Kumpi kuolema läheisille parempi?

pershärössä? Mulla oli ensinnäkin se että olin sellasessa mielettömässä itsenipartamiskierteessä. Se meni niin että koin ahdistavia huonommuuden tunteita -> päätin muuttaa itseni -> voin heti paremmin -> tein suunnitelman -> toteutin suunnitelmaa -> hämmästyksekseni voin entistä huonommin -> masennuin, ahdistuin -> päätin muuttaa itseni -> voin heti paremmin -> tein suunnitelman jne.

itse asiassa oli äskettäin päätös tuollaisesta suunnitelmasta, alan urheilla, käyn opiskelupaikassani enemmän, luen itsetuntokirjoja, yritän tehdä itsestäni itsevarmemman ja iloisen ja huumorintajuisemman, ennen kaikkea siksi, jotta eksäni näkisi sitten joskus, että olenkin tosi mahtava ihminen ja haluaisi minut takaisin. Mutta sitten tuli tuo hiv- juttu enkä viitsi suunnitella enää mitään. Mieluiten olisin koomassa ne pari kuukautta kun voin mennä testiin.

Niin ne oireet, ainakin se tyhjyyden tunne ja se, ettei tunne itseään, tuntuu siltä, ettei ole ollenkaan olemassa. Minusta on eri versioita, mutta kukaan niistä ei ole minä. Semmoinen olo, että kaikki on kuollutta ja tyhjää ja edessä on vaan mustaa. Kuin kelluisi avaruudessa itsekseen. Niin ja kun katsoo ihmisiä, niin nekin ovat kuin robotteja jostain tieteisleffasta, kukaan ei ymmärrä eikä kuule. Vähän kuin olisi painajaisessa.

itse asiassa oli äskettäin päätös tuollaisesta suunnitelmasta, alan urheilla, käyn opiskelupaikassani enemmän, luen itsetuntokirjoja, yritän tehdä itsestäni itsevarmemman ja iloisen ja huumorintajuisemman, ennen kaikkea siksi, jotta eksäni näkisi sitten joskus, että olenkin tosi mahtava ihminen ja haluaisi minut takaisin.

Siis että tekee kaikki asiat muitten ihmisten takia, koska ei ole minää joka haluaisi jotain. Minä nousin aamulla koska anoppi odotti sitä, puin vaatteet päälleni koska mieheni odotti sitä, tiskasin astiat koska äitini odotti sitä, sanoin töissä jotain (jos minulla sattui töitä olemaan) koska arvelin että työssäkäyvä ihminen sanoisi noin...

Sitten kun minä alkaa muodostua, sitä esittää itselleen kysymykset haluanko urheilla? Haluanko käydä opiskelupaikassa? Haluanko olla huumorintajuisempi? Vastaus voikin olla jotain ihan muuta kuin kuvitteli.

Mieluiten olisin koomassa ne pari kuukautta kun voin mennä testiin. Niin ne oireet, ainakin se tyhjyyden tunne ja se, ettei tunne itseään, tuntuu siltä, ettei ole ollenkaan olemassa. Minusta on eri versioita, mutta kukaan niistä ei ole minä. Semmoinen olo, että kaikki on kuollutta ja tyhjää ja edessä on vaan mustaa. Kuin kelluisi avaruudessa itsekseen. Niin ja kun katsoo ihmisiä, niin nekin ovat kuin robotteja jostain tieteisleffasta, kukaan ei ymmärrä eikä kuule. Vähän kuin olisi painajaisessa.

En ole dissosiaation asiantuntija, mutta eikös tämä ole sensuuntaista? Itse kun rupesin paranemaan, dissosioin kerran 3 päivää yhteen putkeen erään trauman "sulaessa". Juuri siis sellainen olo että on itsensä ulkopuolella ja katsoo elämäänsä kuin jotain elokuvaa avaruudesta käsin ja on jotenkin erillään omasta psyykestään. Ne oli ihan hirveät kolme päivää.

että ei kannata luovuttaa. Minä olen laittanut lukemattomia kertoja tuon saman aloituksen kuin sinä, joskus tännekin. Persoonallisuushäiriöistä voi parantua, tai ainakin saada elämänsä sille tollle että on aivan sama mitä mieltä muut ihmiset on olenko sitä vai tätä vai tota :). En tiedä miten parantunut määritellään edes. Pääasia on, että sisällä on rauha ja hyvä olo, oli olosuhteet sitten mitkä tahansa.

Masentuneen ihmisen kuoleminen onnettomuudessa herättää aina ajatuksia. On parempi tietää kipeä totuus kun elää aina epäilyksessä. Kun asian tietää varmaksi se on helpompi käsitellä. Ja silloin voit jättää jälkeesi edes jäähyväiset ja selityksen.



Parasta olisi tietenkin että yrittäisit vielä löytää jonkun muun ratkaisun.