ihanaa, että saimme toisen lapsen :)

Mulla ja miehelläni on 4-vuotias tyttö ja pian 9-kuinen poika. Esikoinen sai alkunsa hyvin pian tapaamisemme jälkeen, eli käytännössä olemme olleet lapsiperhe "aina", eikä esim. kahdenkeskistä aikaa ole ollut, ja olemme tutustuneet toisiimme siinä samalla, kun on esikoista odotettu ja hoidettu. Meillä on ollut paljon ongelmiakin parisuhteessa, ei kuitenkaan mitään pettämisiä tms. suurta. Miehelleni isäksi tulo ja isänä olo on ollut hyvin mutkatonta, kun minä taas olen tässä äitinä olossa kokenut olevani tosi heikoilla suurimman osan ajastani. Oma äitisuhteeni on olematon, lapsuuteni aika surkea, ja olen kokenut kauheaa ristiriitaa äidin roolin ja oman itseni välillä. No, eilen illalla kuitenkin havahduin tajuamaan, miten onnellinen olenkaan niin miehestäni kuin lapsistani :)



Esikoisemme on temperamenttinen ja suhteellisen haastavakin lapsi. Ensimmäinen vuosi hänen kanssaan oli suoraan helvetistä, hänellä oli koliikkia, vatsakipuja, ummetusta, hampaiden tulo teki todella kipeää, hän reagoi rokotuksiin todella voimakkaasti, emmekä nukkuneet koko tuon vuoden aikana juuri ollenkaan, sen enempää minä kuin miehenikään. Mulla todettiin myös lievä masennus, johon sain onneksi apua, kuten myös äitisuhteeni ja lapsuuden "traumojen" selvittämiseen. Parisuhde ajautui jo eron partaalle, ja molemmat olimme vakaasti sitä mieltä, että enempää lapsia ei tähän perheeseen enää koskaan tule. Toisaalta minä olisin toivonut enemmän lapsia, mutta tuolloin ajattelin, etten enää uskalla ottaa riskiä, että myös toinen vauva on samanlainen kuin esikoinen. Näin ajatteli myös mieheni. Äitinä koin olevani aivan totaalisen surkea ja epäonnistunut, ja ensimmäiset onnistumisen kokemukseni äitinä olen kokenut vasta lähempänä esikoisen 2-vuotispäivää.



Kuitenkin esikoisen ollessa 2,5-vuotias alkoi mulle tulla vauvakuume, ja siitä sitten pikkuhiljaa aloimme miettiä, josko kuitenkin voisimme harkita toista lasta. Tekemään emme ruvenneet, mutta siihen päädyimme, että saa tulla, jos on tullakseen.



Esikoisestamme kuoriutui jo raskausaikana aivan ihana isosisko, ja nykypäivänä mulla meinaa itku tulla pelkästä onnesta, kun näen, miten tyttö oikeasti rakastaa pikkuveljeään, ja miten isosisko on pojalle heti äidin jälkeen maailman tärkein olento :) kuopuksen myötä minä olen päässyt kokemaan sitä, mitä ainakin kuvittelen äitiyden onnen olevan - kun vauva painaa päänsä mun olkapäälleni ja tuhisee siinä, ja kun hän isänsä sylistä ojentaa kätensä mua kohti päästäkseen mun syliini. Vasta kuopuksen myötä olen alkanut tuntea itseni oikeasti äidiksi, tärkeäksi, tarpeelliseksi, osaavaksi ja pärjääväksi äidiksi. Siksi olenkin äärettömän onnellinen, että lopulta päätimme antaa luvan myös toiselle lapselle tulla, ja sen myös saimme - minäkin pääsin kokemaan tämän, miten ihanaa on olla ihan pienen vauvan äiti. Miehenikin on paitsi upea isä lapsillemme, myös ihana aviomies, ja olen todella kiitollinen hänelle siitä, että hän on mieheni, ja antanut minulle nämä ihanat lapset :)



Yritin näitä tuntemuksiani jo miehelleni selittää, hän katseli mua vähän hämillään olevan näköisenä, mutta sanoi kuitenkin, että "kiva, että susta tuntuu tuolta." Kuopuksen raskausaikana häntä hirvitti todella paljon, että masennun uudestaan, ja kieltämättä se hirvitti minuakin. Vaikka masennus olikin vain lievä, se oli kyllin paha minulle, enkä halua sitä kokea enää toiste, enkä todellakaan toivoisi kenenkään joutuvan sellaista kokemaan.



Oli vaan "pakko" purkaa myös tänne, kun niin paljon helpommin tulee tilitettyä niistä huonoista päivistä ja negatiivisista tunteista :)