Hermot menee kirkuvaan pentuun

"paska äiti"-fiiliksiä, kiitos vaan. Neuvolassa puhuin siitäkin, niin terkkari koetti piristää ja sanoi, että hänen mielestään olen ihan hyvä äiti ja jaksanut hyvin vaativaa temperamenttia...

Neuvolan terkan mielestäkin siis on vaativa lapsi, eli siinä mielessä ei mikään "normaali".

anteeksi vaan. Kyllä maailmaan huutoa mahtuu, ja normaalien lapsien on tapana pistää äidit lujille.

ja nimenomaan siksi olen tässä nyt sanonut, että lempeyttä kehiin. Pehmeä käytös (joka ei ole siis sama kuin se että lapsi saa päättää) on paras tie kiukkuilijoiden kanssa. Saahan ne pelottelemallakin hiljaisiksi, mutta sitä kukaan hyvä äiti ei varmasti halua tehdä. Tietysti lapsen pitää oppia hillitsemään itsensä, mutta tarvitseeko sen oppia se nyt saman tien? Vähitellen käsi kädessä kannattaisi pikemminkin opetella.

yritän opettaa, että saa suuttua/harmistua, kun harmittaa, mutta ei kiljumista, kiitos.

ap

ei kai lapsen kirkuminen ole mikään synti! Minkä takia neljävuotiaan pitää hillitä itsensä, jos ei sentään satuta muita? EIkö teillä saa näyttää tunteitaan ja pettymystään? Lapsi vasta harjoittelee tunteidensa hallintaa. Lapsi kaipaa aikaa ja lempeää opastusta eikä mitään aresteja. Jos lapsi alkaa kirkua turhautumistaan, niin rankaisu siinä tilanteessa on ihan urpojen hommaa.

Kyse ei siis ole siitä etteikö tunteita saa näyttää vaan siitä että niitä pitäisi opetella näyttämään muullakin tavalla kuin kiljumalla suoraa huutoa. Kokeile itse elää arkea lapsen kanssa joka alkaa kiljua ja raivota heti kun joku asia menee vähänkin vinoon. Kyse ei siis ole pienistä raivareista silloin tällöin vaan monta kertaa päivässä toistuvasta kiljumisesta ja huutamisesta.

Nelivuotias on mielestäni jo niin iso että ymmärtää puhetta ja voi keskustella millaista on asiallinen käytös ja miten omaa turhautumista ja harmia voisi käsitellä. Hyvästä tilanteen hallinnasta tietenkin rohkaistaan ja kehutaan lasta.

aamupäivä, luisteltiin, tultiin kotiin, 1. ja 2. viestin välissä laitoin ruuan ja syötiin...

Nyt leikkii hetken itsekseen, eikä mun tarvi siinä koko aikaa olla. Oli postimies-leikki ja nyt leikkii nukkekodilla, kuuntelen arkijuttujaan (leikkii siis itseään ja meitä siinä), ja kommentoin.

Kohta yritän jos nukuttaisiin hetki ja iltapäivällä meille tulee kylään kaveri & äitinsä sieltä samasta päiväkodista, joka on siis tänään kiinni.

ap

jotain kivaa tekemistä, sen sijaan että SÄ istut koneella?? Uskomattomia tapauksia nykyään, olispa kiva kattoa mitä sun lapsi kirjottas susta, jos se pääsis koneelle!

mustakin hän jännittää siellä päikyssä, vai onko normaalia, ettei yhtään raivostu siellä kun on eri tilanne kuin kotioloissa? Terkkari sanoi, että on, eli että kotona purkaa sen, mutta päivkodissa ei oo niin turvallista että uskaltaisi...

ap

ja tuhma kotona, niin se on selvä merkki siitä, että se pinnistelee päiväkodissa ja purkaa IHAN OIKEAA pahaa oloaan kotona. Eli nyt hellyyttä lapselle!

olen tätä yrittänyt, ja se jonkun verran tepsiikin, mutta ei loputtomasti. Ja sitten kiristyy hermo itsellä. En uhkaile joka kerta mutta joskus kyllä tyyliin, jos nyt ei lopu, ei mennä uimaan... enkä käy käsiksi, mutta varmaan olen tyly... tarpeettomankin tyly. Mutta opetan myös sopimaan riidat.

Ehkä se lempeys opettaisi paremmin.

ap

ja nimenomaan siksi olen tässä nyt sanonut, että lempeyttä kehiin. Pehmeä käytös (joka ei ole siis sama kuin se että lapsi saa päättää) on paras tie kiukkuilijoiden kanssa. Saahan ne pelottelemallakin hiljaisiksi, mutta sitä kukaan hyvä äiti ei varmasti halua tehdä. Tietysti lapsen pitää oppia hillitsemään itsensä, mutta tarvitseeko sen oppia se nyt saman tien? Vähitellen käsi kädessä kannattaisi pikemminkin opetella.

voisin tosin lyödä vetoa, että kerrostalonaapurit eivät ole ihan yhtä ymmärtäväisiä... Pitäskö ostaa omakotitalo vaikka ei ois varaakaan ihan, ettei laps saa traumoja, kun ei saa ilmaista itseään... ?

meillä auttoivat nämä:



- lapselle varattiin aikaa, että saa kertoa päivän tapahtumista jne. ollaan siis kotiin tullessa rauhassa hetki

- riidoissa ei anneta periksi

- juteltiin silloin kun oli rauhallinen ja kyseltiin miksi menee aina huutamiseksi sitten sovittiin, ettei aina huudettaisi (muisti sitten hetken)



Mutta meilläkin oli joku kirkumisvaihe vähän yli neljä vuotiaana.

plus toivon totisesti, että on vaihe... meillä uhmaikä alkoi jo 2-vuotiaana, pahin vaihe oli noin 3-3,5 v mutta silloin ne oli jotenkin kokonaisvaltaisempia raivareita. Nyt se on sitä kirkumista ja ulinaa.

Mä oon nyt keskustellut tuon tämänpäiväisen ja koettanut sopia, ettei huudettaisi. Ja toivon että muistaisi edes tämän päivän. Tosin kun niitä vieraita tulee, niin tuskin kirkuu.

Omanikäisten kavereiden seurassa ei siis tee tuota mun nähden voin sanoa koskaan, vaikka menisikin pieleen jutut. Joskus vahvasti epäilen, että koettaa manipuloida tuolla, koettaa hermojani tahallaan, koska se saattaa joskus loppua kuin seinään. Mutta useimmiten on oikeasti aika poissa tolaltaan.

En ollut muuten tuo omakotitalo-kirjoittaja. Olis kai meillä varaa siihen, mutten halua koska mies on niin paljon nyt poissa niin sekin kaatuisi mun niskaan. Tuon miehen matkustelu ei oo jatkuvaa, nyt jatkunee vielä pari vuotta yhden projektin puitteissa. Rivarista oon puhunut kyllä, mutta se on nyt auki.

Ei kuulemma väsytä, eli ei päiväunia, mutta mennään nyt keittiöön tekemään herkkuja vieraille. Hän tekee mielellään tämmöisiä kotitöitä ja osaa jonkun verran sekoitella ja osaa pestä vihannekset. Leivotaan unelmatorttu ja tehdään iltaruuaksi koko porukalle jauhelihapihvit ja uunissa itse tehdyt lohkoperunat ja salaattia. Tyttö itse valitsi nämä tarjottavat. Kommentoin kyllä myöhemmin taas.

ap

meillä auttoivat nämä:

- lapselle varattiin aikaa, että saa kertoa päivän tapahtumista jne. ollaan siis kotiin tullessa rauhassa hetki

- riidoissa ei anneta periksi

- juteltiin silloin kun oli rauhallinen ja kyseltiin miksi menee aina huutamiseksi sitten sovittiin, ettei aina huudettaisi (muisti sitten hetken)

Mutta meilläkin oli joku kirkumisvaihe vähän yli neljä vuotiaana.

normaalia äiti-lapsi-suhdetta? Ei tietenkään lapsi kavereilleen huuda, vaan nimenomaan äidilleen. SInä olet sen elämän tukipilari. Tottakai se yrittää manipuloida, kiusata, ärsyttää sua. Eikä siinä ole mitään varsinaista ongelmaa. Yritä vaan kestää ja tehdä elämästänne mahdollisimman mukavaa. Ota ihan rauhallisesti se johtajan paikka teidän suhteessa.

Meidän tyttö, nyt 4,5 vuotta, vaikuttaa hyvin samanlaiselta. Hänellä on voimakas temperamentti, joka todella koettelee ainakin minun hermojani. Tyttö on kotihoidossa, ja meillä on myös pienempi lapsi.



Joka päivä saan vääntää hänen kanssaan useimmista asioista. Kaikenlaisen kieltämisen, vaikka asia olisi ns. mitätön, hän ottaa suurena henkilökohtaisena loukkauksena ja alkaa parkua (esim. että ei vie pikkusisarukselta lelua kädestä). Kärsivällisyyttä hänellä on huonosti, nytkin kun oltiin luistelemassa, hän itki koko matkan kotiin, sitä kun ei ole kuin Kiira Korpi (oli ehkä 4. luistelukerta koskaan). Tottakai neuvoin ja kannustin häntä, kyllä hän pystyssä pysyy, mutta pitäisi heti osata kaikki. Kerroin että kaikki parhaimmatkin harjoittelevat paljon. Sitten hän säälii itseään ihan mahdottomasti, menee itse jäähyllekin (ja jäähyllä ei ole ollut elämässään kuin ehkä 5 kertaa), kun haluaa olla reppana.



Kuulostaa kauhealta, mutta aina mulla ei kerta kaikkiaan riitä sympatiaa hänen "tempuilleen". Tänäänkin jäältä tullessa nosti ihan hirveän metelin, kun en vetänyt häntä pulkassa mäkeä ylös, kun en vain pystynyt. Jäi sitten mököttämään sinne jäälle. Yritin ties minkä leikin varjolla houkutella häntä sieltä pois, mutta ei, sinne jäi junkuttamaan. Lopulta kun menin sinne tyyliin "tyttö kainaloon ja kotia", niin alkoi sitten kävellä. Mutta tämänkin jälkeen hänen piti alkaa vielä kiukuttelemaan siitä, juokseeko vai käveleekö hän kotiin, tarjosin myös pulkkakyytiä, mutta sekään ei sitten sopinut. Eli hänen pitää aina päästä jotenkin niskan päälle.. Joskus kun vain kävisikin niin, että riittää, että minä päätän jotain ja sillä hyvä. Aina pitää perustella ja väitellä, että miksi esim. rukkaset on puettava, tai miksi tänään laitetaan lämpimät kengät.



Parhaimmillaan hän on ihana, nokkela, suloinen ja pikkuvanhakin tyttö, mutta lähes joka päivä hän saa minun verenpaineeni nousemaan. Olen oikeasti yrittänyt tehdä paljon asioita, mitä tässäkin ketjussa on neuvottu, mutta tietyistä asioista hänen kanssaan riittää jatkuvaa vääntöä. Annan tytölle aikaa, kannustusta, vastuuta pienistä hommista, luetaan, hän käy kerhossa ja harrastuksissa.. Välillä olen kuitenkin ihan neuvoton ja tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi, kun lopulta pinnani ratkeaa.



Ymmärrän ap:ta ihan täydellisesti. Itse olen jutellut myös neuvolassa, nyt sitten olen menossa vielä psykologin juttusille.

Meilläkin on kotona 4,5-vuotias tyttö ja osaa myös olla tarvittaessa aikamoinen kirkuja ja vastaanhangoittelija. Meillä on ehkä vähän auttanut se, että yritämme keskustella lapsen kanssa ja ottaa hänen mielipiteensä huomioon sellaisissa asioissa, joissa voimme vähän joustaa. Mutta ei tietenkään niin, että jos lapsi rupeaa kirkumaan niin annamme periksi. Vaan niin että asioista voidaan neuvotella ja keskustella, jos puhutaan nätisti, huutamalla ei saa mitään. Jos rupeaa huutamaan ja kirkumaan niin olen yrittänyt korostetun rauhallisesti sanoa, että äiti ei saa mitään selvää kun huudetaan ja jutellaan asiasta sitten kun olet rauhoittunut ja pystyt puhumaan huutamatta. Tämän jälkeen olen jättänyt tytön huutamaan huutonsa ja kuunnellut hänen asiansa kun huuto on loppunut. Nyt on jopa välillä käynyt niin, että lopettanut huudon melkein heti kun olen muistuttanut, että jutellaan sitten kun osaat puhua kirkumatta. Joten ehkä tästä on jotain apua ollut...

Meillä myös tuota perfektionistin vikaa.



Tänään ilta sujui hyvin. Muisti hillitäkin, kun vaan sanoin, että muistatko mitä sovittiin... Huomennna on sovittu hyvästä illasta palkkio ja mennään koko perhe uimaan ja sen jälkeen ulos syömään (tykkää siitä).



Ja on siis lähes tarkalleen 4 v 4 kk.

hahahahahahahah ahahahhhhaaaaaaahs.... heheheheeeeeehehehehehehahahahaha..aaaa!

Ei saa naurattaa. Kirkuvat kakarat ovat lähes kauheinta mitä vanhemmille voi tapahtua, hyvässä lykyssä niitä on useampia samassa taloudessa. Kun asutaan vielä usein kerrostaloissa niin voi naapuriparkoja myös. Suomessahan ei saa kurittaa näitä kirkukurkkuja, pitää vaan lässyttää hissukseen ja tehdä tilaa luovuudelle, tarjota jotain haastellista toimintaa ja esittää olevansa parempi äiti kuin nuo muut.

Kirkuva pentu on kauhukakaroiden ykkösluokkaa ja tietää voimansa. Viisi- ja seitsemän vuotiaatkin voivat kirkua ihan vaan siitä riemusta, että ovat saaneet ympäristöstään hyvän otteen, kukaan kun ei anna edes tukkapöllyä moisen käytöksen rankaisuna koska se on lailla kiellettyä.

Toivon totisesti tämänkaltaiselle äidille kirkuvaa tulevaisuutta...