Yksinodottaja – kaipaatko juttuseuraa tai vertaistukea?

Tai oikeastaan kahden tyttäreni kanssa .

Muut ei ymmärrä miksi haluan nämä vauvat mutta en parisuhdetta .

Olen eronnut monta vuotta sitten kahden vanhemman lapseni isästä , enkä ole itselleni löytänyt sellaista miestä jonka kanssa haluaisin loppuelämäni viettää .

Vauvat sai alkunsa muutaman kuukauden pituisesta suhteeasta vaikka pillereitä söin , ja koska haluan lapsia , niin en halunnut raskautta keskeyttää eikä vauvojen tuleva isäkään .

Erosimme lapseni isän kanssa ihan raskauteni alkumetreillä, suhdetta oli muutenkin kestänyt vasta muutama kuukausi, kun tulin raskaaksi. Olen yhden abortin nuorempana tehnyt, painostuksen alla, enkä halua enää sitä koskaan kokea, suren menetettyä vauvaa vieläkin.



Voimia arkeen sain mm. ystäviltä ja ihanasta kirjasta: Musta tulee perhe (suosittelen kaikille). Ystävät ja ihana terveydenhoitajani lohduttivat, että kyllä sinä pärjäät, ja aina voi ja pitää pyytää apua jos ei jaksa! Nyt, kun kasvatan lasta yksin, lapsen isä kyllä tapaa lastaan säännöllisesti, niin voimia saan edelleen läheisiltä ja ihanasta lapsestani :)



Vain lähipiirini tiesi, että odotin lasta yksin, jotenkin minua nolotti kertoa asiasta puolitutuille, siispä en puhunut asiasta tai "muuntelin" hieman totuutta.



Raskausaikana kaipasin valtavasti toista ihmistä jakamaan odotustani, kaipasin hellyyttä, läheisyyttä ja seksiä. Katselin katkerana pariskuntia kaupungilla ja varsinkin jos nainen oli raskaana, mietin, miksi minä en saanut kokea samaa?



Pelkäsin, että miten ihmeessä pärjään lapseni kanssa kahdestaan, mitä jos lapsi onkin sairas? Kaikki pelot tuntuivat suhteettoman suurilta.



Toista raskautta en halua enää kokea yksin, niin rankkaa se mielestäni on, henkisesti että fyysisesti.

tietoisesti tai tahtomattaan tilanteeseen joutuneet. Tuskin yksin oleminen kummallekaan on yhtään sen halutumpi olotila.

Haluttu olotila olekaan, niin kyllä se musta silti on täysin eri asia että lasta aletaan odottaa yhdessä ja toinen häipyy, kuin että alunperin jo tekee sen tietoisen päätöksen, että alkaa odottaa lasta yksin.

Itsellä monen vuoden pohdinnan tuloksena oli suunnitelmana yrittää lasta yksin. Luovuttajaksi löytyi ystävän mies. Mutta nyt sitten olen raskaana enkä olekaan odotuksessani yksin, vaan mukana on kumppani, joskin arkea välimatkan vuoksi toistaiseksi pyöritän yksin.

Eniten on mietityttänyt kenties hölmöltä kuulostavat käytännön asiat, kuten postilaatikolla tai suihkussa käynti, siis otanko vauvan aina mukaan vai odotanko että nukahtaa ja kipaisen sillä välin. Ei ole ketään, keneltä saisi helposti apua silloin kun ei itse jaksa tai vaikka sairastuu. Ystävät ja sukulaiset ovat kyllä henkisesti tukena, mutta harvaa kehtaan pyytää käymään kaupassa puolestani tai siivoamaan kotini.

Suihkussa kävin kauan niin, että lapsi istui turvakaukalossa/sitterissä kylppärissä ;) Posti tuli luukusta eli sitä ei tarvinnut miettiä.

Sen kerran, kun olin sairaana, ystävättäreni ja siskoni olivat tukena (kävivät apteekissa/kaupassa ja hiukan pitämässä lapsellekin seuraa). Uskoisin, että lähipiiri haluaa tarjota tavanomaista enemmän apua, kun tilanne on poikkeuksellinen.

Koti ei ole ollut kovin siisti, mutta esim. ristiäisjärjestelyjen (siivous, tarjoilut) ajaksi sain vanhemmistani lastenhoitoapua.

Pääasiassa ollaan sellainen paketti, joka tulee ja menee kaikkialle yhdessä ;)

Yksin siis odottelen minäkin, ainakin toistaiseksi. Kovasti olen tilannetta puntaroinut suuntaan ja toiseen, mutta en vielä varmuudella tiedä kuinka tulisi toimia. Olen 4v tytön yh-äiti. Tapasin vuosien sinkkuilun jälkeen mielestäni 'sen oikean' ja alkuhuumassa, molemmat vauvakuumeisina, sovimme yhdessä, että vauva tulee jos on tullakseen. Olemme 3kymppisiä molemmat. Vauva ilmoittikin sitten tulostaan jo 1 kk:n seurustelun ja käytännössä yhdessä asumisen jälkeen. Molemmat olimme iloisia tästä uutisesta, vaikka sopeutumista vaatii edelleenkin, kun kuitenkin niin pian tapahtui. Nyt on meneillään rv 5+0, eli ihan alussa ollaan.



Nyt saimme kuitenkin sellaisen riidan aikaiseksi miehen kanssa, että en tiedä enää voiko meistä sittekkään tulla yhdessä mitään; menetin sen tähän mennessä kertyneen luottamukseni häneen ja hän ei tunnu edes ymmärtävän tehneensä mitään väärää, ei vain jaksa hänkään kuulemma kuunnella jos pienistä asioista hänelle motkotan (käy edelleen säännöllisesti selkäni takana netin treffipalstoilla 'ihan vain katsomassa jos joku on viestiä laittanut'). Sellaisen kautta me siis tavattiin. Noh, pieni asia tai suuri, mutta pahoitin tästä mieleni, kun itse iloisena odotan ja sitten selviääkin tällaista, ehkä ne hormoonit sai sitten asian tuntumaan vielä pahemmalta kuin olisi ollut aihettakaan, mutta pahalta ainakin tuntui.



No nyt sitten mietin, että luovunko tästä mahdollisuudesta saada toinen lapsi, joka kuitenkin oli yhdessä toivottu ja mahdollisuus annettu ihan vain siksi, ettei meistä ehkä mitään tulekkaan jos ja kun tämä jo oli eron arvoinen riita miehen mielestä. Yksin odottamisessa kaiken jaksamisen lisäksi miettityttää myös se, että lapsillani olisi sitten eri isät enkä kummankaan kanssa eläisi yhdessä (vaikka tytön isä tapaa tyttöä kyllä säännöllisesti viikottain)... Sekin mietityttää, että jos nyt luovun tästä mahdollisuudesta, niin pelkään ettei samanlaista mahdollisuutta tulee enää koskaan, sillä jo nyt tämän lapsen synnyttyä olisin lähes 32 vuotias...



Onpa sekavaa tekstiä, mutta niin on nyt mielikin aika sekava...kiitos kun jaksoit lukea vuodatustani. Jos jollain on mielipiteitä tai vastaavia kokemuksia niin mielelläni niistä kuulen ja ehkä saisin omatkin ajatukseni vihdoin kasattua ja löytäisin ratkaisun tähän tilanteeseen.

Laitoinkohan mä tän viestini vielä kaiken lisäks äsken johonkin väärään paikkaan... No, mutta yksin siis odottelen minäkin, ainakin toistaiseksi. Kovasti olen tilannetta puntaroinut suuntaan ja toiseen, mutta en vielä varmuudella tiedä kuinka tulisi toimia. Olen 4v tytön yh-äiti. Tapasin vuosien sinkkuilun jälkeen mielestäni 'sen oikean' ja alkuhuumassa, molemmat vauvakuumeisina, sovimme yhdessä, että vauva tulee jos on tullakseen. Olemme 3kymppisiä molemmat. Vauva ilmoittikin sitten tulostaan jo 1 kk:n seurustelun ja käytännössä yhdessä asumisen jälkeen. Molemmat olimme iloisia tästä uutisesta, vaikka sopeutumista vaatii edelleenkin, kun kuitenkin niin pian tapahtui. Nyt on meneillään rv 5+0, eli ihan alussa ollaan.



Nyt saimme kuitenkin sellaisen riidan aikaiseksi miehen kanssa, että en tiedä enää voiko meistä sittekkään tulla yhdessä mitään; menetin sen tähän mennessä kertyneen luottamukseni häneen ja hän ei tunnu edes ymmärtävän tehneensä mitään väärää, ei vain jaksa hänkään kuulemma kuunnella jos pienistä asioista hänelle motkotan (käy edelleen säännöllisesti selkäni takana netin treffipalstoilla 'ihan vain katsomassa jos joku on viestiä laittanut'). Sellaisen kautta me siis tavattiin. Noh, pieni asia tai suuri, mutta pahoitin tästä mieleni, kun itse iloisena odotan ja sitten selviääkin tällaista, ehkä ne hormoonit sai sitten asian tuntumaan vielä pahemmalta kuin olisi ollut aihettakaan, mutta pahalta ainakin tuntui.



No nyt sitten mietin, että luovunko tästä mahdollisuudesta saada toinen lapsi, joka kuitenkin oli yhdessä toivottu ja mahdollisuus annettu ihan vain siksi, ettei meistä ehkä mitään tulekkaan jos ja kun tämä jo oli eron arvoinen riita miehen mielestä. Yksin odottamisessa kaiken jaksamisen lisäksi miettityttää myös se, että lapsillani olisi sitten eri isät enkä kummankaan kanssa eläisi yhdessä (vaikka tytön isä tapaa tyttöä kyllä säännöllisesti viikottain)... Sekin mietityttää, että jos nyt luovun tästä mahdollisuudesta, niin pelkään ettei samanlaista mahdollisuutta tulee enää koskaan, sillä jo nyt tämän lapsen synnyttyä olisin lähes 32 vuotias...



Onpa sekavaa tekstiä, mutta niin on nyt mielikin aika sekava...kiitos kun jaksoit lukea vuodatustani. Jos jollain on mielipiteitä tai vastaavia kokemuksia niin mielelläni niistä kuulen ja ehkä saisin omatkin ajatukseni vihdoin kasattua ja löytäisin ratkaisun tähän tilanteeseen.

Olen aina haaveillut vielä saavani lapsia. kohdat tuani kivan miehen alkuhuumassa halusimme lapsen. aika nopeasti tulin raskaaksi ja yllätys oli suuri kun sain tietää odottavani kaksosia.

Alkuun isä oli mukana ultrissa ym., mutta ylivoimasten riitojen kohdatessa jäin yksin odottamaan. nyt on rv 25 ja tuleva kovasti jännittää. Miten onnistuu imetys, miten jaksan vauvojen kanssa? uusiutuuko masennus?

Minulla myös hyviä kokemuksia Ovumiasta! Tosi kiva se Mirka-psykologi. Ihan voi puhua mistä vain sille, erikoistunut tosin kai näin lapsettomuusjuttuihin ja toisaalta seksuaalisuuteen. Ovumiassa on aloittanut joku toinenkin terapeutti ja lehdessä näin mainoksen Parisuhdekatsastuksesta. Hah, sinne kun saisi roudattua miehenkin! :)

Jäin puolessa välissä raskautta yksin. Olisin silloin kaivannut arkeen toista ihmistä. Kaiken joutui miettimään yksin. Ikinä en ole kaivannut hellyyttä niinkuin silloin. Mietin usein, että normaalisti raskausaikana nainen "saa" kiukutella, pitäisi saada normaalia enemmän hellyyttä, itketti enemmän. Minä en saanut. Kaverit oli toki tukena, mutta minulla ei ollut sitä ihmistä kenelle kertoa heti vauvan potkut tai kun vauva kieriskeli yöllä kuin hullu.

Lukeeko tätä palstaa kukaan muu, joka haluaisi kovasti lapsen mutta jolla ei ole isäkandidaattia mailla halmeilla? Oletteko rohjenneet hankkia lapsen ihan yksin? Klinikalla vai muuten? Millaisia kokemuksia teillä on ja mitä pitäisi etukäteen osata miettiä ennen kuin tekee lopulisen päätöksen ja ryhtyy toimeen?



Olen 35-vuotias ja potenut vauvakuumetta jo muutaman vuoden. Miestä ei ole mailla halmeilla enkä oikein enää uskokaan, että sopiva mies löytyisi. Kannattaako enää jäädä odottamaan? Ikää tulee koko ajan lisää.Kadunko katkerasti, jos en nyt hanki lasta ja jään lopulta kokonaan ilman? Rohkenenko yksin äidiksi?

ja tällä hetkellä odotan lasta rv 13+4. Takana on 1,5 vuoden hedelmöityshoidot lahjoitetuilla siittiöillä. Itselle valinta oli aivan oikea ja pitkän harkinnan tulos.

Lukeeko tätä palstaa kukaan muu, joka haluaisi kovasti lapsen mutta jolla ei ole isäkandidaattia mailla halmeilla? Oletteko rohjenneet hankkia lapsen ihan yksin? Klinikalla vai muuten? Millaisia kokemuksia teillä on ja mitä pitäisi etukäteen osata miettiä ennen kuin tekee lopulisen päätöksen ja ryhtyy toimeen? Olen 35-vuotias ja potenut vauvakuumetta jo muutaman vuoden. Miestä ei ole mailla halmeilla enkä oikein enää uskokaan, että sopiva mies löytyisi. Kannattaako enää jäädä odottamaan? Ikää tulee koko ajan lisää.Kadunko katkerasti, jos en nyt hanki lasta ja jään lopulta kokonaan ilman? Rohkenenko yksin äidiksi?

Mulla olisi muutama kysymys. Oliko sulla tuttu lahjoittaja vai tuntematon (eli sellainen johon lapsi voi sitten lainmukaan tutustua)? Jos tuntematon - joudutko odottamaan kauan? Itse katsoin, että Tanskasta voisi tilata spermaa, josta tiedetään lahjoittaja, eli on laillinen lahjoittana Suomessakin.

Saitko mitään Kelalta?

Kiitos jos jaksat vastata!

ja tällä hetkellä odotan lasta rv 13+4. Takana on 1,5 vuoden hedelmöityshoidot lahjoitetuilla siittiöillä. Itselle valinta oli aivan oikea ja pitkän harkinnan tulos.

Lukeeko tätä palstaa kukaan muu, joka haluaisi kovasti lapsen mutta jolla ei ole isäkandidaattia mailla halmeilla? Oletteko rohjenneet hankkia lapsen ihan yksin? Klinikalla vai muuten? Millaisia kokemuksia teillä on ja mitä pitäisi etukäteen osata miettiä ennen kuin tekee lopulisen päätöksen ja ryhtyy toimeen? Olen 35-vuotias ja potenut vauvakuumetta jo muutaman vuoden. Miestä ei ole mailla halmeilla enkä oikein enää uskokaan, että sopiva mies löytyisi. Kannattaako enää jäädä odottamaan? Ikää tulee koko ajan lisää.Kadunko katkerasti, jos en nyt hanki lasta ja jään lopulta kokonaan ilman? Rohkenenko yksin äidiksi?

Klinikalla, jolla kävin on oma "pankki", joten lahjoittajat ovat suomalaisia. Tanskasta on nykyään vaikea saada enää siittiöitä, koska kysyntää on niin paljon. Tuntemattoman lahjoittajan kohdalla lapsella on 18-vuotiaana mahdollisuus halutessaan saada lahjopittajan henkilöllisyys selville ja ottaa yhteyttä. Itse pääsin heti hoitoihin. Ensimmäinen käynti oli noin 1,5 kk päästä soitosta. Sen jälkeen tarvitsi saada psykologin lausunto. Yhden kierron jälkeen alkoivat hoidot. Minulle tehtiin kolme inssiä ja 1 ivf:n tuoresiirto ja kolme pas:ia. Näistä kolme lähti alkuun, mutta päättyi keskenmenoon alkuraskaudesta. Viimeisin keskenmeno on tästä nykyisestä raskaudesta, joka siis alkoi kaksosraskautena. Keskenmenot ovat olleet rankkoja yksin, niinkuin myös parisuhteessa. Muuten olen jaksanut hyvin niin fyysisesti kuin henkisesti. Kelalta sain kahdesta inssistä pari kymppiä takaisin, sen jälkeen en enää mitään, koska pyysivät lisäselvitystä miehen spermatutkimuksista. Tätä en sattuneesta syystä pystynyt asntamaan. Kaikkiaan näihin mun hoitoihin on mennyt hieman yli 10 000€.

Jos lapsella olisi isä, joka osallistuisi hoitoon/kasvatukseen, kaipa olisin maninnut hänen olemassaolonsa vastuun jakamisessa.

Tuollaiset kysymykset osoittavat, että ydinperheihmisten saattaa olla vaikea ymmärtää totaaliyhäreiden asemaa.

hyvin harva ymmärtää! Siis sitä että on täysin yksin, ei ole vapaita vknloppuja tai lomia kun lapsi on isällään. Kaikkein "hauskinta" on kun parisuhteessa olevat äidit sanovat minulla olevan helpompaa koska ei ole sitä miestä siinä riesana..

Ehkä heidän pitäisi joskus kokeilla yksin oloa ja sanoa jotain vasta sitten!

Mutta silti en kyllä vaihtaisi osaani enkä lastani:)

Kiitos sulle vastauksista!



ja kaikkea hyvää sulle ja masu-asukkaalle :-)

On Taysin yhteydessä oleva yksityinen klinikka. Aivan ihana henkilökunta. Käyppä katsomassa nettisivut www.ovumia.fi. Perustaja on Outi Hovatta, joten ammattitaitoa löytyy.

On Taysin yhteydessä oleva yksityinen klinikka. Aivan ihana henkilökunta. Käyppä katsomassa nettisivut www.ovumia.fi. Perustaja on Outi Hovatta, joten ammattitaitoa löytyy.

Joo, minäkin jäin yllättäen yksin (alku)raskauteni kanssa ja totta puhuen hirvittää edelleen. Nyt valmistaudun jo lapsen syntymään.



Jotenkin tuntuu niin sievistelevältä se, kun sanotaan, että pyydä apua jos et jaksa. Mutta mistä ja keneltä?? Luulen, että voin parhaassa tapauksessa saada jonkun perhetyöntekijän kerran viikossa pariksi tunniksi, jolloin saan jotain omaa aikaa, mutta riittääkö se? Omat ystävät ovat pääasiassa sinkkuja/dinkkuja, jotka eivät ole erityisen kiinnostuneita lapsista ja sukulaiset asuvat muulla paikkakunnalla. Ja perhetyöntekijä tuskin käy meillä kovin pitkään, ei ainkaan vuosien ajan. Tämä yksinhuoltajuus kuitenkin kestää vähintään 15 vuotta... Isompana lapsi tietysti pärjää jo yksin ja pikkukoulaisenakin varmaan jää jonnekin hoitoon ongelmitta (toivottavasti). Välissä on kuitenkin pitkä taaperoaika, jolloin joudun täysin yksin kantamaan vastuun lapsen hoidosta. Omat harrastukset olen suosiolla siirtänyt hamaan tulevaisuuteen mutta kyllähän sitä on joskus pakko päästä yksin hammaslääkäriin tai kampaajalle tai ihan minne vaan - kuka silloin hoitaa lastani? Ja kyllä alituinen, 24/7, läsnäolon vaatimus tuntuu aika vaativalta. Missä ja miten saan uusinnettua omat voimavarani, jotta jaksan lapsen kanssa?



Suunnittelen osallistuvani perhekerhoihin yms. mutta silti arki on mielikuvissani vaativaa, yksinäistä ja selviytymisen sävyttämää.



Idoita eteenpäin?

Tässä näyttää menevän sekaisin kaksi varsin eri tilannetta: tietoisesti yksin lapsen hankkivat, joilla ei siis ole alunperinkään mielessä jaettu vastuu, ja me, jotka tavalla tai toisella yllättäen olemme joutuneet totaaliyksinhuoltajaksi. Luulenpa, että suhtautuminen yksinodotukseen ja lapsen kanssa elämiseen eroaa varsin paljon näissä tapauksissa.



Itse kaipailisin edelleen vinkkejä tulevaan: keiden kanssa voisi jakaa asioita ja vastuuta + kaikkia muita ideoita selviytymiseen.

tietoisesti tai tahtomattaan tilanteeseen joutuneet. Tuskin yksin oleminen kummallekaan on yhtään sen halutumpi olotila. Vaikka olen lapsen tehnyt yksin (tosin ammattilaisten avustuksella), olisin todella halunnut nähdä itseni parisuhteessa kun perustan perhettä. Mutta kysymykseesi. Itse olen jakanut ajatuksia vanhempieni, sisarusteni ja muutaman todella läheisen ystävän kanssa, joista on tulossa myös lapsen kummeja. Juttuseuraa ja kuuntelijoita on aina löytynyt. En siis ole ainakaan vielä tuntenut oloani kovin yksinäiseksi, mutta varmasti nekin ajat ovat vielä edessä.