Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Ärsytystä ihmissuhteista..
03.01.2010 |
Ärsyttää. Olen huomannut, että minä olen lähes aina se, joka ottaa yhteyttä ja ehdottaa tapaamista tai jotakin tekemistä. Näin siis kaikissa ystävyyssuhteissani ja sisarusteni kanssa. Ja kyse ei tässä varmastikkaan ole siitä, että seurani ei heitä kiinnostaisi, sillä mielellään aina kuitenkin suostuvat.
Minä olen myös aina se, jonka niskaan kaiken järjestäminen lankeaa. Siis esim. jos on ollut yleisesti puhetta, että lähdetään vaikka johonkin konserttiin tai pidetään illanistujaiset niin kas kummaa, kellekkäs ne käytännön järjestelyt taas jäävät?
En ymmärrä, että miksi tämä menee aina näin? Kyse ei todellakaan ole siitä, että minulla olisi jotenkin eniten luppoaikaa. Ei todellakaan.. Jotenkin olen niin tympääntynyt tähän, että olen päättänyt toimia ehkä hieman lapsellisesti: en ota keneenkään yhteyttä vaan odotan, että minuun päin otetaan. Saa nähdä kuinkahan monta viikkoa saan odotella.. Enkä myöskään aio suostua järjestämään enää yhtään mitään (tapahtumaan menoa, illanistujaisia ym.) ja voin arvata, että lähipiirissäni tulee olemaan todella tapahtumaköyhät lähiajat.
En viitsi ottaa asiaa puheeksi, sillä eiväthän he ymmärtäisi. Ja miten oikeastaan voisivatkaan: kaikki lähipiirissäni tuntuvat toimivan näin ja jos kyseessä olisikin vain yksi henkilö niin tuskin tätä edes huomaisi.
Onko muilla kokemuksia vastaavaan asemaan joutumisesta? Kuinka tilanne on edennyt vuosien saatossa?
Kommentit (5)
kaikki kaveripiirni tapaamiset ovat aina meillä, minä kutsun, minä järjestän ja emännöin. Joskus saan porukan innostumaan, joskus kukaan ei edes tule vaikka olen kutsunut ja järjestelly. Nyt alan vähentämään juhlien järjestämistä, odotan muiden kutsuja. Ihan sama. Pitää ehkä vain lopettaa järjestäminen, sinunkin. Odottaa mitä tapahtuu, jos vaikka joku muu aktivoituu sillä saralla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja sittenpä ei kuulunutkaan mitään pariin vuoteen. Uskomatonta, mutta tuntui tosi pahalle tajuta, että en sitten vissiin ollutkaan oikea ja haluttu ystävä. Toisen lapselle (kummilapsi) lähetin esim. synttäri- ja joululahjat kera korttien postitse ja kiitostekstarikin tuli vain joka toinen kerta. No, sitten aktivoituivat ja alkoivat taas pitää yhteyttä. Oli tarvetta taas luotettavalle kaverille, kun elämässä oli vaikeaa... Olen kuunnellut ja yrittänyt ajatella, että kaipa he ystäviä silti ovat. Silti jotain siitä pitkästä ystävyydestä hajosi tuona aikana, jolloin eivät ottaneet kertaakaan yhteyttä. Ymmärrän, että elämme kukin lapsiperhe-elämää ja ei aina jaksa soitella tai mailailla, mutta joskus edes...?
Aloin tuntea itseni vähintäänkin typeräksi, kun viesteihin ja puheluihinkaan ei aina vastattu pitkään aikaan, tai edes kommentoitu saati onniteltu mitenkään esim. kihlaus- tai raskausuutisesta.
Ja joistakin ystävistä ei kuulu enää mitään, korkeintaan joulukortin verran. Tympeimmältä tämä tuntuu kummilasten vanhempien osalta, olen enää pelkkä lahja-automaatti parille perheelle :(. Onneksi on vastavuoroisiakin ystävyyssuhteita jäljellä, pärjään kyllä niilläkin!
Alue: Aihe vapaa
Aluksi lapset hiukan ihmettelivät vierailujen ja juhlien vähentymistä, mutta sitten tottuivat tilanteeseen. Huomasin myös itse olevani paljon tasapainoisempi ja vähemmän kiireinen/stressaantunut.
Vanhat ystävät ja tutut eivät ole ottaneet sen koommin yhteyttä, mutta olen saanut paljon uusia ystäviä ja minusta on tullut paljon valikoivampi kuin ennen. Kutsun siis ystäviä kylään vain silloin, kun itse HALUAN tai lapset haluavat, enkä koskaan enään pelkästä velvollisuudentunteesta.