Miltä tuntuu, kun oikeasti ahdistaa?

Samoja mitä aiemmissa kommenteissa muillakin ja itkua riittää. Lääkkeistä ei ole apua.

Minulla ei ahdistus ei liity oikeastaan itseeni. Siis oma elämäni ei ahdista ollenkaan siten, että olisin pettynyt elämääni tai itseeni. Minulla on kyllä sosiaalisiin tilanteisiin liittyvää ahdistusta, esimerkiksi etukäteen tai sitten jälkikäteen ahdistaa oma sosiaalinen kömpelyys ja ujous, mutta tämä ei häiritse niin kauheasti.

Sen sijaan koen järkyttävää, ahdistavaa huolta muista. Se on oikeastaan jatkuvaa, varsinkin iltaisin. Ikään kuin pelkään, että jollekulle sattuu jotain enkä tajua auttaa tai pysty auttamaan. Esimerkiksi ulkoa tai naapurista kuuluu ääniä, ja kuvittelen heti, että jollakin on siellä hätä, kuvittelen kamalan skenaarion mielessäni ja alan kuunnella huolissani, vaikka järki sanoo muuta. Tai ambulanssi menee ohi, pelkään, että jollekulle tutulle on sattunut jotain... Saatoin ennen jopa soittaa muina miehinä ja tikusta asiaa tehden vain varmistaakseni, ettei ole sattunut. Tai tänään kun mukanani oli kulkeutunut sisälle hämähäkki, ja kun vein sen ulos, alkoi ahdistaa, että nyt se ei sitten varmaan selviäkään uudessa ympäristössä minun takiani. Jotenkin ehkä sellainen vähän ylivirittynyt empatia ja huoli muita kohtaan joka ikävästi korventaa välillä rintaa.

Kesti monta vuotta, paheni vaan, enkä ymmärtänyt miksi. Lopulta työterveyden psykologi sanoi, että ymmärränkö, että olin kokenut hyvin traumaattisen tapahtuman. No en ollut ymmärtänyt. Aloin käsitellä sitä traumaa itseni kanssa niinkuin netissä neuvotaan ja siitä lähti helpottamaan. Mm painajaiset ja pelkotilat loppui.

Tsemppiä kaikille ahdistuneille, toivoa ja toipumista!

Siltä, että jos ei löydy äkkiä viinaa tai ryynejä niin olo on kerta kaikkiaan sietämätön.

Ahdistus tuntuu ahdistavalta.

Itsellä pelko ja ahdistus nivoutuvat yhteen. Möykky rinnassa, kivi mahassa, hermoratoja pitkin riipivä pelon tunne. Päänahan kihelmöinti ja kasvojen punotus ajatuksesta, että jotain kamalaa tapahtuu.

Minulla diagnosoitiin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, kun lapset olivat pieniä, stressi oli töiden, lasten ja raha-asioiden osalta hyvin korkealla tasolla. Kärsin myös "miesten baby bluesista".

Olo oli tuolloin kuin häkkiin sijoitetulla villieläimellä. Koko ajan kova pakenemisen tarve, joka aika ajoin saattoi muuttua pakokauhunomaiseksi tilaksi. Seinät tuntuivat kaatuvan päälle, happi loppui hengitysilmasta, kurkkua kuristi, sydän takoi ja hiki nousi pintaan. Usein tuntui siltä, että joko kuolen tai kajahdan aivan lopullisesti. Olin kuin kuilun yllä köydellä, ja vaihtoehtoja ei ollut: joko taiteilet nuoralla tai putoat.

No, onneksi läkitys, terapia, mielikuvaharjoitteet ja aika auttoivat asiaan. Taustalla oli myös vaikea kokemus ja muita menneisyyden painolasteja, joiden kanssa olen oppinut elämään.

Varmaan nuo kaikki edellämainitut tunteet tullut koettua. Paniikkikohtaukset muuttui jossain vaiheessa depersonalisaatioksi. Varmaan vuosien kova ahdistuneisuus vaihtoi seuraavalle tasolle. Ssri vähentää ahdistusta, ja sitä myöten depersonalisaatiota. Depersonalisaatiossa itsetarkkailu on noussut huippulukemiin. Oma minä tuntuu vieraalta, ja tuntuu kuin ajatukset ja puhuminen ei olisi balanssissa. Kaikenlainen asioihin syvällisesti uppoutuminen esim lukeminen tai elokuvien katselu pahentaa tilaa. Liikunta ja tässä hetkessä eläminen vähän helpottaa. Kahvi pahentaa oloa selvästi.

Voisiko mielenterveysongelmallisille laittaa toinen foorumi? Aina tätä samaa! Ihan kuin me muut päästäisiin tämän elämän läpi ilman mustelmia! En viitsisi enää lukea näitä ikuisia AHDISTAA ja PELOTTAA ja KEHTAAKO SITÄ ja MITÄ MUUT AJTTELEVAT -juttuja!