Entä jos läheisen menettämisestä ei vain selviä?

Ei tuohon voi oikein muuta todeta. Osa vanhuksistahan ei selviä puolisonsa poismenosta, vaan kuolee itsekin lyhyen ajan sisään.



Nuoremmilla se taitaa olla sitten mielenterveys joka menee. Nuoremmilla kyllä yleensä aika auttaa, jos sen vain antaa....

Surulla on erilaisia vaiheita. Varmasti useammin kuin kerran tulee sellainen tunne, että ei selviäisi. Kuitenkin se pikkuhiljaa alkaa helpottaa, tai ainakin sen kanssa oppii elâmâän. Sekin voi auttaa, jos yrittää elâä vain päivân kerrallaaan, eikä odota itseltään mitâän sen suurempaa. Tai voi myös yrittää kohdistaa ajatukset kauemmas ja luottaa, että sitten esim. vuoden päÄstä on jo tottunut menetykseen ja pystyy sen kanssa elämâän vaikka vieläkin asiaa työstäisi jollakin tasolla. Se antaa ehkä itselle hiukan voimia, jos voi kuvitella asioiden joskus helpottavan. Menetykset kuuluvat elämâän, ja suurin osa ihmisiä kestää ne, vaikka vaikeaa olisikin. Pysyviin menetyksiin myös tottuu, menetyksen kipu muuttaa muotoaan, mutta tuskin häviää, se vaan muuttuu pikkuhiljaa siedettâväksi.



Onko sinulla ystäviä tai perhettâ, jotta saisit purettua asiaa ja käytännön tukea?

On ystäviä, perhe, terapia. Silti tuntuu, että suru ei lopu. Menetyksestä on jo pari vuotta.

Suru vie aikaa, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän ja joskus tulee tilapäisiä takapakkejakin.

Mutta jos suru on ns. jämähtänyt paikalleen, niin ehkä kannattaisi jutella ammattilaisen kanssa. (mielellään psykologin tms.)

Monet läheisen menettäneet sanovat ettei suru lopu mutta ajan kanssa se laimenee, sen kanssa oppii elämään. Ennalleen elämä ei varmasti palaa mutta kyllä se voi vielä hyväksi muuttua. Aikaa siihen voi mennä.

Ap on esittänyt täysin asiallisen kysymyksen raskaasta aiheesta, ja joku yrittää tällaisessakin asiassa loukata. Ei aloituksessa puhuttu mitään mistään riippuvuudesta. Kyllä läheisen ihmisen menetys voi satuttaa vaikka kyseinen ihmissuhde olisi ollut millainen.

Hautasin lapseni viime kesäkuussa. Olin varma, etten enää pystyisi nauramaan ja iloitsemaan mistään. Olin kokenut pahimman mahdollisen menetyksen, oma tyttäreni oli kuollut.



En olisi päässyt yli ilman mieheni ja vanhempieni tukea. Sain myös tukea Käpy ry:stä ja työterveyshuollosta. Palasin syksyllä töihin ja vähitellen elämä on tasoittunut.



Joulun aika oli aivan kamalaa. Kävimme tyttäremme haudalla ja itku siinä tuli heti. Oli todella kurjaa katsoa iloisia perheitä, jotka nauttivat joulusta samaan aikaan kun me itkimme ikävää.



Surua ei voi nopeuttaa, surun tie on pitkä ja mutkikas. Aina kun luulee, että pahimmasta on selvitty, tulee uusi käänne. Silti olen pystynyt välillä nauramaan ja iloitsemaankin. Ikävä minulla on tytärtäni eikä mene päivääkään etten ajattelisi häntä.



Tyttäreni muisto elää minussa niin kauan kuin minä elän.

Mutta ajan kanssa (toisilla lyhyemmän, toisilla pitemmän) jonkunlainen eläjä siitä jäljelle jääneestäkin kuoriutuu. Erilainen kuin ennen, mutta joskus jopa vahvempi!

Toiset joutuu sen toteamaan aiemmin, toiset hiukan myöhemmin, mutta kukaan ei menettämisen tuskalta pääse pakoon.



Minä menetin sisareni vuosi sitten.