eikö epileptikko voi tehdä töitä??

ja voihan taustalla olla muutakin

työkyvyttömyyseläkettä ei myönnetä ihan pienin perustein, eli ei tuttavasi varmastikaan sillä syyttä suotta ole.



vaikeahoitoista epilepsiaa sairastaa suomessakin noin 9000 ihmistä (oma tyttäreni yksi heistä), tarkoittaen sitä, että lääkehoitoa ei löydetä ja kohtauksia tulee kaikista hoitoyrityksistä huolimatta.

en ymmärrä, että jos voi hyvin olla 10h yksin kotona vauvan kanssa niin miksei muka voisi tehdä töitä?



Kyllähän se kohtaus voisi yhtä hyvin tulla kotona sen vauvan kanssa...



Millä perusteella ei sitten töitä voisi tehdä?



Ei toki yritäkään, koska on selvästi niin tyytyväinen siihen ettei tarvitse koskaan töihin mennä.

olla töissä ja hoitaa vauvaa kotona. Työkyvyttömyyseläke ei tarkoita että et saisi hankkia lapsia. Runsaasti kehitysvammaisetkin saattavat saada lapsia. Uskoisin että heille on tehty arviointi pärjäämisestä kotona vauvan kanssa. Useammat saavat kohtauksia liittyen stressiin tms.

oli valmis matemaattisten aineiden opettaja, mutta ei voinut tehdä sitä työtä, kun kemian ja fysiikan kokeet ovat liian vaarallisia epileptikolle.



Eikö ole kamalaa: luki sitten yo-merkonomiksi.

Varmasti siihen on syy, ei kannata kadehtia.

siis miksi kemia + fysiikka vaarallisia heille??

(poissaolokohtauksia) ja hän on ollut usein poissa töistä kun kohtauksia tulee. Myös ajokortti on lääkärinmääräyksestä hyllyllä eli työt, jossa piti ajella ympäri kaupunkin kerran pari päivässä oli siltäkin osalta haastavia jollei mahdottomia. Kohtauksissa häneltä menee myös lähimuisti, eli ei muista asioita, jotka on tapahtuneet pari tuntia ennen kohtausta tai joita on tehnyt/joista on puhuttu. Esimerkiksi ei muista tehneensä töitä.

että kemian labratöissä voidaan käyttää vaarallisia aineita, jopa myrkkyjä. Titrauksissa on käsitellään vahvojankin happoja.

siis miksi kemia + fysiikka vaarallisia heille??

Tosin, onko labrahommia yläkoulusssa? Vähän epäilen. Mutta amk:ssa on ja voi olla lukiossakin.

toisilla ei tule kohtauksia lainkaan ja toisilla tulee jatkuvasti. joillekin on tullut pysyviä aivovaurioita kohtausten seurauksena. Kaikkea siltä väliltä voi olla.

jos sairaus on edes kohtalaisesti kurissa. Ammatikseen ei saa esim autoa ajaa, mutta ajokortinkin saa jos on riittävästi kohtauksetonta aikaa takana.

en ymmärrä, että jos voi hyvin olla 10h yksin kotona vauvan kanssa niin miksei muka voisi tehdä töitä? Kyllähän se kohtaus voisi yhtä hyvin tulla kotona sen vauvan kanssa... Millä perusteella ei sitten töitä voisi tehdä? Ei toki yritäkään, koska on selvästi niin tyytyväinen siihen ettei tarvitse koskaan töihin mennä.

stressi saattaa lisätä kohtausten määrää. työssäkäynti voi olla niin stressaavaa ettei siitä tule mitään. Onhan sen vauvan kanssa kahden oleminen aina riski jos apua ei kohtausten aikana saa, mutta siihen en ota kantaa sen enempää.

työkyvyttömyyseläkettä ei myönnetä ihan pienin perustein, eli ei tuttavasi varmastikaan sillä syyttä suotta ole.

Minun työpaikaltani yksi epileptikko pääsi lopulta työkyvyttömyyseläkkeelle, kun sitä tajusi hakea. Sai kymmeniä poissaolokohtauksia päivittäin ja muisti meni aina. Unohteli siis töissä ihan jatkuvasti eikä häneen voinut pätkääkään luottaa. Kotioloissa selviää varmasti ihan hyvin. Eihän se haittaa jos vaihtaa vaipan vähän liian usein tai tarjoaa ruokaa juuri sitä tarjottuaan.

Itsekin olen epileptikko ja kyllä tuo työnteko pahentaa sairautta. Lomalla kun saa nukuttua paremmin ja ei ole stressiä niin kohtauksiakaan ei koskaan tule. Omat kohtaukseni ovat varsin pieniä, eivätkä haittaisi pätkääkään lasten kanssa oloa. Itse asiassa lapset eivät edes huomaa kohtauksiani. Joskus olen heiltä kysynytkin että huomaavatko että äiti on nyt vähän outo (kohtaus siis päällä). Eivät huomaa. Töissä kuitenkin varmasti huomataan jos ajatus katkeaa kesken lauseen useaksi minuutiksi. Kieltämättä myös se ajokortittomuus vaikeuttaa minulla työmatkoja ja työntekoakin.

Enpä kadehdi yhtään työkyvyttömyyseläkkeellä olevia. Toivottavasti minunkaan sairauslomia ei kadehdita (olin juuri kuukausia lomalla aivoleikkaukseni vuoksi).

vaan eipä se rahallisesti suurtakan juhlaa ole...

mun tuttu ei ole edes omien muksujen kanssa kotona, lapset on pk:ssa pitkät päivät

Tuttavaperheemme äiti kärsii todella pahasta epilepisiasta (on kauan ollut jollain eläkkeellä). On aivan järkyttävää ajatella että hänen kouluikäiset lapsensa näkevät iltapäivisin äidin isoja kohtauksia jopa useita kertoja viikossa. Olen nähnyt itsekin niitä kohtauksia ja todella pelottavan näköisiä ovat, vaikka tiedänkin mistä on kyse.

Eiköhän ne lapset ole joka tapauksessa niitä kohtauksia nähneet..

Mutta onhan se eri asia ekaluokkalaiselle olla kotona kaksin äidin täristellessä lattialla kuin jos kotona on myös iskä (joka on siis iltapäivät töissä).

mun tuttu ei ole edes omien muksujen kanssa kotona, lapset on pk:ssa pitkät päivät

Tuttavaperheemme äiti kärsii todella pahasta epilepisiasta (on kauan ollut jollain eläkkeellä). On aivan järkyttävää ajatella että hänen kouluikäiset lapsensa näkevät iltapäivisin äidin isoja kohtauksia jopa useita kertoja viikossa. Olen nähnyt itsekin niitä kohtauksia ja todella pelottavan näköisiä ovat, vaikka tiedänkin mistä on kyse.

vieraalle ihmiselle nuo ovatkin kamalia, mutta perheen jäsenelle ne ovat normaalia arkipäivää. eivät ne järkytä niin pahasti ja jo nuoretkin lapset osaavat niitä lääkitä.

meillä viisivuotias poika hakee automaattisesti sisarensa kohtauslääkkeet, jos tyttö kohtauksen saa, ja jatkaa sen jälkeen leikkiään. 18-vuotiaalta olen kysellyt, kuinka kurjaa elämä epilepsiaa sairastavan sisaren kanssa on ollut ja poika katselee minua todella vinoon. "sisko kuin sisko, voishan se olla vaikka joku tun kasvissyöjä tai vastaavaa" on ehdottomasti lohduttavin kommentti jonka olen tähän mennessä kuullut (ja siis toinen sisko on se tun kasvissyöjä, joten ilmeisesti nuo sisarukset koetaan samanarvoisina, vaikka olisivat millaisia).

18 tietää kyllä kokemuksesta millaista tuo on..



/i] Mutta onhan se eri asia ekaluokkalaiselle olla kotona kaksin äidin täristellessä lattialla kuin jos kotona on myös iskä (joka on siis iltapäivät töissä).

vieraalle ihmiselle nuo ovatkin kamalia, mutta perheen jäsenelle ne ovat normaalia arkipäivää. eivät ne järkytä niin pahasti ja jo nuoretkin lapset osaavat niitä lääkitä.

Isälläni on epilepsia ja lapsena ja oikeastaan vieläkin pelkään olla kaksin hänen kanssaan vaikka osaan toimia tilanteissa oikein ja tiedän, että hänen kohtauksensa menevät pian ohi itsestään. Ei se ole yhtään "normaalia arkipäivää" kun odottaa kohtauksen laantumista ja miettii joko se ambulanssi pitäisi soittaa. Kaikille kyselijöille tietenkin sanon että eivät ne kohtaukset niin kauheita ole. Tietenkään en myöskään koskaan isälleni sano pelkääväni häntä.

Isälläni on epilepsia ja lapsena ja oikeastaan vieläkin pelkään olla kaksin hänen kanssaan vaikka osaan toimia tilanteissa oikein ja tiedän, että hänen kohtauksensa menevät pian ohi itsestään. Ei se ole yhtään "normaalia arkipäivää" kun odottaa kohtauksen laantumista ja miettii joko se ambulanssi pitäisi soittaa. Kaikille kyselijöille tietenkin sanon että eivät ne kohtaukset niin kauheita ole. Tietenkään en myöskään koskaan isälleni sano pelkääväni häntä.

Minun sisarellani on epilepsia, enkä ole koskaan kohtauksia pelännyt, koska äiti on niiden kanssa ollut todella rauhallinen aina, vaikka välillä on ambulanssiakin jouduttu tilaamaan. Riippuu varmaan ihmisestäkin, mutta meistä sisaruksista kukaan ei ole koskaan ollut tuon sairauden kanssa moksiskaan. Tosin sairaanhoitajia ja pari lääkäriä meistä löytyy, joten ehkä se kuitenkin ammatinvalintaan on vaikuttanut. :D