Lue keskustelun säännöt.
Onko minusta sittenkään äidiksi?
11.01.2010 |
Olen haaveillut lapsista ja perhe-elämästä niin kauan kuin muistan. Ajattelin aina, että saan lapset noin 25-30 -vuotiaana. No elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan, nyt ikää on jo 31v.
Mutta.. Nyt olen alkanut kovasti pohtimaan onko minusta sittenkään äidiksi. Jaksanko valvoa vauvan kanssa ja kuinka tulen kestämään väsymystä? (Kestän sitä jo nyt ilman lapsia huonosti.) Osaanko olla hyvä roolimalli ja kasvattaa lapseni hyvin? Miten jaksan lapsiperheen arkea, kiirettä, stressiä? Miten meidän parisuhteen käy? Mitä jos minusta tulee huono äiti, jonka lapsilla on paha olla? (Oma lapsuuteni ei ole ollut mitenkään ruusuinen.)
Onko nämä ihan normaaleja huolenaiheita vai pitäisikö huolestua? Tilanne on siis se, että ensimmäistä kertaa elämässäni perheen perustaminen olisi mahdollista lähitulevaisuudessa.
Kommentit (29)
Nuo ajatukset ovat sitä henkistä kasvamista ja valmistautumista tulevaan. Pärjäät varmasti hyvin, ja miettikää etukäteen miehen kanssa myös miten hän voi osallistua ja auttaa vauvan hoidossa.
Itseäni ahdisti jossakin vaiheessa raskautta koko maailma. Olin tosi huolissani maailman ja Suomen menosta, ilmastonmuutoksesta jne. Siitä minkälaiseen maailmaan lapseni syntyy ja minkälainen paikka tämä on sitten kun hän on esim. 30 vuotta jne.
Onneksi sain jutella asiasta mieheni ja äitini kanssa. Ajan kanssa "huoleni" jäärkiintyivät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Selvästi harkitset parasta ratkaisua kaikille. Sinulle, parisuhteelle ja mahdollisille lapsille. Toiset ne vaan poikii kerran vuodessa, eikä juuri äitiydestä välitä. Tai luulevat olevansa täydellisiä.
ja tiedän, että tykkään lapsista ja tykkään lasten kanssa tehtävistä asioista. Pienistä vauvoista kokemusta ei juurikaan ole ja ajatus vauvasta tuntuu ehkä vähän pelottavalta. Olen ehkä aiemmin (kun olen haaveillut perheestä ja lapsista) ajatellut nimenomaan leikki-ikäisiä lapsia. Nyt sitten kun perheen perustaminen on ajankohtaista, mietin nimeomaan sitä millaista olisi saada vauva ja millaista on arki pienen vauvan kanssa. Ehkä tämäkin vaikuttaa?
Lisäksi minusta tuntuu välillä, että nykyinenkin arki on rasittavaa ja velvollisuuksia on liikaa. Siksi ehkä pelkään, että lapset tekisivät elämästä liian raskasta. Vai osaako siinä vaiheessa olla stressaamatta asioista, jotka eivät oikeasti ole edes tärkeitä? Mies on ihana ja osallistuu kyllä nykyäänkin kodinhoitoon tms. mutta ongelmana on se, että minä en osaa pyytää apua. Teen asiat ennemmin itse kuin odotan sen pienen hetken, että mies tekisi.
ap
murehdin samoja asioita ennen kuin sain vauvan. Minullakaan ei ollut mitään kokemusta, ja lisäksi kaikki pelottelivat juuri tuolla vauva-ajan raskaana kokemisella. Toisin kävi. Saimme oikean unelma-vauvan, ja jotenkin äidin rooli tuntui kuin minulle tehdyltä. Kaikki aiemmin minulle tyypilliset stressaamiset ja pingotus unohtuivat. Haluan tällä sanoa, että vauva-ajan voi myös oikeasti kokea elämänsä ihanimpana aikana. Ainoa mikä jäi harmittamaan on se, että kuuntelin liikaa muiden pelottelua siitä, että ei kaikki voi mennä kuin ruusuillatanssien -minulla se meni.
Mutta onhan sinulla nytkin vastuuta ja velvollisuuksia aikuisena! ;)
Ja vastuu lapsesta on mukava, minusta ainakin. En makaa yöllä sängyssä kun muut nukkuu että hemmetti mikä vastuu.
Arki voi olla rasittavaa ilman lapsiakin, mutta ei kai lapset ole syy elämän rankkuuteen? Minusta raskaita asioita voi koittaa helpottaa; koliikkia, omaa väsymystä, ehkä kotiaskareita muuttaa/jakaa/ostaa siivouspalveluja? Neuvolani muistuttelee että heiltä saa apua hoitajan muodossa.
Minulle lapset on tuonut arkeen tasasuutta.
Haave lapsista täyttyi.
Lapsien saaminen on tuonut päinvastoin aikaa ja rauhaa, oppinut pitkäjänteisyyttä ja ongelmanratkasua, lapselle tarttee selittää miksi joku on niinkuin on -ja selittää lyhyesti ja yksinkertasesti! :D
Esikoisen ja toisen lapsen vauva-ajat meni etsiessä omaa äitiyttä ja sitten se vaan kirkastui ettei ole kuin se oma perhe, oma tapa tehdä asioita. Äiti on kun saa lapsen ja häntä kasvattaa. Ja tapoja on monta!
Silloin lopetin mammakerhoissa juoksemisen ja aloin tekemään mitä itse koen hyväksi, meille ei sopinut aamupäivän mittanen kerhoilu -joku toinen sitä kaipaa.
Omaa äitiyttä olen miettinyt lapsen sairaudenkin kautta. Kun itkin flunssasen vauvan perään sairaalassa, niin viereinen osasto oli lastensyöpäosasto. Oman lapsen sairaus meni ohi ja mieleen jäi sopiiko ja saako äiti olla huolissaan murheessaan, vaikka se syy olisikin pieni ja viaton?
Vauva-aika on todella ihanaa. Sylitellä ja nuuskia toista (meillä on ollut "helppoja" vauvat). Alussa odotin että lapsi kasvaa niin saa pukea tuohon ja tuohon ja sitten sen huomaa että taasko se on noihinkin pieni!
Pieni vauva tuo mukanaan paljon intoa: mennään muskariin, uimaan, odotetaan keinuja puistoon.. Ja kohta huomaat miten se kiipeää ja kiusaa toisia?
Mitä isommaksi lapsi kasvaa saa miettiä omien tekojensakin vaikutuksia. Pitääkö lapselle opettaa että lapsen sänky on turvallinen ja hyvä paikka, vai ottaako viereen nukkumaan? Entä kun näkemys miehen kanssa onkin täysin eri ja saadaan riita.
Nyt sun kannattaa vaan opetella pyytämään apua! Itse teen niin että ehdotan miehelle: "Vietkö roskat vai heitätkö vaatteet koneesta kuivuriin?"
On iso juttu olla kotona, tehdä samat asiat päivittäin ja puolenvuoden kuluttua alkaa tuntumaan ettei sitä kukaan huomaa tai noteeraa että teet vaan kotitöitä.
Pienet piirit!
Tässä kohtaa kannattaa mennä vaikka pedikyyriin. Et ole mikään kodinhengetär: paljon muutakin kuin äiti.
13
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihanko tosi osa ihmisistä sanoo "lapsen hankinta" ?? Mitä helv? Ihan ku lapsi olisi joku mikä vaan ostetaan kaupasta kun nyt päätetään. Lapsia saadaan jos niin on tapahtuakseen, ei niitä hankita tosta noin vaan. Uskomatonta..
Huonoja äitejä on niin paljon ettei tarvita yhtään lisää.
Jos epäilet kykyä äidiksi, ei kannata hankkia lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt ap tulee se tärkein neuvo, sen jälkeen kun tärkein on jo sanottu, eli pyydä apua.
Älkää tehkö heti perään toista lasta sille esikoiselle kaveriksi, ja kun meneehän se toinen siinä sivussa. Ei muuten mene.
Se esikoinen on mustasukkainen luultavasti koko ikänsä sille nuoremmalle, kun se pieni 1-2v ei osaa ajatella järkevästi, että miksi hänen piti ryhtyä isosisarukseksi jollekin pienelle vauvalle, just kun isän ja äidin kanssa alkoi olla kivaa. Hän ei saa olla enää isin ja äidin vauva, se joka saa kaiken huomion ja jonka tekemisiä jaksetaan ihmetellä. Kun vauva tulee liian aikaisin, ei sitä jaksa kukaan, ei vanhemmat eikä esikoinen. Pariskunnat eroaa eniten toisen lapsen ollessa pieni, ja tutkitusti isät tekevät eniten ylitöitä toisen lapsen ollessa pieni.
Yhden lapsen kanssa pärjää aina, yhden lapsen saa hoitoon helposti jonnekin tai joku tulee teille hoitamaan, lapsi ei ole kuin koira joita menee kaksi siinä kuin yksikin. Kaksoset toki menee aika samalla vaivalla, mutta kaksi eri kehitysvaiheessa olevaa ja toinen mustasukkainen ja uhmaiässä.... joo ei...
Naisellekin pitäisi lääkäreiden suositusten mukaan olla 3 vuotta raskauksien välissä toipumisaikaa, sekä fyysisesti että psyykkisesti.
Katsotte ensin sen yhden lapsen johonkin 4-5v, ja sitten vasta toinen, sitten on esikoinen jo valmiina isosisarukseksi ja auttaa vauvan kanssa mielellään.. joku pieni taantuma voi tulla kun vauva tulee perheeseen, mutta se menee ohi.
Ja mulla on muutaman kk ikäinen vauva.
Kuvittelin, että arki vauvan kanssa olisi jotenkin raskaampaa. Meillä on sujunut kaikki tosi hyvin, ei koliikkia/isoja itkukohtauksia, ei terveysongelmia, ei yövalvomisia (ekana kahtena viikkona oli), nukkunut jo 2½kk ikäisestä asti omassa sängyssään, kovin on aktiivinen ja kaipaa jutustelua & ryömimis-harjoituksia päivisin, mikä on itsellekin ihan mukavaa :)
Toki arki on varmaan erilaista, mikäli sattuu saamaan koliikki-vauvan. Eli kaikkeen kannattaa varautua.
Pohdi myös miksi haluat vauvan?
Vauva vie äidin kaiken ajan, joten äitiysloma ei mikään loma ole, vaan se on 24/7 vauvan hoitoa & läsnäoloa. Mutta jos siitä nauttii, niin se voi olla elämän parasta aikaa, itse ainakin koen tämän olevan.