millainen ihminen tulee syyttämään

Viisainta olisi pyytää päästä mukaan terapiaistuntoon. Keskustella siellä ammattilaisen johdolla faktoista, näkemyksistä ja siitä kuinka ihmiset ovat asiat kokeneet.

ei kerro oikeastaan mitään, muuta kuin syylistää lapsuuttaan. Tuolloin ei kyllä rakenneta mitään kehittävää keskustelua.

joko luodaan edellytykset sille, että niitä mielenterveysongelmia ei tule tai sitten elämä vaan on sellaista, että aikuisena sitten kärsitään mielenterveysongelmista. Niin se vaan on.

Mun vanhempani eivät tehnee tmitään väärin, vaan meillä oli rakkautta ja turvaa ja hyvä koti kaiken kaikkiaan, samoin hyvä kasvatus harrastuksineen jms. vaikka köyhiä oltiinkin. Silti mä kärsin pakko-oireista ja ajoittaisesta maseennuksesta aikuisena. Kas, elämässä kun on lopulta muutakin kuin se lapsuudenkoti. Onkoulua, työelämää, onnettomuuksia ja sairauksia. Mikään lapsuudenkoti ei pysty suojelemaan ihmistä loputtomiin. Ja voin myös kertoa, että sitten KUN niitä ongelmia ihmiselle tulee ,niin vähiten häntä tukee sellainen koti, jossa vanhemmat kuvittelevat että homma on heistä kiinni.

ilman sinua, vai mitä luulet?

ei pelkästään syyttämällä mitään rakenneta. Ekana noi mielenterveyspotilaat ovat ongelmiaan sysäämässä perheelleen ja kun perhe ei osaa auttaa/jaksa, niin vikahan on niiden. Minun veljeni on niin sekaisin, että sen lapsuus on vääristynyt omassa päässään ihan toisenlaiseksi, kuin muiden.

kun ongelmainen ripustautuu siihen väittämään, että kaikki johtuu lapsuudesta. (Ei tarvi kovin kauaa hakea psykologian opusta jossa näin kerrotaan...) Kun lapsuus oli ja meni ei oo mitään tehtävissä ja sit voi ihan rauhassa rypeä niissä ongelmissaan.



Unohdetaan, ettei koskaan ole myöhästä saada onnellista lapsuutta... ;)

eron, moniko heistä sairastuu niin että on laitoshoidossa vähän väliä?



En usko, että monikaan. Tuntuu todella ihmeelliselle, että ihmisen psyyke ei kestä sitä, että äiti tai isä muuttaa etäälle.

Ei ole kyse itse erosta, vaan miten se ero hoidetaan. Lapsesta tehdään helposti pelinappula, ja se on se mikä satuttaa lasta.

anna isän tavata lapsiaan niin silloinhan äiti on "syyllinen" eikö? Miksi isästä tehdään syyllinen?

itsekkyyden syystä. Kun lapsia on tehty niin se oma elämä loppuu just siihen. Siitä edespäin eletään lasten elämän hyväksi. Ei rakastuta uudelleen keneenkään vaan hoidetaan se lapsi. Moni alkoholia käyttävä vanhempi unohtaa lapsensa ja jatkaa rillutteluaan. Siksi on niin paljon näitä ei toimivia uusioperheitä. Uusioperheet kasvattavat mielenterveysongelmia.

Ei toi ole mikään "totuus". Sama lapsuus minulla on ollut kuin sisarellani. Itse otan vastuun elämästäni ja onnellisuudestani. En syytä isää kun hakkasi ja veti viinaa. Enkä äitiä joka vaan uhkasi erolla kunnes isä otti ja allekirjotti eron. Se on heidän asia ottaako iskuja ja haukkua toista. Minä olen eri ihminen ja teen itselleni oman kodin ja elämän. Sisar on masentunut. Ei ota vastuuta mistään, moittii toisia ja näkee vaan itsensä uhrina: miten HÄNTÄ ei tuettu koulussa ja plaa, plaa (eikä nokkaansa kopauta kun sanoo ettei muitakaan lapsista sen enempää tuettu). Sairas jää tolle tasolle. Sisartani ei ole mielenterveysihmiset "opastaneet" syyttää vanhempiamme -se tulee syynä automaattisesti. Koska jotain pitää syyttää. Sisareni ei mene terapiaan, joten ei sitä kukaan ohjaa mielipiteissään!! Niitä läheisiä haukutaan ja kerrotaan ongelmista ja joskus jopa liikaa, jolloin heidän oloa vaikeutetaan. 5 vuotta kuulin siskoani ja koitin auttaa, mutta fakta on ettei läheinen voi olla avuksi, se musertaa vaan omaa mieltä.

Ja punkkariäiti voi vaikka tukehtua hiuslakkaansa, eiks joo...

Joka tapauksessa, yksi tärkeimmistä ihmisen kasvutehtävistä aikuisena on antaa anteeksi vanhemmilleen. Vaikka ne ois olleet millaisia perseitä. Tai sitten on loputtomasti sen oman lapseuutensa vanki. Oma valinta.

Eikä se totta vieköön helppoa ole, tiedän sen ihan varmasti omasta kokemuksesta. Mutta jos joskus haluaa oman elämänstä onnistuvan, se on vaan tehtävä. Unohtaa ei tarvitse, eikä koskaan sanoa että se lapsuus oli onnellinen tai että minua kohdeltiin silloin oikein ( esim. oma isäni yrittää vähän väliä selitellä, kuinka mä vaan olin niin hankala lapsi, että mua oli vaan pakko vetää välillä turpaan), mutta silti se on vain anteeksi annettava, jos haluaa eheytyä.

Jos taas haluaa vielä kolmekymppisenä huutaa jotain "vittu kun sä oot kova muija"- juttua kuten punkkariäiti kaikessa älykkyydessään, silloin kannattaakin jäädä rypemään siihen menneisyyteen. Onneksi se on kuitekin jokaisen oma elämä minkä siinä pilaa.

isältä niin ei ne lapset sinne enää itse halua. Silloin on kasvettu eroon. Pahinta on jos äiti vielä haukkuu isää juopoksi ja lurjukseksi vaikka on kaikkein suurin syypää ja aiheuttanut isän juopottelun. Hänhän se suurin huora on ja pettäjä.

Mä olen ihan samaa mieltä. Ei toi ole mikään "totuus". Sama lapsuus minulla on ollut kuin sisarellani. Itse otan vastuun elämästäni ja onnellisuudestani. En syytä isää kun hakkasi ja veti viinaa. Enkä äitiä joka vaan uhkasi erolla kunnes isä otti ja allekirjotti eron. Se on heidän asia ottaako iskuja ja haukkua toista. Minä olen eri ihminen ja teen itselleni oman kodin ja elämän. Sisar on masentunut. Ei ota vastuuta mistään, moittii toisia ja näkee vaan itsensä uhrina: miten HÄNTÄ ei tuettu koulussa ja plaa, plaa (eikä nokkaansa kopauta kun sanoo ettei muitakaan lapsista sen enempää tuettu). Sairas jää tolle tasolle. Sisartani ei ole mielenterveysihmiset "opastaneet" syyttää vanhempiamme -se tulee syynä automaattisesti. Koska jotain pitää syyttää. Sisareni ei mene terapiaan, joten ei sitä kukaan ohjaa mielipiteissään!! Niitä läheisiä haukutaan ja kerrotaan ongelmista ja joskus jopa liikaa, jolloin heidän oloa vaikeutetaan. 5 vuotta kuulin siskoani ja koitin auttaa, mutta fakta on ettei läheinen voi olla avuksi, se musertaa vaan omaa mieltä.

Ja punkkariäiti voi vaikka tukehtua hiuslakkaansa, eiks joo...

Joka tapauksessa, yksi tärkeimmistä ihmisen kasvutehtävistä aikuisena on antaa anteeksi vanhemmilleen. Vaikka ne ois olleet millaisia perseitä. Tai sitten on loputtomasti sen oman lapseuutensa vanki. Oma valinta.

Eikä se totta vieköön helppoa ole, tiedän sen ihan varmasti omasta kokemuksesta. Mutta jos joskus haluaa oman elämänstä onnistuvan, se on vaan tehtävä. Unohtaa ei tarvitse, eikä koskaan sanoa että se lapsuus oli onnellinen tai että minua kohdeltiin silloin oikein ( esim. oma isäni yrittää vähän väliä selitellä, kuinka mä vaan olin niin hankala lapsi, että mua oli vaan pakko vetää välillä turpaan), mutta silti se on vain anteeksi annettava, jos haluaa eheytyä.

Jos taas haluaa vielä kolmekymppisenä huutaa jotain "vittu kun sä oot kova muija"- juttua kuten punkkariäiti kaikessa älykkyydessään, silloin kannattaakin jäädä rypemään siihen menneisyyteen. Onneksi se on kuitekin jokaisen oma elämä minkä siinä pilaa.

tietenkin olet samaa mieltä. eksä snaijaa oot sama kirjottaja ja boostaat aijempaa kirjotustas. on siinä meillä yksi pallinaama.

Minusta Punkkariäiti on oikeassa. Erilainen temperamentti kohtaa eron eritavoin.

sellainen jolla omat arvot ja elämä hukassa!

sellainen jolla omat arvot ja elämä hukassa!

sellainen jolla omat arvot ja elämä hukassa!

tavalla raiteiltaan, ei vain onnistu, no kipin kapin psykiatrille > VOI TUOTA LAPSUUTTASI, SE ON OLLUT NIIN KURJA, VOI VOI. IHME ETTÄ OLET NOINKIN HYVÄSSÄ KUNNOSSA.

Sillä on merkitystä siinä vaiheessa, kun ihminen kohtaa aikuisiällä vaikeuksia. Silloin punnitaan se, että kenen psyyke kestää ja kenen ei.