LIV: lapset pilasivat elämäni :D

Mulle tuli tosi paha mieli niiden lasten puolesta! :(

Ehkä jopa jotkut tuntemani äidit? Perhekerhossa ainakin yksi niin kyllästyneen oloinen äiti, puhuu aina töihin menosta.

Siinähän alussa korostettiin sitä, että kyseessä on iso tabu ja kukaan ei uskalla sanoa sitä ääneen, mutta vauvat on tylsiä ja elämä ennen lapsia oli MUKAVAMPAA/HELPOMPAA. Mutta ohjelman lopussa KAIKKI haastatellut äidit kuitenkin sanoivat, etteivät tietenkään luopuisi lapsistaan ja että oma lapsi oli heille kaikille kuitenkin maailman tärkein.

kertoa viisvuotiaan kuullen korostaen ja alleviivaten kuinka molemmat vanhemmat katuivat lapsen hankintaa.. Tai sanoa lapselle (vaikka pieni onkin) että pilasit mun elämän. Musta noista monien elämä näytti vaikealta just ja tasan siksi että niiden 2-5v kanssa keskusteltiin ja neuvoteltiin sen sijaan että huonosta käytöksestä olisi oikeasti seurannu jotain. Huvittavin oli se äiti kahden lapsen kanssa kaupassa, ei mitään otetta lapsiin.

Meillä ei jostakin syystä liv enää näy. Pätkäs pois joten en myöskään katso.

Haaveili ajasta kun lapset on aikuisia jne.



Sitten kun oltiin isompia, ei mennytkään töihin (kun ei kelvannut minnekään) ja nyt roikkuu lapsissaan kuin takiainen. Ja arvostelee minun äitiyttäni - en saisi käydä töissä, en matkustaa, en tehdä mitään muuta kuin inventoida komeroita ja passata lapsia.

Lukeudun samaan äitikategoriaan. Haluaisin, että ajatukset ei menisi näin.

Ihan samoihin asioihin kiinnitin huomiota. Järkyttävää puhua tollasta niiden lasten kuullen, ja sitten tuo ettei itse osaa lastaan kasvattaa ja kaataa sen sitten lapsen niskaan, kun se on "niin mahdoton". Sinänsä hyvä että myös vanhemmuuden vaikeista ja kipeistä tunteista

puhutaan tietysti.

kertoa viisvuotiaan kuullen korostaen ja alleviivaten kuinka molemmat vanhemmat katuivat lapsen hankintaa.. Tai sanoa lapselle (vaikka pieni onkin) että pilasit mun elämän. Musta noista monien elämä näytti vaikealta just ja tasan siksi että niiden 2-5v kanssa keskusteltiin ja neuvoteltiin sen sijaan että huonosta käytöksestä olisi oikeasti seurannu jotain. Huvittavin oli se äiti kahden lapsen kanssa kaupassa, ei mitään otetta lapsiin.

Mikä on oikeaa elämää, millaista elämää on oikeanlainen.

Itse kiinnitin huomioita suurimpaan ikävään seikkaan eli pienten väheksymiseen. Vauvat ei ymmärrä mitään, lapsille ei voi puhua mistään, lapset eivät tajua mitään...

Muuten ymmärrän sen, että tunteitä on erilaisia. Itse ekan kanssa ehkä tunsin jotain samanlaista pienessä määrin, mutta nyt olen löytänyt oman paikkani ja elämäni merkityksen myös tässä elämän tilanteessa.

Munkin mielestä oli kyllä aika kamalaa kun ne sen 5-vuotiaan pojan vanhemmat pojan kuullen puhui miten kamalaa lapsen kanssa on ja miten molemmat katuvat lapsia hankkineensa. Kävi kyllä sitä poikaparkaa sääliksi. Kyllähän ton ikäinen nyt jo ymmärtää asioista enemmän kuin vanhemmat arvaakaan.



Mutta oli ohjelmassa mun mielestä ihan hyviäkin juttuja. Mun mielestä on piristävää, että puhutaan myös siitä vanhemmuuden raskaammasta ja rasittavammasta puolesta ja siitä kuinka elämä muuttuu kun lapsia tulee. Tossa nyt oli asioita ehkä liioteltu ja vähän liikaa tuotiin julki vaan sitä negatiivista. Mutta on se musta hyvä puhua siitäkin, että ei niiden lasten kanssa aina ole niin ihanaa ja auvoista. Itse en missään nimessä haluaisi lapsetonta elämää takaisin enkä todellakaan kadu lasten tekemistä, mutta tunnistin kyllä itsessäni tunteita ja ajatuksia joita ohjelmassa käsiteltiin.

helpompaa ilman minua.

Seurauksena kaksi itsariyritystä murkkuiässä, että voisin helpottaa vanhempieni elämää. Masennusta ja ahdistusta.



Nyt äitini on leski ja roikkuu minussa kiinni ja lapsenlapsissaan.



Että semmosta.....ei paljon kiinnosta auttaa rouvaa enää. Siellä eläkööt vapautensa kanssa kun sitä nyt on.

http://www.ruutu.fi/video?vt=video_episode&vid=230645

Tuolta "nuoret äidit" palstalta oon lukenu jotain 18v. kirjoittamaa tekstiä tyyliin "mulla on siis hirvee vauva kuume ja eiks ne lapset kannata hankkii nuorin ja kylhä niit koului ehtii käymää joskus myöhemminki.. haluisiin vaa niiiin paljo semmose söpö tuhiseva nyytin ittelleni" joopajoo, ehkä niitten mieli muuttuis jos sais edes jotaki kautta kokemusta lapsi perheen tuskasesta arjesta :)

Tää "dokkari" oli ylipäätään niin puolueellisesti ja suoraan sanottuna huonosti tehty, että toimittajan etiikka oli kyllä taivaan tuulissa.

Ajattelin, että vaietusta aiheesta puhuttais asiallisesti, mutta kukaan haastatelluista ei tuntunut kovin aikuiselta, eikä minkäänlaista keskustelua syntynyt.

Ja joo, kaikilta oli kyllä vanhemmuus niin hukassa, ettei mikään ihme, jos elämä tuntuu hankalalta. Kun lapset kasvattaa, niin niiden kanssa eläminen on helpompaa.

Särähti muuten myös mun korvaan, että tollasia asioita sanottiin lasten kuullen. Yksikin isä tokaisi pikkuiselle, että "Mitä nyt taas?" :(

Vaikutti enimmäkseen siltä, että nämä tyypit ovat valittajia. He ovat valittaneet kaikissa aiemmissakin elämäntilanteissa ja valittavat nyt kahta kauheammin. Monet asiat elämässä ovat asennoitumiskysymyksiä.

ja itse en koe että lapset olis pilanneet mun elämän. Sen pistin kyllä merkille että se yksi pariskunta puhui avoimesti pikkupojan kuullen tunteistaan ja mun mielestä se oli väärin sitä poikaa kohtaan.

Kunnes uskalsin ns. ottaa paikkani perheessä, olin nimittäin ollut masennukseni takia sivussa aika paljonkin ja mies hoiti 90% lapsen. Nykyään on helpompaa, uskallan olla vanhempi.

yleensä ne ovat ohi meneviä. Kyllä ihan varmasti kaikilla vanhemmilla on hetkiä jolloin lapset ottavat pannuun ja kovasti ja niitä hetkiä tuossa "dokumentissa" käytiin läpi. Se oli kuitenkin leikattu niin, että sai vaikutelman etteivät nämä vanhemmat löytäneet MITÄÄN hyvää lapsistaan ja lapsiperheen elämästä. Ainoastaan se yksi pariskunta, joka puhui sen 4,5 -vuotiaan pojan kuullen, tuntui olevan sitä mieltä, että lapsi on todella pilannut heidän elämänsä eikä lapsessa ole mitään hyvää. Kaikki muut siinä lopussa sanoivat, että rakastavat lapsiaan paljon eivätkä elämäänsä vaihtaisi entiseen.



Kyllä itsekin pystyisin suoralta kädeltä luettelemaan lukuisia ei niin hohdokkaita hetkiä vanhemmuudessani, ja olenkin suoraan sanonut, että alkutaival koliikkisen esikoisen kanssa oli jotain aivan kamalaa, mutta se ei poista sitä, että rakastan lapsiani todella paljon enkä heitä pois antaisi mistään hinnasta.

etenkin silloin jos yritän tehdä jotain, ja lapsi keskeyttää kerran minuutissa jonkun mitättömän asian takia (tyyliin pyytää laittamaan valot vaikkaa osaa itsekin ja on parin askelen päässä nappulasta ja minä toisessa päässä kämppää, kovasti yrittää hyppyyttää tällä hetkellä :P)

Yksikin isä tokaisi pikkuiselle, että "Mitä nyt taas?" :(

Vaikutti enimmäkseen siltä, että nämä tyypit ovat valittajia. He ovat valittaneet kaikissa aiemmissakin elämäntilanteissa ja valittavat nyt kahta kauheammin. Monet asiat elämässä ovat asennoitumiskysymyksiä.

Miks ihmeessä se 27v oli hankkinut 4 lasta jos kerran elämä on niin rankkaa.

Sanottiin että vartaloa ei saa koskaan enää entiselleen. Kyllä kropalle voi tehdä jotakin synnytyksien jälkeenkin.

Itse olen 30v viiden lapsen äiti ja ei välttämättä monikaan uskoisi päällepäin.

Se on asennoitumiskysymys.

Itse nautin tällä hetkellä aivan suunnattomasti kotona olemisesta. Mieheni myös haluaa että olen lasten kanssa kotona. sikäli ihanteellinen tilanne että on mahdollisuus tähän.

Tottakai dokumentissa keskityttiin niihin, sen takiahan se tehtiin. Vaikka nämä vanhemmat olisivat miten kehuneet ja iloinneet lapsistaan kuvausten aikana, ei tuohon dokumenttiin niitä pätkiä otettu, koska sen tarkoituksena oli nimenomaan näyttää niitä negatiivisia puolia vanhemmuudessa. Ja ainakin meidän perheen kohdalla iso osa niistä on ihan totta ja arkipäivää.



En ole lihonut enkä plösähtänyt lasten myötä, päinvastoin painoni on jopa laskenut lasten synnyttyä. Silti kroppani on muuttunut, se on loppuelämäksi "pilattu", en ikinä enää saa takaisin entisiä mittojani, rintojani ja vatsanahkaani. Olen saanut ryppyjä, harmaita hiuksia ja mustat silmänaluset, enkä todellakaan koe itseäni millään muotoa naiselliseksi tai seksikkääksi.



Seksielämää ei juuri ole, sille ei ole aikaa, voimia eikä mahdollisuuksia. Jompikumpi lapsista herää taatusti juuri sillä sekunnilla, kun päästään edes alulle hommassa. Tai ryntää huoneeseen, oksentaa olohuoneen matolle tai jotain muuta. Kolmas lapsi olisi haaveissa, mutta kuopuksen syntymän jälkeen (nyt 9kk vanha) itse aktia ei ole kertaakaan saatu päätökseen asti, joten eipä taida kolmatta tulla.



Vapaa-aika - mikä? Ei ole sellaista. Romantiikka voisi hyvin olla jotain eksoottista syötävää, ei sovi lapsiperheeseen millään muotoa. Minä olen pohjattoman kateellinen miehelleni, kun hän saa käydä töissä ja keskustella aikuisten ihmisten kanssa. Hänen työkaverinsa ja alaisensa kuuntelevat puhetta, vastaavat järkevästi, toimivat ohjeiden mukaan ja antavat asiallista palautetta. Minun lapseni eivät kuuntele, tai jos kuuntelevatkin, vastaavat harvemmin tai ainakaan mitään järkevää, eivät todellakaan toimi ohjeiden mukaan (ilman että kädestä pitäen autan toimimaan niiden mukaan), ja saamani palaute on suorastaan asiatonta. Ainoa aikuinen, jota tapaan 6 päivänä viikossa, on mieheni. Myönnän, että olen ajoittain väsynyt, uupunut ja kyllästynyt siihen, että elämäni ainoa sisältö on olla kotona hoitamassa lapsia.



Ei nämä tosiasiat kuitenkaan sulje pois sitä, ettenkö rakastaisi lapsiani, en kai muuten haluaisikaan niitä lisää. Tottakai rakastan, ja kaikesta huolimatta olen päättänyt olla kotona heidän kanssaan, vaikka voisinkin dumpata heidät päivähoitoon ja lähteä takaisin töihin. Mutta mielestäni lapsilleni on tärkeämpää, että he saavat olla kotona nyt, kun ovat pieniä. Mutta en silti ymmärrä, miksen minä saisi valittaa, silloin kun on huono päivä - saavathan työssäkäyvätkin valittaa, kun töissä tai kotona on raskasta. Tämä kotona olo ja lasten hoito on nyt minun työtäni.



Sitä paitsi eräs tuon dokumentin isistä oli kyllä suorastaan rintamakarkuri. Jopa mieheni paheksui häntä - kaksosten isä, joka voi laskea yhden käden sormilla ne kerrat, kun on hoitanut lapsiaan ilman vaimonsa apua, eikä saanut edes kakkavaippaa vaihdettua ilman vaimoaan. Mieheni mielestä on isältä yksinkertaisesti väärin jättää lapsensa kokonaan äidin hoidettavaksi vain siksi, että "lapsi ei minusta ole kovin mielenkiintoista seuraa, ja sen hoitaminen on työlästä". Ei tullut isille mieleen, että se lapsi ei välttämättä äidistäkään ole kovin mielenkiintoista seuraa, ja sama työmäärä siinä on äidillekin? Taivaan kiitos, että oma mieheni sentään tajuaa tuon.