vastasyntyneenä hyvin, eikä muutenkaan ole missään vaiheessa ollut mitenkään vaativa lapsi. Lähti liikkeellekin rauhallisesti, ei juoksennellut päättömästi, eikä kiipeillyt kirjahyllyihin. Me vanhemmatkin olemme rauhallisia luonteiltamme, joten se lienee periytyvä ominaisuus. Siksikin ymmärrys "riehupettereitä" kohtaan on vähissä, kun emme itsekään ole olleet sellaisia, edes lapsuudessamme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On komennettu jo silloin kun tämä alkoi liikkumaan ja koskemaan kaikkea :).
Kumma kyllä meistä tämä on täysin normaalia mutta parinkin lähipiirissä olevan "kasvatusammattilaisen" mielestä ei! Ovat suu auki katsoneet kun kiellän lasta ("ei mennä sinne, siellä on se ja se johon ei saa koskea, muistatko?" -> houkuttelen lapsen luokseni ja jos kaikesta huolimatta menee kiellettyyn paikkaan, haen itse pois ja kysyn, mentäisiinkö vaikkapa lukemaan vähän kirjoja tms. jonnekin muualle) ja yrittäneet vakuuttaa minut siitä että tuhoan lapsen oma-aloitteisuuden.
kaikki on helpompaa kun näin toimii.
Pieni lapsi vaikkei osaa puhua ymmärtää paljon asioita, enemmän kuin moni vanhempi arvaakaan.
Komennot ja käskyt on luontaista toimintaa nisäkkäälle hoivatessaan jälkeläisiään niinhän ne muutkin emot tekee miksi ei ihminen.
Jos ohjaamista ei aloita heti kun lapsi alkaa liikkua voi käydä niin että sen käyttöönotto unohtuu ja ehkäpä siksi on niitä villi-ihmisä ja lapsihirviöitä joita jokaisessa päiväkodissa muiden harmiksi on ja sama jatkuu koulussa.
Minun ajatukseni on että lapsi on oppivainen ja älykäs aivan pienenä.
Mutta eikö se ole vanhempien oma vastuu tuoda taaperolleen mukana leluja, jos tulee kyläpaikkaan, jossa ei ole lapsia=ei ole leluja? Mielestäni ei myöskään ole kyläpaikan velvollisuus lukita alakaappeja ja nostaa kaikki vähänkin rikkoutuva yläilmoihin.
Tuosta "maailmani ei ala koskaan pyöriä vain lapsen ympärillä" olen samaa mieltä. Mikään ei ole lannistavampaa kuin huomata ystävän hautautuvan täysin äitiytyeen. Minulla on kavereita, joihin ei saa enää mitään kontaktia, sillä heitä ei kiinnosta kuin se oma jälkikasvu. Ja lapset on tietty aina mukana ja vievät kaiken huomion aikuisten keskustelussa. Ei sillä, etten ymmärtäisi, että lapsi muuttaa elämää, mutta joku raja. En minä aio enkä halua itseäni kadottaa lapsen vuoksi.
Inhosin aikanaan myös kummityttöäni juuri tuon ikäisenä 1 - 3 v. Teki vain pahaa, kiljui korviasärkevästi ja kuitenkaan häneen ei saanut mitään kontaktia. Mielestäni pikkulapset ovat luotaantyöntäviä kiljukauloja, jotka eivät tajua mitään, paitsi vaatia.
Mutta ehkä se sitten tästä. Vaan miten sanoa kavereille, että älkää tulko meille ainakaan ihan tuntikausien vierailulle. Olin tuon kyläillan jälkeen tosi huonotuulinen ja olen vieläkin. Kersan jäljiltä on löytynyt mm. rikkoutunut dvd:n kaukosäädin.
Ettei muiden tarvitsisi nostella tavaroita ylemmäs/lukita kaappejaan kun tulemme käymään. Toki älyämme myös lähteä kotiin silloin kun lapsi alkaa väsyneenä kiljumaan pienestäkin asiasta; sitä ei ole kiva kuunnella. Joskus jos lapsi on saanut raivarit bussissa, olen jäänyt pois ja kävellyt loppumatkan kotiin. Mielestäni täysin normaalia muiden huomioimista!
Ei, en provoile. Kyllä, lapseni on uhmaiässä tälläkin hetkellä ja ikävät tilanteet ovat tuttuja. Muuten niin rauhallinen, helppo lapsi on muuttunut kamalaksi riehujaksi eikä siinä auta muu kuin opastaa joka sekunti (ei, lelua EI heitetä muita päin!!). Toivoisin vaan että rauhallisten lasten vanhemmat ymmärtäisivät etteivät kaikkien "riehupetterit" ole tahallaan/aina sellaisia mitä kiukustuneena osaavatkin olla... meidänkin lapsi oli oikea esimerkki muille kaveripiirissä ennen uhmaikäänsä ;).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
itse kävelytaitoisen yksivuotiaan äiti ;) Oikein toivon, että saisit liikkuvaisen ja energisen pojan. Tule sitten kertomaan kuinka se kasvatetaan käyttäytymään kylässä, niin me muutkin saadaan oppia. ;))) Ehkä ne lapsen saaneet kaverit eivät uskalla / halua olla sinuun yhteydessä, kun ainakin tässä kirjallisesti olet aika joustamaton ja tuomitseva. En itsekään ollut mikään lapsi-ihminen ennen kuin sain omani, mutta olen kyllä saanut 'maksaa' juuri tuollaisista asenteista monta kertaa...
Mutta eikö se ole vanhempien oma vastuu tuoda taaperolleen mukana leluja, jos tulee kyläpaikkaan, jossa ei ole lapsia=ei ole leluja? Mielestäni ei myöskään ole kyläpaikan velvollisuus lukita alakaappeja ja nostaa kaikki vähänkin rikkoutuva yläilmoihin.
Tuosta "maailmani ei ala koskaan pyöriä vain lapsen ympärillä" olen samaa mieltä. Mikään ei ole lannistavampaa kuin huomata ystävän hautautuvan täysin äitiytyeen. Minulla on kavereita, joihin ei saa enää mitään kontaktia, sillä heitä ei kiinnosta kuin se oma jälkikasvu. Ja lapset on tietty aina mukana ja vievät kaiken huomion aikuisten keskustelussa. Ei sillä, etten ymmärtäisi, että lapsi muuttaa elämää, mutta joku raja. En minä aio enkä halua itseäni kadottaa lapsen vuoksi.
Inhosin aikanaan myös kummityttöäni juuri tuon ikäisenä 1 - 3 v. Teki vain pahaa, kiljui korviasärkevästi ja kuitenkaan häneen ei saanut mitään kontaktia. Mielestäni pikkulapset ovat luotaantyöntäviä kiljukauloja, jotka eivät tajua mitään, paitsi vaatia.
Mutta ehkä se sitten tästä. Vaan miten sanoa kavereille, että älkää tulko meille ainakaan ihan tuntikausien vierailulle. Olin tuon kyläillan jälkeen tosi huonotuulinen ja olen vieläkin. Kersan jäljiltä on löytynyt mm. rikkoutunut dvd:n kaukosäädin.
Sä sairastut varmaan siihen synnytyksen jälkeiseen masennukseen kun sitä koliikkivauvaasi hoidat ja sitten lopulta jätät sen isälleen kuten E. Nurmi ja elät lopunelämääsi katkerana ämmänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä E. Nurmi?
No joo, myönnetään, että olen vähän yliherkässä tilassa. Alkuperäisessä viestissänihän kerroinkin, että aprikoin omaa soveltuvuuttani äidiksi, kun noin ärsyynnyin ystävän lapsesta.
Mutta olen sanonut lapsettomille kavereilleni, että jos minusta tulee äitiyden myötä sellainen homssupää, joka ei osaa muuta kuin tuijottaa omaa lastaan ääliömäisen haltioituneena, he saavat antaa minulle ympäri korvia.
Muitten lapset lähinnä inhottavat, omat on kivoja.
Jotkut toisten lapset on kyllä kivoja, eli kuten aikuistenkin kanssa, tulen vain harvojen ja valittujen kanssa toimeen, eli taitaa olla jo pientenin ipanoiden kohdalla kyse luonteista. Luonne alkaa näkyä joskus 2-3-vuotiaana kunnolla, ainaki omilla lapsillani. Paitsi jos on oikein erikoinen luonne... näkyy jo vauvasta..
Omat on toki omia ja eri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minä kyl ärsyynnoin kovasti tuosta, että kyläpaikan EI MUKA PITÄISI siivota mitään pois kun 1-vuotias tulee kylään! HALOO! Tietenkin VAADIN että kyläpaikak on turvallinen. Ei karkkia, pikkuesineitä, arvokkaita tavaroita, ja mitään vaarallista ja rikkoutuvaa 1-vuotiaan saataville. Eikä vielä 2-vuotiaankaan! Ja meidän kaksi terroristilasta kun tulee kylään, niin siinä on kaikki kyllä käpälöity sen jälkeen, enkä takaa että ei olis jotain rikki. Toki minä vahdin lapsiani, ja he ovat kyllä kylässä kilttejä lapsia, mutta LAPSET ON LAPSIA!
Laitetaanhan aikuisvieraitakin varten yleensä henkareita, pestään vessa, ja laitetaan kahvia, miksei sitten lapsivieraita varten tehdä MITÄÄN???
Ja lapset, vaikka niillä olis sata lelua - uuttakin - mukana, ne kyläpaikan uudet asiat ja tavarat aina on kiinnostavampia.
Naiset vihaavat toisten lapsia.
Vihataan nyt oikein kunolla niin tulee oikein hyvä tästä maailmasta.
Nainen on syyllinen moneen sekasortoon.
Kyllä olen komentanut jo alle vuoden ikäistä kun ryömii kohti kukkapurkkia, sähköjohtoja yms. napakka ei ja vienyt lapsen mielenkiinnon muualle.
Nimenomaan se kieltäminen tulee aloittaa varhain. Ehkä juuri siksi minulla on ne kolme hyvätapaista lasta. Totta on se että vuoden ikäinen on juuri menossa joka paikkaan mutta on oppivainen kun ohjaa ja sehän juuri on vanhemman tehtävä.
Annoin yhden kaapin keittiöstä pienilleni ja sain tehtyä kotityötkin helposti kun olivat siinä silmän alla. Kapein alakaappi johon laitoin heidän käyttöön leikkiä varten astioita, muovia ja kattilankansia ja jonkun kauhan. Muut kaapit ei enää kiinnostaneet kuin omansa.
Vuoden ikäisestä on hauskaa istua ja paukuttaa kattilankantta yms.
kirjoitin pitkästi juuri äsken