Miten synnärin henkilökunta suhtautuu äitiin joka ei haluakaan lastaan?

ja et edelleenkään vastannut kysymykseen! Miksi teet lapsia?



Mitä muutakaan tuollaisesta ihmisestä voi toivoa? Ei sinussa ole mitään inhimillistä, minkä takia olet täällä maan päällä ja olisit hyödyksi ihmiskunnalle! Ja kennellekään jälkeläisellesi! Voit jättää vastaamatta, koska en halua enää nähdäkään näitä sairaita juttuja.



Tämä aloitus on luultavasti provo+ se toinen, mutta jos on se onneton pieni mahdollisuus, että tämä on totta,..kyllä sinä tulet näkemään tekojesi seuraukset!

Toivottavasti tämä todellakin on trolli.



Saa olla mieleltään aika sairas tai sitten hyvin kylmä ihminen (joka tosin yleensä onkin mieleltään sairas hänkin) jos oikeasti noin voi ajatella.



Meillä vauva oli erittäin lähellä menehtymistä, tuli paljon hapenpuutteita ym. muiden onglemien lisäksi. Hirveä shokki, tietenkin. Mulla vaan oli ekat päivät lähinnä se olo, että yritin kamppailla kiintymystä vastaan. Äidinvaistot ovat yleensä hyvin voimakkaat..minä alkuun yritin vastustella koska suojelin itseäni. Pelkäsin rakastaa, koska pelkäsin niin paljon sitä mahdollista menettämistä.



Tietenkään en onnistunut, ja vauvaan kiintyi päivä päivältä enemmän..ikinä en olisi voinut häntä hylätä teholle.

Sekin seikka on otettava huomioon, ettei vammautumista läheskään aina voi tietää heti. Siihen menee vuosia. Ihan "varmuuden vuoksiko" lapsi sitten hylättäisi heti, ettei vaan jokin vamma yllätä monen vuoden jälkeen.....?

Ap:n lapselle se toki voisi ollakin parempi ratkaisu, saisi lapsi rakastavamman kodin.



Ja joo, meidän lapsi tällä hetkellä (!) täysin "normaali" vaikkei sitä edes lääkärit uskoneet alkutilanteessa.

avutonta lasta ei kyllä lähetetä haluttomien vanhempien kanssa kotiin, jos selvästi nähdään, että vanhemmista ei hoitajaksi jostain syystä ole. Vanhempia yritetään kyllä hoitaa, koska tuo päätös jättää lapsi laitokseen on sellainen, jota myöhemmin varmaan katuisivat. Varmasti löytyy henkilökuntaa, joka ajattelee typerästi ja tekopyhästi tuollaisestaasiasta. Suurin osa varmaan kuitenkin on ihmeissään ja suruissaan ja miettii oikeita sanoja, millä saisivat vanhemmat taas elämään kiinni.

Jos taas lapsi on ihan HIRVITTÄVÄN vaikeasti vammainen, henkilökunta saattaa pikemminkin neuvoa laittamaan lapsen laitokseen ja käymään katsomassa ja ottamaan lomille, koska vanhemmat uupuvat kyllä kohtuuttomasti sellaisen lapsen täydellisessä kotihoidossa, joka tarvitsee esim paljon yöhoitoa eikä esim kehity niin, että muodostaisi ollenkaan tunnesidettä vanhemppin.

jHuostaanotto/adoptioon luovuttaminen pitää tehdä ensin, sitä ennen ei voi jättää hoitamatta.

Eikö kukaan ole kertonut tätä useiden huostaanotettujen vanhemmille? Ensin otetaan lapsi, sitten vasta ollaan hoitamatta... Ihanne, mikä yleensä menee ihan toisinpäin. Huostaanotto tapahtuu KOSKA vanhemmat ei hoida.

pelkästään siitä riipu, onko lapsi koti- vai laitoshoidossa. On sellaisia vammaisia lapsia, jonka tasoisista käytännössä kaikki ovat perhehoidossa, joko omien vanhempiensa hoivissa tai sitten sijaisperheissä. Sitten on niin vakavasti vammaisia, että laitos on ainoa vaihtoehto. Sitten on paljon lapsia tällä välillä ja silloin vanhempien mielipiteet ja toiveet vaikuttavat tietysti paljon. Ei ole myöskään harvinaista, että lapsi on pienenä vanhempiensa hoivissa lähes täysin ja iän (ja painon) kasvaessa alkaa olla yhä enemmän laitoshoidossa. Ja tietysti vanhempia tukeviin väliratkaisuihin pyritään, on tukiperheitä, vuorottelua kodin ja laitoksen välillä jne.



Henkilökunta pyrkii tukemaan vanhempia joka tapauksessa ja vaikka nyt joku mielessään voikin kauhistella pienen lievästi vammaisen lapsen hylkimistä, niin ammattilainen ei sitä näytä. Ja itse sanoisin, että ammattilaiset ymmärtävät päätöksen laitosasumisesta paljon helpommin kuin vanhemmat itse. Yleensä vanhemmat yrittävät viimeiseen asti pärjätä ja hoitohenkilökunta miettii hiljaa mielessään, että luovuttaisi jo tai että en minä ainakaan tuohon alkaisi.



Se on sitten toinen asia, että ei sitä laitoksessa asuvaa lasta pidä hylätä. Mutta tässäkin usein taitaa olla niin, että henkilökunta ymmärtäisi paljon vähemmän yhteydenpidon kuin mitä vanhemmat tekevät. Varsinkin, jos lapsi on niin heikkotasoinen, että ei pysty muodostamaan suuremmin tunnesiteitä, niin on lähes surku, jos lapsen muun perheen elämä jää liiaksi pyörimään hänen ympärillään. Usein kun käy nimenomaan niin, että siitä vammaisesta lapsesta tulee siinä määrin perhween huomion keskipiste, että mahdolliset sisarukset ja vanhempien parisuhde jäävät lapsipuolen asemaan ja sekään ei ole lopulta kenenkään etu.