Jos lapsesi sairastaisi diabetesta, mitä pelkäisit eniten?

lapseni ei hoitaisi itseään ja saisi komplikaatioita. Esimerksiksi näkö huononisi, hermosto rappeutuisi, munuaiset tuhoutuisivat

pelkäisin eniten lapsena olo aikaan sitä että verensokerit pääsevät laskemaan liian alas niin ettei lapsi sitä itse ehdi huomata ja tehdä asialle jotain... Kuitenkin verensokereiden laskussa aivan alas on niin huonot seuraukset, joita ei ikimaailmassa sitten kestäisi!

jos se tulee nukkuessa etkä herää koskaan.

pelkäisin eniten lapsena olo aikaan sitä että verensokerit pääsevät laskemaan liian alas niin ettei lapsi sitä itse ehdi huomata ja tehdä asialle jotain... Kuitenkin verensokereiden laskussa aivan alas on niin huonot seuraukset, joita ei ikimaailmassa sitten kestäisi!

ja sitä seuraa kuolema jos sokereita ei saada nousemaan ylös! Ja jos jo tajuttomuuteen joutuu niin melko hankala on itse ensiapuna antaa mitään syötävää/juotavaa että sokerit nousisi!



Ennen on ensiapuna sanottu että tajuttomalle voi sivellä vaikka hunajaa posken limakalvoille, mutta nykyään painotetaan ettei saa laittaa suuhun yhtään mitään!

ja sitä seuraa kuolema jos sokereita ei saada nousemaan ylös! Ja jos jo tajuttomuuteen joutuu niin melko hankala on itse ensiapuna antaa mitään syötävää/juotavaa että sokerit nousisi!

Ennen on ensiapuna sanottu että tajuttomalle voi sivellä vaikka hunajaa posken limakalvoille, mutta nykyään painotetaan ettei saa laittaa suuhun yhtään mitään!

ensihätään.

Ja silloin painotettiin ettei yhtään mitään saa laittaa suuhun! Ja vielä kysyin kurssin pitäjältä tästä asiasta erikseen etteikö edes hunajaa?? Niin ei..



Mutta jos minulle sattuisi tilanne että henkilö olisi jo tajuton.. Niin täytyy sanoa että vähät välittäisin tuosta opetuksesta ja "säännöstä" ja antaisin sinne posken limakalvolle sitä hunajaa/siirappia!!

ja toivon koko sydämestäni, että jos lapsistani joku tähän sairastuu (minulla kolme lasta), niin he sairastuisivat vasta vanhempana, kuten minä. Itse olin 17v kun tämä todettiin.... Laihduin vuoden aikana 27kg, mutta eihän sitä teininä tajua, että kyse voisi olla jostain vakavasta. Olin vain innoissani, kun paino putosi ja putosi ja putosi...



Mutta sitten aloin jo vuoden lopulla olla niiiiin väsynyt ja kyllästynyt jatkuvaan pissaamiseen ja juomiseen, että menin käymään kouluterkkarilla.. Ja sieltäpä suoraan lähetettiin terveyskeskukseen.



Aamulla lekuri sanoi, että jos en olisi edellisenä päivänä tullut, en olisi varmasti enää seuraavana päivänä herännyt :(....



Koska olin jo niin vanha, sujui hoitaminen ilman mitään ongelmia. Nyt 27 vuotiaana sairaus on jo niin hyvin osana arkea, että en edes muista millaista oli olla "terve". :)

Siis, että lapseni ehtisi kuolla ennen minua.



Isoäidilläni oli kolme lasta, joista kaksi 1-tyypin diabeetikkoa (joista toinen isäni). Molemmat diabeetikkolapset ovat kuolleet, mummo se vaan porskuttaa...



Pelkään, että lapseni, tällä hetkellä 5-v. sairastuu jonakin päivänä. Kaipa taipumus on häneen minun kauttani siirtynyt, vaikka minä itse terve olenkin (ainakin toistaiseksi, ikää 30 v.).



Kaksi serkkuani (yksi kummaltakin puolen sukua) sairastavat diabeetesta, kuten myös molemmat vanhempani (isä jo menehtenyt, äiti pari kertaa ollut menossa). Serkkujen tapauksessa heidän molempien vanhempansa ovat terveitä. Sen sijaan diabeetikkoisäni ja -setäni kaikki lapset ovat terveitä.

Siis, että lapseni ehtisi kuolla ennen minua.

Isoäidilläni oli kolme lasta, joista kaksi 1-tyypin diabeetikkoa (joista toinen isäni). Molemmat diabeetikkolapset ovat kuolleet, mummo se vaan porskuttaa...

Pelkään, että lapseni, tällä hetkellä 5-v. sairastuu jonakin päivänä. Kaipa taipumus on häneen minun kauttani siirtynyt, vaikka minä itse terve olenkin (ainakin toistaiseksi, ikää 30 v.).

Kaksi serkkuani (yksi kummaltakin puolen sukua) sairastavat diabeetesta, kuten myös molemmat vanhempani (isä jo menehtenyt, äiti pari kertaa ollut menossa). Serkkujen tapauksessa heidän molempien vanhempansa ovat terveitä. Sen sijaan diabeetikkoisäni ja -setäni kaikki lapset ovat terveitä.

Nykyään hoito on aivan toista luokkaa kuin vaikka vanhempiesi aikana.

Oma mieheni on nuorena sairastunut 1-tyypin diabetekseen ja hänenkin lapsuusajan hoitonsa ovat sellaisia että huh. Nykyään kaikki sujuu paljon paremmin/tehokkaammin /helpommin.

Mieheni on sairastunut n. 20 vuotta sitten.

Vanhempina toivomme että jos joku lapsista sairastuisi, sairastusi mahdollisimman myöhään, hoitotasapaino on tosiaan helpompi saavuttaa mitä vanhemmasta on kyse. Pikkulapsi harvoin osaa itse kerto tuntemuksiaan toisin kuin vaikka murkkuikäinen tai melkien aikuinen.

Vaimona mietityttää se tosiasia että mieheni voi helposti kuolla ennen minua. Toisaalta voin itse kuolla vaikka tänään johonkin mitä kukaan ei ennalta voi arvata, joten sen pelkääminen on turhaa. Kyllä se kuitenkin on aika ajoin käynyt mielessä. Samoin mies on pyrkinyt järjestämään asiat niin ettei sitä tarvitse murehtia. Esim. asuntolainat yms. hoidetaan pois alta tiuhaan tahtiin ettei tarvitse miettiä onko hänkin vielä työikäinen että saadaan lainat maksettua jne.

Sellaisia asioita ei tulisi miettineeksi jos olisi perusterve. Koska voi olettaa että työvuosia on pian rajattomasti kun eläkeikäkin nousee koko ajan.

Siis, että lapseni ehtisi kuolla ennen minua. Isoäidilläni oli kolme lasta, joista kaksi 1-tyypin diabeetikkoa (joista toinen isäni). Molemmat diabeetikkolapset ovat kuolleet, mummo se vaan porskuttaa... Pelkään, että lapseni, tällä hetkellä 5-v. sairastuu jonakin päivänä. Kaipa taipumus on häneen minun kauttani siirtynyt, vaikka minä itse terve olenkin (ainakin toistaiseksi, ikää 30 v.). Kaksi serkkuani (yksi kummaltakin puolen sukua) sairastavat diabeetesta, kuten myös molemmat vanhempani (isä jo menehtenyt, äiti pari kertaa ollut menossa). Serkkujen tapauksessa heidän molempien vanhempansa ovat terveitä. Sen sijaan diabeetikkoisäni ja -setäni kaikki lapset ovat terveitä.

Nykyään hoito on aivan toista luokkaa kuin vaikka vanhempiesi aikana. Oma mieheni on nuorena sairastunut 1-tyypin diabetekseen ja hänenkin lapsuusajan hoitonsa ovat sellaisia että huh. Nykyään kaikki sujuu paljon paremmin/tehokkaammin /helpommin. Mieheni on sairastunut n. 20 vuotta sitten. Vanhempina toivomme että jos joku lapsista sairastuisi, sairastusi mahdollisimman myöhään, hoitotasapaino on tosiaan helpompi saavuttaa mitä vanhemmasta on kyse. Pikkulapsi harvoin osaa itse kerto tuntemuksiaan toisin kuin vaikka murkkuikäinen tai melkien aikuinen. Vaimona mietityttää se tosiasia että mieheni voi helposti kuolla ennen minua. Toisaalta voin itse kuolla vaikka tänään johonkin mitä kukaan ei ennalta voi arvata, joten sen pelkääminen on turhaa. Kyllä se kuitenkin on aika ajoin käynyt mielessä. Samoin mies on pyrkinyt järjestämään asiat niin ettei sitä tarvitse murehtia. Esim. asuntolainat yms. hoidetaan pois alta tiuhaan tahtiin ettei tarvitse miettiä onko hänkin vielä työikäinen että saadaan lainat maksettua jne. Sellaisia asioita ei tulisi miettineeksi jos olisi perusterve. Koska voi olettaa että työvuosia on pian rajattomasti kun eläkeikäkin nousee koko ajan.

Jos maalailisin kauhukuvia tai olisin pessimistinen ja surumielinen ihminen, niin en varmaan jaksaisi tätä elämätä. Isäni kuolemaa pelkäsin 12-vuotiaasta asti, siis se oli aina taustalla, että milloinkohan. En kuitenkaan antanut sellaisten ajatusten pilata iloista teini-ikääni tai muutakaan. Kun isäni sitten kuoli ollessani 24-vuotias ja raskaana(!!), niin olin helpottunut (joskin tietty myös surullinen, joka päivä, normaalia).

Jos maalailisin kauhukuvia, niin pelkäisin koko ajan äitini terveyden puolesta ja miettisin milloin on hänen vuoronsa. En kuitenkaan ole sellainen. En soittele joka päivä perään ja kysele vointia (voisin jopa enemmän olla häneenpäin yhteydessä, en ole takertuja). Hän oli reilu 1,5 vuotta sitten niin vakavasti sairas, että silloin ekaa kertaa tuli lähtö Meilahteen (toisesta kaupungista junalla kesken työpäivän) kun makasi pitkään sydänteholla eikä selviytymisestä ollut varmuutta. Hyvin kuitenkin jaksaa taas olosuhteisiin nähden.

Olen tottunut omien vanhempien sairastamiseen ja insuliinin hajuun (inskaan näin meillä päin tuttavallisemmin) ja piikkeihin, MUTTA oma lapsi olisi eri asia. Jo teini-ikäisenä mietin, että jos oma lapsi sairastuu, niin eipä tule shokkina eikä yllärinä. Olin nähnyt oman serkkuni sairastuvan ja setäni surun ja romahtamisen silloin kun jätti lapsensa kesken kesälomareissun vieraaseen kaupunkiin keskussairaalaan hoitoon. Nyt kun on jo oma lapsi ja olen aikuinen ja olen kasvanut äitiyteen, olisi oman lapsen sairastuminen koko taustastani huolimatta shokki! Ei siitä mihinkään pääse.

10

alussa pelkäsin matalia sokereita, sittemmin rauhoituin, koska sain tietoa lisää. Kun sokerit menee alas, alkaa elimistö itse korjata tilannetta myöskin. Ei se meinaa kuolemaa vaikka nukkuessa sokerit alas meneekin. Lapsella alkaa sokerivarastot vapauttaa sokerit ja sit hän jo herääkin huonoon oloon ja saa juotavaa.



Tajuttomalle SAA antaa hunajaa/siirappia poskien sisäpinnoille sinne limakalvoille.



Nyt kun lapseni on murkku en pelkää mitään diabeteksesta johtuvaa. Ollaan puhuttu alkoholin ja diabeteksen yhtälöstä ja muusta. Tietenkin toivon, että nuori jaksaisi hoitaa ja tsempata itseään. On aika lailla välillä kyrpiintynyt tuohon tautiin.



Oikeastaan toivossa elämme, uskomme, että ennenkuin hän täyttää 25 v, on joku mullistava hoito keksitty. =)



Tottakai diabeetikko voi elää yksin.

Aivan pienen kohdalla huolestuttaisi se, ettei sellainen vielä ymmärrä, että tietyin väliajoin on pakko syödä.

Sitä tarvitse peljätä.

ennen aikojaan liian nuorena. Mutta koska lapseni ei sairasta diabetestä (kop kop), en tietysti osaa sanoa olisiko nuo pelot nykyaikana yhtään realistisia, mutta noi tulisi ekaksi mieleen jos dg tulisi.

paitsi sellaista skenaariota että tulee joku luonnon- tai muu katastrofi eikä apteekista saa enää insuliinia, jota ilman lapsi kuolee kahdessa vuorokaudessa...

verensokeriaan yöllä. Sairastui 8-vuotiaana. Osaa itse sanoa, jos menee sokerit liian alas ja ottaa siihen pillimehua tms. Diabetesklininalta nimenomaaan painotettiin, että hunajaa/siirappia SAA ja pitääkin sivellä tajuttoman DIABEETIKON suun limakalvoille, eli jonkun kirjoittajista ensiapukurssin vetäjä EI ole ollut tehtäviensä tasalla, eiköhän ne siellä Lastensairaalan diabetesklinikalla kuitenkin tiedä siitä sairaudesta vähän enemmän...

tai lapsen auton alle jäämistä. Sen mä luulen olevan todellisin uhkakuva ja sitä pelkään tosissani.



Molemmilla on aika hyvä hoitotasapaino, joten ehkä siksi pelot eivät liity sairauteen. Sen kanssa eletään.

että sitä omaa vastuuta pitäisi löytyä jo viimeiestään toisella luokalla, jopa aiemmin. Kun lapsi oppii itse laskemaan hiilareita, annostelemaan insuliinin (nykyään jo helppokäyttöisiä pumppuja jotka ihon alle asennettuja) sekä syömään ennen liikuntaa tai muuta rasitusta niin kyllä se lapsi tulee diabeteksen kanssa tulemaan toimeen.

Alhaiset verensokerit ovat monen riesana, mutta lapsi tunnistaa useimmiten sen. Tosin sokerit voivat olla alle 4 kun hän tuntee oireita jos vaikka kovasti liikkuu.

Pelkäisin kait itsekin niitä yöllisiä sokeriarvoja, mutta toisaalta uskon että isompi lapsi jo herääkin oloonsa. Verensokeri tippuu herkimmin aamupäivällä sekä liikunnan yhteydessä, stressi ja jännitys nostavat sitä. Insuliinipumput annostelevat entistä tarkemmin insuliinia, se laskee tarkasti myös sen miten paljon annostelee kun on tietty vs sekä minkä verran hiilareita syö.

paitsi oksennustautia, koska silloin joutuu todennäköisesti sairaalaan. Ja koska meillä myös muita lapsia en pystyisi menemään sairaalaan hänen kanssaan, saati jos olen itse kipeä. Ja mies usein työreissussa.



Toki pitkäaikaissairaudet vaivaa mieltä sillointällöin, vaikka lapsemme hoitotasapaino onkin kunnossa.