"Oppia tuntemaan itsensä", on siinäkin omituinen asia

elää vailla kosketusta tunteisiinsa ja siihen mitä todella haluaisi elämältään. Taidat ap olla vielä aika nuori. Keski-iän kriisit opettaa : )

Tuo otsikko oli siis vitsi

Mutta tosiasiassa se ikä ei kerro siitä mitään kuinka hyvin tuntee itsensä, mitä haluaa elmältään yms.

Itse olen 23-vuotias, ja olen tavannut monia keski-ikäisiä joilla ei ole hajuakaan siitä keitä he oikeasti ovat.

Voin sanoa että tunnen itseni hyvin. Tiedän mitä haluan ja nyt olen saavuttanut yhden rajapyykin elämässäni jonka ansiosta olen piirun verran lähempänä sitä täydellistä täyttymystä: synnytin pojan. Seuraava askel on elää hänen kanssaan ja kun olen valmis voin aloittaa ihmissuhteiden solmimisen uudella asuinpaikkakunnallani. Tällä hetkellä minulle riittää vanhat ystävät sekä sukulaiset pitämään yllä sosiaalisuutta. Nyt keskityn itseeni sekä rakkaaseen poikaani.

Luonteeni tunnen hyvin sekä tunnistan syyt miksi tunnen mitäkin ja minkä takia.

Huomaan että olet suorittava ihminen, sinulla on etappeja jotka pitävät sinut elossa ja tunnet viihtyväsi roolissasi. Mutta mieti tilannetta jossa nuo kaikki puuttuvat ja sinulla ei oli yhtään etappia jota kohti mennä. Silloin vasta alkaa se itsensä ymmärtäminen.

1)) ulkoisten tavoitteiden luettelu ei ole itsensä tuntemista



ja sit komppaan sitä yhtä aiempaa



2) ihmisen, joka ei tunne itseään, on usein se jolle vain "tapahtuu" asioita. Hän ei tiedä, miksi tapahtuu ja usein laittaa ulkopuoliset tilille.



Itse opettelin tuntemaan itseni rytinällä, kun sisuksista alkoi löytyä niin isoja tuntemattomia alueita, ettei omaa käyttäytymistä voinut enää ennakoida ja itse muuttui itsensä pahimmaksi viholliseksi. Nyt voi sitten olla rauhassa, kun pimeät puolet käännetty ja tietää esim kaikki omat ajatuksensa.



Vaikeahan tätä on selittää. Itse olen vielä kesken. Mutta siis tiedän, mitä se itsetuntemus on. Se, ettei kulje laput silmillä, vaan kohtaa esimerkiksi jokaisen oman asenteensa. Sanoo sen itselleen ja ehkä muillekin joskus ääneen pohtien, että miksiköhän olen tätä mieltä.



Se ei ole sitä, että on vahvoja ja muuttamattomia mielipiteitä ts. "asiat vaan ovat", vaan se on just kykyä reflektoida ja eritellä niitä asioita. Pohtia syitä ja seurauksia. Ihmetellä itseään. Ja lopulta löytää jotain vastauksia.

mä en myöskään tiennyt, mitä toi "oppia tuntemaan itsensä" tarkoitti. Oikeesti ihmettelin sitä paljonki, että mitä jengi lässyttää, mitä se oikein on. Pidin sitä turhuutena, sillä minä ainakin tunsin itseni, vaikken siitä mitään numeroa tehnytkään.



Arvelisinpa, että juuri tuo on se, mistä voi tunnistaa ihmisen, joka ei tunne itseään. Ehkä sillä on kova kuori - sillä erotuksella, että se hallinnoi elämäänsä sen kuoran avulla, ei ainoastaan muiden ihmisten kanssa, vaan myös oman itsensä kanssa. Se ei anna, edes itsensä nähdä kuka oikeasti on. Vaan pitää kuorta yllä. Koska todellisuuden näyttäminen muille tai jopa itselle voisi olla liian vaarallista. Sillon voisi paljastua, häpäistyä, kaikki näkisi sun heikkoudet, epäjohdonmukaisuudet, pienuuden, pahuuden... mitä se sitten ikinä onkaan. Ja voi olla, ettet usko edes itsesi kestävän totuutta, ja siksi olet luonut totuuden, jonka voi kestää.



Ei siellä kuoren alla todellisuudessa mitään pahaa ja pelottavaa välttämättä ole. Sitä vaan luulee että siellä on, kun sinne ei ole uskaltanut koskaan katsoa.



Voih, mä niin näen, että AP ei ymmärrä yhtään mistä mä nyt puhuin :D

Tuskinpa kukaan mietiskelemällä huomaa olevansa aivan eri ihminen kuin mitä on luullut olevansa...

Tiedän ihmisten pitävän minua erilaisena kuin itse uskon olevani. Minua siis kuvaillaan rohkeaksi, ulospäinsuuntautuneeksi ja sosiaaliseksi. Omasta mielestäni olen ujo, hiljainen ja sisäänpäinsuuntautunut erakko.

Mutta olen lähes koko ajan tuollainen kuin muut näkevät, siis töissä ja ystävien kanssa. Tavallaan perheenikin kanssa. Eli olenko oikeasti ujo ja hiljainen, jos olen se ryöpaikan rohkein ja puheliain?

Olenko joskus lapsena ollut ujo ja jäänyt tuohon ajatukseen kiinni, vaikka en oikeasti enää olekaan ujo. En ihan oikeasti tiedä millainen _oikeasti_ olen. Ja mikä on 'oikeasti'.

Pitäisikö minun uskoa sitä mitä muut sanovat? Enhän voi olla erakko jos aina hakeudun muiden seuraan. En voi olla ujo, jos pystyn esiintymään työssäni ja olemaan yhteyksissä kehen tahansa.

En minä vaan tiedä millainen olen.

Silti minusta on hassua lukea lehdestä kun joku esiintyvä taiteilija tai missi väittää olevansa hiljainen ja ujo. Valehtelee mokoma ja hakee säälipisteitä. ;)

ehkä sä sanoit sen itse: olet käytökseltäsi usein jotain muuta, kun mitä sisäisesti koet olevasi. Olet ristiriitainen. Eiköhän me kaikki olla ainakin jossain asiassa ristiriitaisia. On sekin itsetuntemuksen tulos.



Sanoisin, että sinä olet oikeassa, jos tuo ulospäinsuuntautuneisuus jne olisi sulta jotain esittämistä, ja todellisuudessa kokisit ne asiat vaikeiksi ja ahdistuisit. Jos et oikeesti koe, ja nautit esim. esiintymisestä ja sos kanssakäymisestä tuntemattomienkin kanssa, niin ei se ujolta kuulosta.



Mutta tuossahan sinä sen itseanalyysin jo teit itsestäsi. Sinussa on ujo puoli, joka on seurausta näistä lapsuudenkokemuksista jne.



Sinä tunnet itsesi ;)



Ei kaikki oo mustavalkosta! Ei se ole joko-tai!

Kompaan tätä. Ja nroa 13 esmeks siinä, että ulkoisten asioiden luetteleminen ei liity oikein mitenkään itsensä tuntemiseen. On muuten aika raskasta elää parisuhteessa ihmisen kanssa jolla ei ole itsereflektiokykyä eikä kiinnostustakaan siihen =/, kun itselle se on itsestäänselvä osa ajattelutapaa ja sikäli myös elämänasennetta, että asioita pyrkii ymmärtämään ja siltä pohjalta myös muuttamaan. On aika turhauttavaa ja surullistakin kuunnella toisen suusta että "mä vaan olen sellanen"..

Aika monet ihmiset eivät tiedä, miksi toimivat tietyllä tavalla, he eivät pysty analysoimaan tunteitaan, ja siksi usein eivät myös ymmärrä, miksi reagoivat asioihin tietyllä tavalla. Käsitän itsensä tuntemisen ttsereflektiokyvyksi, kyvyksi tunnistaa tunteitaan ja motiiveitaan, ymmärtää syy-yhteyksiä omassa elämänhistoriassa jne. Joillekin vain tapahtuu asioita ihan kuin he eivät itse olisi niihin osallisia. Joillakin ihmissuhteet takkuavat jne. Itseymmärrys voisi auttaa näissäkin tilanteissa.

Itsensä kokeminen vieraaksi on ihan jokapäiväinen "elämys" ja jos pitäisi paperille laittaa itsestään esim. 3 asiaa (tyyliin "harrastan lukemista/pidän kukista/lempivärini on oranssi"), jäisi se paperi puhtaaksi minulta.

Minulla on myös rajatilan piirteitä ollut, tosin toinen persoonallisuushäiriö. Olen nyt vasta pääsemässä pikku hiljaa kosketuksiin tunne-elämäni kanssa. Prosessi on vielä kesken ja käytännössä tarkoittaa sitä, että monta kertaa päivässä keskeytän ja mietin että miltä minusta tässä hetkessä oikeasti tuntuu. On ällistyttävää, miten pintatietoisuus voi olla hilpeä ja tyytyväinen, mutta sitten kun rauhoittuu ja kuuntelee, siellä alla saattaa olla melkoinen pelkotila käynnissä. Sen huomaa vain siitä, että hilpeys ja tyytyväisyys on sellaista ylivireyttä, joka ei sekään oikein tunnu hyvältä.

Ennen kuin opettelin tuntemaan itseäni ja tunnistamaan tunteitani, olin ihan epätoivoinen sen takia, että "hyvin meneminen" saattoi ajaa minut aivan piippuun. Mietin ihmeissäni että miksi olen näin rikki, kun minullahan menee nyt hyvin! Mikä asenneonglma minulla nyt on? Ensin tulin tietoiseksi ylivireystilasta, että sellainen on ylipäätään olemassa minussa. Ja että se ei ole merkki siitä että oikeasti asiat on hyvin. Sitten opin ylivireystilassa pysähtymään, ja kuuntelemaan mitä tunteita minussa oikeasti liikkuu ja mitä kehossa tapahtuu. Se saattoi olla jotain ihan muuta kuin tiedostettu olotila.

Miten muka voisi olla itselleen tuntemaon? :D

ainakin omalla kohdallani näin on käynyt.

Äitini on äärimmäisen ylihuolehtiva, joka asiaan sekaantuva, hössöttävä manipuloija.

'Ei saa ajatella niin', 'pitää ajatella näin', 'ei se niin mennyt, sinä muistat väärin','sun tunteet on ihan vääriä, näin pitää tuntea', 'oikeasti sinä tykkäät tästä etkä siitä'.

Tämmöistä kun koko ikänsä joutuu kuuntelemaan niin kyllä siinä omat tunteet, ajatukset ja toiveet jää vieraiksi.

Pitkää meni ennen kuin sain kosketuksen omaan itseeni ja omiin toiveisiin ja ajatuksiin. Kyllähän äitini vieläkin esittää kaikenlaista kummaa ja alkaa väittää omia toiveitaan 'meidän yhteisiksi toiveiksi'. Sitten suuttuu jos sanon että ovat hänen toiveitaan ja minulla on ihan omat toiveet.

Yksi tämmöinen 'yhteinen toive' on kuulemma semmoinen, että minä ja sisarukseni ostaisimme yhteisen talon ja asuisimme siinä keskenämme loppuelämän o_0.

haluaa ja arvostaa, mitkä ovat tärkeitä. Menee vaan virran mukana, kun muut niin minäkin-tyylillä.

Aika yleistähän se on.

Miten muka voisi olla itselleen tuntemaon? :D

jos ei ole koskaan seurustellut, on todella paljon sellaista mitä ei tiedä itsestään.

elää vailla kosketusta tunteisiinsa ja siihen mitä todella haluaisi elämältään. Taidat ap olla vielä aika nuori. Keski-iän kriisit opettaa : )

jos ei ole koskaan seurustellut, on todella paljon sellaista mitä ei tiedä itsestään.

Kunhan leikittelin ajatuksella. Kun kuitenkin sanotaan, että tuntee miehensä tai äitinsä ja sitten ei muka itseään, niin onhan se vähän hassua. Ja sitten kun jonkun meditoinnin kautta oppisi tuntemaan itsensä, niin mitä se lopulta tarkoittaa. Tuskinpa kukaan mietiskelemällä huomaa olevansa aivan eri ihminen kuin mitä on luullut olevansa, vaikka tottahan sitä tavallaan löytää uusia puolia itsestään uusien kokemusten myötä.

Itsensä kokeminen vieraaksi on ihan jokapäiväinen "elämys" ja jos pitäisi paperille laittaa itsestään esim. 3 asiaa (tyyliin "harrastan lukemista/pidän kukista/lempivärini on oranssi"), jäisi se paperi puhtaaksi minulta.

tietyllä tavalla, he eivät pysty analysoimaan tunteitaan, ja siksi usein eivät myös ymmärrä, miksi reagoivat asioihin tietyllä tavalla.



Käsitän itsensä tuntemisen ttsereflektiokyvyksi, kyvyksi tunnistaa tunteitaan ja motiiveitaan, ymmärtää syy-yhteyksiä omassa elämänhistoriassa jne.



Joillekin vain tapahtuu asioita ihan kuin he eivät itse olisi niihin osallisia. Joillakin ihmissuhteet takkuavat jne. Itseymmärrys voisi auttaa näissäkin tilanteissa.

kuin itseensä tutustuminen.



Yksin tänne synnytään, itse on se ainoa persoona, jonka kanssa täällä on pakko elää (turha edes pohtia muuttaisiko yhteen itsensä kanssa vai ei) ja yksin täältä lähdetään.

mietiskelyn päämäärä!

Tuskinpa kukaan mietiskelemällä huomaa olevansa aivan eri ihminen kuin mitä on luullut olevansa

ap joskus hiljainen hetki itsellesi ja mieti miksi olet juuri siinä kun nyt olet ja miksi olet juuri sellainen kuin olet. Saatat yllättyä.