Loppuraskauden ahdistusta: yliaikaisuudesta ja synnytyksestä

Tänään on - ehkä - vähän parempi päivä taas kuin eilen. Tunteet todellakin menevät laidasta toiseen: välillä on ihan ok, välillä taas on sellainen olo että tule nyt ulos! Ei tässä kuitenkaan auta kuin odottaa.



Sinänsä jännä että minun on ollut vaikea hyväksyä sitä, etten voi määrätä miten asiat menevät. Tätä raskautta nimittäin edelsi pitkä lapsettomuus ja hoidot, joten kuvittelin jo tietäväni miltä tuntuu se, ettei asioihin voi vaikuttaa itse. Toisaalta ehkä juuri se lapsettomuuskin vaikuttaa omalta osaltaan taustalla: olisin halunnut "onnistua" edes tässä synnyttämisessä kun raskaaksi tuleminen ja raskaus ovat olleet vaikeita. Samalla tunnen sitten huonoa omaatuntoa siitä, että lapsettomuuden jälkeen en enää jaksakaan raskautta vaikka sitä niin pitkään halusin ja odotin. Hassulla tavalla myös lapsettomuuden aikaiset ajatukset nostavat päätään: muistan ne monet, monet kuukaudet kun ajattelin etten IKINÄ tule raskaaksi - ja nyt aamulla herätessäni ajattelen etten IKINÄ synnytä. Vaikka tiedän, että en voi sitä tässä tilanteessa enää välttää.



Mutta päivä kerrallaan, kyllä tämä tästä...



Toivottavasti 4 vauvasi sieltä syntyy pian, sinun tilanteesi on todellakin vielä stressaavampi kuin minun on odotan sentään vasta esikoista.



ap

Ainakin tiesi synnyttävänsä :D Oli kyllä hurjaa - ja ihanaa. Eikä ollut yhtään epäonnistunut fiilis, päinvastoin, ihan loppuajan mukana ollut kätilö (nekin vaihtuivat monesti siinä) tuli vielä seuraavana päivänä kehumaan mua, miten olin sittenkin jaksanut, vaikka olin ihan poikki ja ne oli kärräämässä mua jo sektioon. Eivät näet uskoneet, että jaksan, mokomat.



Eka kätilö sanoi kivasti: kun tuntuu, ettei jaksa enää, se oikeastaan tarkoittaa, ettei halua. Ja mähän kyllä halusin. Meinaa saada itse sen pihalle. :) Ja niin sain. Usko saataa loppua joinain hetkinä, mutta sitten vaan pitää kerätä itsensä uudelleen kokoon.



Pieniä vippaskonstejakin kyllä tehtiin... Kun kohdunsuu ei meinannut enää aueta, otettiin miehen kanssa sellainen tunnin hieronta- ja heijailumaratoni niin sain omat oksitosiinit taas liikkeelle. Eli selkä- ja rintahierontaa. Mies toista, minä toista ;) Tahdonvoiman lisäksi kun synnytykseen liityy se hormonaalinen + fysiologinen valmius. Eli ei ihan oman mielen varmaan voikaan laskea. Muutenhan se olisi juuri niin kuin ne kyselijät antavat ymmärtää: että No ala jo synnyttää. No mutta, hyviä vointeja, hyviä hormoneja ja tahtoa :) Toivottelee nro 2.

Mutta tiedätkös, ap, että sitten kun vauvasi on syntynyt, niin kaikkia kiinnostaa vain vauva. Sinuakin. Ja se, miten olet vauvan kantanut ja synnyttänyt, on ihan sivuseikka.

Näitä ajatuksia ehtii tulla, kun la lähestyy ja menee sitten ohi ja raskaus vain jatkuu ja jatkuu. Läheisten kyselyt ovat kauheimpia. Jotkut "Eikö vieläkään?" -kyselijät olin jo valmis ampumaan. Ja sama fiilis: Eikö vieläkään = Enkö vieläkään ole osannut synnyttää, olenko jotenkin huono, vai? Äitikin sano että tais olla ihan susi koko juttu. Olin hieman tyrmistynyt.



Mulla sitten käynnistettiin 42+1, ja olihan siinä synnytyksessäkin kaikenlaista draamaa, mutta olen tyytyväinen, että oli vähän erikoisempi odotus ja synnytys, ei mikään jonka voi vain olankohautuksella kuitata, jos joku kysyy.(Yliaikaisena käynnistyksiä tehdään kyllä aika paljon, mutta kyllähän sillä voi vähän herkutella ... :)



Eli ehkä sitten jälkeenpäin tunnetkin ylpeyttä, miten rankka juttu oli kaiken kaikkiaan. Ja sitten lapsi täyttääkin ajatuksesi, etkä enää mieti joutavia :)

Ja sama fiilis: Eikö vieläkään = Enkö vieläkään ole osannut synnyttää, olenko jotenkin huono, vai?

Tuo tunne todellakin tulee niistä hyvää tarkoittavista kysymyksistä! Onnistuit hyvin kiteyttämään asian.

Ja sitten kun se käärö vihdoin on kainalossa, en varmastikaan enää ajattele epäonnistuneeni vaikka olisi käynnistetty ja synnytys kestäisi kaksi päivää :)

ap

...nytkin istun koneella vaikka oikeasti pitäisi nukkua, haluaisin nukkua ja kerätä voimia tulevaan päivään (joka tulee olemaan raskas, kiitos esikoisen...) mutta kas, ei nukuta. En pysty nukkumaan, liikkumaan normaalisti, tekemään edes kaikkia kodin perusjuttuja (jotka minun kuitenkin yksinhuoltajana täytyy hoitaa tavalla tai toisella), en ole ollut viime aikoina kummoinenkaan äiti esikoiselleni, vaan vedän päivät läpi lähinnä kelloa kytäten ja odottaen että saan taas yhden päivän alta pois.



Raskaus on nyt viikolla 41+2. Esikoinen käynnistettiin 42+0 ja syntyikin nopeasti ja vaikka synnytyksessä oli komplikaatioita, niistä selvittiin hyvin. Nyt toivoin NIIN paljon, että saisin kokea luonnollisesti käynnistyneen synnytyksen, mutta toisin taitaa käydä. Ja vauvaa on arveltu todella isoksi, kuukausi sitten jo liki nelikiloinen painoarvion mukaan. Olinkin sairaalassa viikon käynnistysyrityksissä, jotka eivät tuottaneet kuitenkaan mitään muuta tulosta, kuin minulle masennuksen. Tuntuu että olen täysin epäkelpo, en saa lasta maailmaan omin avuin, ja nyt näemmä en edes avustettuna... En halua edes ajatella mitä minulle siellä yliaikakontrollissa ensi pe sanotaan... En jaksa enää päivääkään osastolla odottelemassa josko kuitenkin joku käynnistyskonsti toimisi. Leikkausta en haluaisi, mutta alan olla niin väsynyt sekä henkisesti, että sen myötä fyysisesti että epäilen omaa jaksamistani synnytyksen suhteen. Joskushan se on jollain tavalla saatava minusta ulos...



Viime aikoina olen alkanut pelätä, etten haluaisikaan tätä tulevaa lasta. Olen alkanut ajatella tulevaisuutta vain aikana, jolloin en ole enää raskaana, ja saan elää normaalia elämää. Enää en odota niin kovasti näkeväni vauvan, vaan odotan että saan mennä nukkumaan ilman kivuliaita potkuja ja vihlaisuja, ilman jatkuvia yöheräämisiä vessaan jne. Pelkään etten halua vauvaani. Tavallaan tiedän kyllä, että pelkoni on aiheeton, mutta takaraivossa kummittelee koko ajan pieni pelko omasta henkisestä jaksamisesta. Kaikkeen muuhun minulla on tässä maailmassa varaa, muttei henkiseen romahtamiseen.



En olisi voinut kuvitella tämän menevän tällaiseksi, varsinkin kun minulla jo on kokemusta yliaikaisesta raskaudesta, enkä sitä viime kerralla kokenut läheskään näin raskaaksi.



Aivan oma lukunsa onkin sitten ne "JOKO"-viestittelijät ja soittelijat... puhelin on ollut äänettömällä jo siitä asti kun menin sairaalaan käynnistelyihin, viestien ja puheluiden tulva on uskomaton, vaikka silloin kun sairaalasta edelleen erittäin raskaana viikon turhien yritysten jälkeen kotiuduin, laitoin lähes kaikille viestin että ei onnistunut, odotellaan ja että aivan satavarmasti ilmoitan kun mitään tapahtuu. Yritin myös tehdä selväksi, että olen väsynyt uteluihin enkä tosiaan osaa selittää miksi olen niin epäonnistunut, etten edes vauvaa itsestäni ulos saa...



Nyt jäljellä ei ole enää kovin kauaa, lapsi tulee maailmaan tavalla tai toisella viikon sisällä. Yritän ajatella positiivisesti. Ja kyllä, haluan nähdä pikkuisen vauvani. Ja saada elämäni takaisin.



Silti joka ilta nukkumaan mennessä salaa toivon, että josko tänä yönä minäkin heräisin niihin supistuksiin (niin, minulla ei ole ikinä ollut yhtään ainoata "omaa" supistusta...) tai vaikkapa lapsiveden menoon (tästäkään ei kokemusta, esikoisesta puhkaistiin kalvot synnytyksessä enkä edes huomannut sitä..). Ja joka aamu herätessä huomaan pettyväni, että ei ollut minun vuoro, vieläkään.



Ei enää montaa turhaa toivetta,onneksi.



Pahoittelen, jos tekstini on sekavaa, syyn voi kukin lukea tuosta yltä =)



Ja aloittaja, tsemppiä.

Tuommoiselta minustakin tuntui, kun vielä viikolla 42 ei synnytystä kuulunut, eivätkä useiden päivien kivuliaat supparit vieneet hommaa yhtään eteenpäin. Mä olin väsynyt raskaana olemiseen, mulla oli myös hankala raskausaika, ja tuntui ettei se lopu ikinä, olen maailman ainoa nainen, jonka lapsi jää kohtuun asumaan ikiajoiksi.;) Mulle sekä raskausaika, pitkä ja hankala synnytys ja sen jälkeinen imetyksen täydellinen epäonnistuminen oli jotenkin vaan kriisistä kriisiin kompuroimista.Mut mä koen, että se kaikki jotenkin riisui terveesti lapsen saamisesta kaiken turhan haaveilun ja osoitti, että elämässä tosiaan on asioita, joita ei voi hallita. Ja kaiken aikaa mä olen siis nauttinut äitiydestä ja lapsestani tavattomasti ja kokenut olevani hyvä äiti hänelle.



Mut niinhän sitä sanotaan, että naisen mieli ja keho tosiaan tympääntyy raskaana olemiseen, ja se on välttämätöntä, tai muuten nainen ei henkisesti suostuis synnytykseen. Se, että haluaa lapsen pois kehostaan ja olla taas "oma itsensä" kummasti auttaa kestämään ton synnytyksen henkisen puolen.



Mä siis neuvon, että otat ton alakuloisuuden ja kaikki tunteet vastaan sellaisina kuin ne tulee. Ne vähän kuin kuuluu asiaan. Koeta suostua siihen, että tätä hommaa sä et hallitse, sun tehtävä on nyt vaan sopeutua siihen mitä edessä on; tähän odottamiseen ja sitten taas kipuun ja supistuksiin. Se on kuitenkin jälkeen päin katsottuna nopeasti ohi.



Sulla on edessäsi elämäsi onnellisin päivä, kun pikkuinen sitten päättää tulla maailmaan.:) Sitten olet taas monta kokemusta viisaampi. Koeta jaksella sinne asti!

Nyt odottaessa aikasi tuntuu matelevan, itselläni meni 9 pvää yli ja tuntui ikuisuudelta. Mutta sitten kun syntyy, niin siinä vaiheessa ainakin mulla unohtui täysin kaikki ajatukset siitä, miten toivoi synnytyksen etenevän jne. Ainut mihin keskittyi, oli saada se vauva ulos kropasta. Synnytyksen jälkeen keskityin vaan vauvaan, että omat ajatukset unohtui enkä pariin päivään tiennyt edes onko yö vai päivä. Synnytystä edeltänyt aika tuntui jo tosi kaukaiselta siinä uudessa elämäntilanteessa. Yritän tällä siis lohduttaa ja sanoa, että nyt kärsit jonkinasteisesta mökkihöperyydestä, jossa ajatukset kiertää kehää, mutta siihen tulee kyllä varmasti pian muutos. Synntys ei voi mennä loputtomasti yli, eikä sen kesto ym muut tekijät vaikuta ollenkaan siihen, millainen äiti sinusta tulee! Tsemppiä ja jaksamista! Myös muille saassa tilanteessa kärvisteleville!