Muuttiko vauvan syntymä sinua? Entä puolisoa?

äiti imettää ja hoitaakin enemmän.



Ensimmäisen lapsen syntymä ei muuttanut isää oikeastaan millään tavalla. Samalla tavalla jatkoi festereilla käyntiä ja ystävien kanssa bilettämistä. Oikeastaan muuttuui minua kohtaan, niin, että olin hänelle ilmaa. Olin kuulemma pilannut hänen elämänsä vauvan syntymällä.



Olin vauva kanssa kotona reilun vuoden ja sen jälkeen lähdin opiskelemaan. Alusta asti kaikki vastuu vauvasta ja sen hoidosta oli minulla. Vain muutaman kerran mies suostui olemaan vauvan kanssa, että pääsin hoitamaan omia asioita.



Alkoholin käyttö ja ystävien kanssa juhliminen vain lisääntyi ja lapsi oli 3,5 vuotias, kunnes tajusin, etteä en enää jaksanut elää sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ollenkaan elä perhe-elämää meidän kanssa eikä ole valmis luopumaan mistään lapsen syntymän myötä. Hankin itselleni uuden asunnon ja muutin sinne lapsen kanssa. Kertaakaan en ole katunut.



Minua lapsen syntymä tässä tilanteessa muutti automaattisesti, koska olin yksin vastuussa kaikesta. Onneksi oli hyvät ystävyyssuhteet ja niistä sain tukea ja voimia jaksaa.

ihmisestä joka biletti joka v.loppu ja ei ollu vaihtanu ikinä vaippaa... rakastavaksi äidiksi. olisin ihan eri ihminen jos esikoinen ei olisi saanut alkua kun olin 20.

Syy on siinä, että olimme 32 v ja 35 v. Ja olimme olleet jo yli 10 vuotta yhdessä. Ei sitä kuviota enää mikään muuta eikä kaada.

olen aina ollut empaattinen ja antanut toisille ensin. Nyt listan ykkösenä ovat lapseni. Ekan lapsen aikana koin kipuilua elämänmuutoksesta- 31-vuotiaan kun ei ollut tarvinnut huolehtia kuin itsestään (ja vähän miehestäänkin) siihen saakka, menemiset olivat olleet helppoja, syömiset niin ja näin jne. Olin surullinen, kun entiseen ei enää ollut pääsyä. Elämä oli muuttunut vauvan palvelemiseksi ja kaikki lähtemiset hankaliksi, koska ne vaativat suunnittelua ja valmistelua. Ikinä ei saanut olla hiljaisuudessa ja omassa rauhassa. Minusta tuli vastuullisempi ja kellon tarkkailusta päivän rytmittäjä....



Mies on edelleen sama, ehkä karsinut menojaan enemmän entiseen verrattuna. Ei me enää hirveästi naureta, mutta tutkimusten mukaanhan suomalaiset lapsiperheelliset ovat ilottomimpaa elämänvaihettaan eläviä, joten ehkä tästä vielä ylös päästään kun lapset varttuvat :) Silti en vaihtaisi tätä enää pois.



Nyt töissäoleminen tuntuu kuin olisi lomalla: saa tehdä asiat tehokkaasti alusta loppuun keskeytyksittä plus saa syödä ruoan lämpimänä rauhassa :)

Entinen itsekäs minä muuttui empaattiseksi ja toisia ajattelevaksi (ehkä vähän liikaakin...) Eli nykyään se MINÄ jää listan viimeiseksi, lasten tarpeet tulevat ensin.

että ajattelisitte "minäminäminä", ajattelette "minunlapseniminunlapseniminunlapseni". Lapsi on useimmille identiteetin jatke, tuskin ajattelette muita ihmisiä sen enempää tai empaattisemmin kuin ennenkään.

Ennen esikoista menin ihan miten halusin, juopottelin, suoraan sanottuna ajattelin itseäni. Pidin puoliani jo niin hyvin että tutut pitivät agressiivisenakin.

En olisi uskonut että ensinnäkään sain lasta 19v iässä, en ikinä olisi voinutkaan kuvitella.

Nyt 22vuotiaana 2 lapsen äitinä välillä pysähdyn ja ihmettelen miten olen tähän tilanteeseen ajautunut :) Minä joka rakastin tanssia ja mennä.

Mutta en ole ollenkaan pettynyt tilanteeseen. Olihan tuo kiva huomata itsessä se helläkin puoli. Nykyään riittää että saa käydä kerran pari vuodessa siellä tanssimassa :)

Minusta, työnarkomaanista, tuli inhimillisempi työntekijä. Jätin pois pitkät päivät, ja 7-työpäiväiset työviikkoni, mieleeni ei tullutkaan uhrata ylimääräistä aikaa työlle. Töiden jälkeen oli kiire kotiin (tai tarhaan hakemaan lapsi), koska työpaäivän aikana oli tullut jo ikävä!



Mies puolestaan ei muuttanut työtahtiaan, vaan ehkä perheen lisäys pani hänet tekemään töitä entistäkin enemmän, vastuu kai painoi..



Mies myös vakavoitui huomattavasti, ehkä jopa paloi vähän loppuun. Myös minä vakavoiduin, ja joskus kaipaan entistä huolettomuuttamme!

Saimme esikoisemme reilu vuosi sitten, kun miehellä on ikää jo yli 40 ja minulla muutamaa vuotta vajaa 40. Minä muutuin rääväsuisesta läpänheittäjästä ja ikuisesta flirttailijasta paljon tasaisemmaksi ja nyt kauhistelisin, jos suustani lipsahtaisi rasvaisia juttuja :)



Vastuuntuntoinen olen kuitenkin ollut aina, ja olemme kumpikin jo valmiiksi kotona viihtyvää tyyppiä, lisäksi molemmille lapsi oli jo ajatuksena niin tärkeä, että tiesin, ettei lapsenhoidosta tarvitse tapella.



Minusta on siis tullut konservatiivinen ja mieheni on muuttunut ehkä vähän pehmeämmäksi.

Minusta piinkovasta corporate bitchista tuli empaattisempi, hellempi, tasapainoisempi ja ekologisempi. Rakastuin kaikkiin maailman lapsiin. Rupesin myos tuntemaan elamisen tuskaa siita kuinka maailma on epaoikeudenmukainen etenkin lapsia ja elaimia kohtaan ja ryhdyin vapaaehtoistyohon.



Elamani paras asia.

Ensimmäiset pari vuotta lapsen syntymän jälkeen olivat yhtä helvettiä. Koin menettäneeni oman elämäni jne.

Lapsen kasvaessa sain oman elämäni takaisin. Samoin mies.



En koe muuttuneeni yhtään ihmisenä. Olen samanlainen itsekäs paska kuin ennenkin. Rakastan lasta hirveästi, mutta opin nauttimaan hänestä ja omasta elämästäni vasta, kun lapsi täytti kaksi vuotta.



Minusta vauva-aika on ihan kauheaa, imetys on kauheaa, vauvan itku on hermoja raastavaa. Eli en kyllä lapsen synnytettyäni muuttunut ainakaan positiiviseen suuntaan.

Syy on siinä, että olimme 32 v ja 35 v. Ja olimme olleet jo yli 10 vuotta yhdessä. Ei sitä kuviota enää mikään muuta eikä kaada.

Ihmiset on tietysti erilaisia mutta musta tuo kuulostaa jo aika kummalta jos tuntuu ettei vanhemmuus _yhtään_ muuta itseä ihmisenä. Eikä suhdetta. Ehkä se joillain sitten on niin, mutta musta esim. ikä tai pitkä yhdessäolo ei kyllä ole siihen mitään perusteita. Pikemminkin päinvastoin, että pitkän yhdessäolon jälkeen luulisi totutun siihen elämään ja "kolmas pyörä" toisi siihen isonkin muutoksen, etenkin psyykkisesti. Itse koen jo nyt odotusaikana muuttuneeni ihmisenä jollain tapaa, vaikka ikää se 31v ja elämäntavat on jo pitkään olleet sellaiset ettei lapsi niihin suurta muutosta tuo, harrastukset vähän vähenee.

tarkoitin tuolla sitä, etten elämä radikaalisti muuttunut. Totta kai sitä muuttuu, kun joutuu ottamaan vastuun jostain toisesta ihmisestä. Ja totta kai sitä elämä muuttuu, kun ei voi enää kaikkea tehdä kaksistaan, vaan asioita pitää järjestellä.

Mutta kyllä nämä olivat aika pieniä asioita siihen murrokseen verrattuna, mitä koki parikymppisenä.

Ja kun lapsen saa vanhemmalla iällä, ei ole enää kiire mihinkään. Kaikki kun on jo tehty, mitä on halunnut tehdä, niin ei se muuta ulkoisiakaan puitteita.

Syy on siinä, että olimme 32 v ja 35 v. Ja olimme olleet jo yli 10 vuotta yhdessä. Ei sitä kuviota enää mikään muuta eikä kaada.

Ihmiset on tietysti erilaisia mutta musta tuo kuulostaa jo aika kummalta jos tuntuu ettei vanhemmuus _yhtään_ muuta itseä ihmisenä. Eikä suhdetta. Ehkä se joillain sitten on niin, mutta musta esim. ikä tai pitkä yhdessäolo ei kyllä ole siihen mitään perusteita. Pikemminkin päinvastoin, että pitkän yhdessäolon jälkeen luulisi totutun siihen elämään ja "kolmas pyörä" toisi siihen isonkin muutoksen, etenkin psyykkisesti. Itse koen jo nyt odotusaikana muuttuneeni ihmisenä jollain tapaa, vaikka ikää se 31v ja elämäntavat on jo pitkään olleet sellaiset ettei lapsi niihin suurta muutosta tuo, harrastukset vähän vähenee.

Meillä on nyt 5kk täyttävä ihana poika. luonteeni muuttui kuin taikaiskusta heti vauvan synnyttyä. Yleensä olen ollut hirveä hermoilija ja säheltäjä, nyt on kuin olisi löytänyt "rauhan", kaikki on loksahtanut paikoilleen ja kun vauva imee rintaa on sellainen tunne, että tässä on elämän tarkoitus. Olen todella onnellinen ja ensimmäistä kertaa elämässä en tunne itseäni stressaantuneeksi. Mies on aina ollut rauhallinen luonne, ja on edelleenkin. Positiivisesti hän on muuttunut niin, että töiden jälkeiset kaljat ja satunnaiset baarireissut viikolla ovat jääneet, nyt hän saattaa juoda vain joskus viikonloppuisin. Aiemmin oli välillä riitaa, jos hän joi viikolla, mutta nyt sitä ongelmaa ei enää ole :)

Ensimmäistä kertaa tuntuu, että elämällä on tarkoitus. Mies lähti toisen naisen matkaan muutamaa viikkoa ennen laskettua aikaa ja nyt kun asiaa miettii, niin paremmin ei olisi voinut meille käydä. Vauva on 5kk ja elämä on ihanan rauhallista ja onnellista.