Minusta on törkeää valittaa sekundääristä lapsettomuutta - varsinkin itse aiheutettua.

Jotenkin ärsyttää tosi paljon, kun heillä ensimmäinen lapsi oli vahinko, jonka kanssa oli niiiiiiin rankkaa, että toista piti melkein kymmenen vuotta pohtia, ja sitten onkin muka tosi yllätys, kun iäkkäänä ei enää raskaudukaan.

Jokaisella on oikeus haluta lapsia, toiset vaan saa niitä helpommin kuin toiset. Tuskin tuttavallasikaan on helppoa ollut, jos ensimmäinen lapsi ei ollut toivottu, siinä on aika kova paikka kasvaa vanhemmaksi.

Sitä paitsi uskon vakaasti, että sellaiset, jotka eivät saa toista lasta kovasta halusta ja yrityksestä huolimatta, voivat kärsiä paljon enemmän kuin ne, jotka eivät ole edes saaneet yhtä lasta. He, kun tietävät jo mitä vanhemmuus on ja siksi tuska on suurempi.

Luulisi juuri sinun ymmärtävän, millaisia pettymyksen tunteita liittyy siihen, että turhaan yrittää lasta pusata.

yleensähän noista asioista jutellaan lähinnä ystävien kesken.

Jos on jo lapsi, ei ole lapseton. Piste.



Ei heru minultakaan sympatiaa tällaisille "lapsettomille".

Joudun itse rankat lapsettomuushoidot jo kohtalaisen nuorella iällä läpikäyneenä ja vaivoin yhden lapsen saaneena kuuntelemaan 35+ tuttavan valitusta, kun ei raskaudu. Jotenkin ärsyttää tosi paljon, kun heillä ensimmäinen lapsi oli vahinko, jonka kanssa oli niiiiiiin rankkaa, että toista piti melkein kymmenen vuotta pohtia, ja sitten onkin muka tosi yllätys, kun iäkkäänä ei enää raskaudukaan.

Minulla kaksi lasta tuli "vahinkoina", kun olin tosi nuori. Kolmatta tehtiin kolme vuotta, ei hoitoja, koska tulin aina suht. helposti raskaaksi, mutta 2 vauvaa kuoli kohtuun kun olin kuudennella kuulla raskaana.

Mitään syytä ei koskaan löytynyt vauvojen kuolemalle, ja pelkäsin jo etten saa koskaan toivomaani kolmatta lasta.

Mikä sinä olet toisten suruja tuomitsemaan?

Kyllä minuakin joku "lohdutti" sanomalla, etten saisi itkeä kuolleita vauvojani ja surra, koska olihan minulla kuitenkin 2 tervettä lasta...

ihmisellä on ihan yhtäläinen oikeus surra lapsettomuutta vaikka olisikin jo yhden/useamman lapsen saanut. Ei se kaipuu mihinkään sillä katoa että on jo lapsia. Ja ehei, en itse ole lapseton enkä sekundäärisesti lapseton, ilmeisesti vaan keskivertopalsta mammaa empaattisempi.

Oletko koskaan kuullut tata sanontaa? On varmaan paljon ihmisia, jotka ajattelisivat (jos olisivat yhta empatiakyvyttomia kuin sina) etta SINULLA puolestaan on kaikki hyvin, jos elamasi isoin ongelma on ollut lapsettomuus. Jos tuo ajatus satuttaa sinua, voit ehka alkaa ymmartaa milta tuttavaltasi tuntuu...

Joudun itse rankat lapsettomuushoidot jo kohtalaisen nuorella iällä läpikäyneenä ja vaivoin yhden lapsen saaneena kuuntelemaan 35+ .

ketään ei pakoteta lapsettomuushoitoihin, ihan itse halusit sinne.

että koko termikin on naurettava. Oikein tekemällä tehdään ongelmia.

35-vuotias on täydessä lapsentekoiässä. Ei siis mikään vanha, vaikka nuoresta niin voi tuntuakin. Hedelmällisyys alkaa laskea radikaalimmin 37-ikävuoden jälkeen ja sekin on hyvin yksilöllistä. Sekundaarinen lapsettomuus on yllättävän yleistä ja niitä hoidetaan paljon. Lapsettomuushoidot koskevat siis naisia 43-ikävuoteen saakka. Sen jälkeen ei saa KELA korvausta. Jos elämä on itsestä tuntunut todella epäreilulta, voi toisen murhe tuntua "väärältä". Ymmärrän, että jos itse on saanut yhden lapsen ja toinen ei ole näyttänyt ensimmäisestä olevan edes niin onnellinen, tuntuu se epäreilulta. TÄmä toinen ei kuitenkaan ole tätä sekundaarista lapsettomuutta itse aiheuttanut. Ehkä hän on sellainen persoona, joka ylipäätään ärsyttää eikä tunnu olevan mistään tyytyväinen. Jokaisella on ristinsä kannettavana, kuten sanonta kuuluu. Ehkä empatia voisi auttaa ja se, että kuitenkin vähän suhteuttaa niitä ongelmia.

Kyllä minä ainakin koen surua ja tuskaa, kun katson ajan ja vuosien kuluvan ohi ja en mahdollisesti saakaan sisarusta lapselleni.Toiset vain tulevat niin helposti raskaaksi.. perheet kasvavat, kun jättävät vain ehkäisyn pois, kun ovat terveitä, mutta sitten on meitä, joidenka kohdalla on luontoäiti päättänyt toisin. Joskus iskee pieni haikeus, kun huomaa jonkun toisen ihmisen vatsanseudun pyöristyvän somasti, mutta kuitenkin on hiljaa mielessään vilpittömästi onnellinen toisen puolesta.

Itselläni on yksi lapsi ja toista olemme yrittäneet kohta neljä vuotta. Nyt menossa jo ivf-hoidot (minun kohdalla hoito oli fyysisesti rankka ja osittain vaarallinen ja vaati pitkän sairasloman). Meidän tapauksessa lapsettomuus johtuu minusta, minulla on lapsena tuhoutunut toinen munanjohdin kokonaan ja toinen osittain. JOstain syystä onnistuimme saamaan yhden lapsen luonnollisesti. Se että minulla on jo yksi lapsi ei poista sitä tuskaa ja surua mitä koen koko ajan. LÄhipiirin syntyy koko ajan vauvoja, he saavat "antaa" lapsilleen sisaruksia. MInusta minulla on oikeus surra, vaikka yksi lapsi jo onkin, se ei poista kuitenkaan koko tätä tuskaa mitä koen juuri tällä hetkellä.

sinulle ja tuttavallesi.



Itselläni oli ensimmäinen ivf 24-vuotiaana. Aika monessa siirrossa ja hoidossa olin, ennenkuin sain lapsen. Olin 29 kun ensimmäinen lapsi syntyi. 31-vuotiaana sain toisen ja sekin edellytti muutamaa hoitoyritystä.



Nyt olen sellainen 34-vuotias vanha valittava haahka ja hoidoissa jälleen. Rankkaa on yhä pettyä. Minulla on oikeus olla surullinen, että lapsenteko on aina suuren tuskan takana. En ole lapseton, mutta minulla on suuri lapsenkaipuu. 10 vuotta sitten hoitoja aloiteltiin ja edelleen niissä kitkutan. Toisille lisääntyminen on helppoa. En silti ole heille siitä vihainen. Olen vihainen siitä, ettei se voi olla kaikille helppoa. Olen vihainen siitä, että meidän rahat on menneet hoitoihin emmekä ole voineet käyttää niitä muihin mukavuuksiin niinkuin ihmiset yleensä.

35-vuotias on täydessä lapsentekoiässä. Ei siis mikään vanha, vaikka nuoresta niin voi tuntuakin. Hedelmällisyys alkaa laskea radikaalimmin 37-ikävuoden jälkeen ja sekin on hyvin yksilöllistä. Sekundaarinen lapsettomuus on yllättävän yleistä ja niitä hoidetaan paljon. Lapsettomuushoidot koskevat siis naisia 43-ikävuoteen saakka. Sen jälkeen ei saa KELA korvausta. Jos elämä on itsestä tuntunut todella epäreilulta, voi toisen murhe tuntua "väärältä". Ymmärrän, että jos itse on saanut yhden lapsen ja toinen ei ole näyttänyt ensimmäisestä olevan edes niin onnellinen, tuntuu se epäreilulta. TÄmä toinen ei kuitenkaan ole tätä sekundaarista lapsettomuutta itse aiheuttanut. Ehkä hän on sellainen persoona, joka ylipäätään ärsyttää eikä tunnu olevan mistään tyytyväinen. Jokaisella on ristinsä kannettavana, kuten sanonta kuuluu. Ehkä empatia voisi auttaa ja se, että kuitenkin vähän suhteuttaa niitä ongelmia.

Tosi kivasti kirjoitettu :)

Sekundäärinen lapsettomuus ei mustakaan ole itseaieutettua jos alkaa joskus 35 v. jälkeen aluamaan lapsia. Muutenkin tuntuu että ne haluamiset ei ole järjen kanssa päätettävissä.

Itse olisin halunnut lapsia jo 19v. silloinen avo ei.

Menin naimisiin 35v. ja tulin raskaaksi 36 v. 2krt. eka kierrosta. Eka meni kesken. Toista yritettiin 2 vuotta ennen kuin oikea tyyli löytyi.

Joillekkin voi olla tosi vaikea pala se että toista lasta ei tulekaan. Aivan varmasti yhtä vaikea kuin se että joku ei saa lasta ollenkaan.

Juuri niin; vaikka onkin jo yksi lapsi, olo tuntuu samalta kuin lapsettomuus, uskokaa tai älkää. Kuten jo edellä kirjoitin: lapsen haluaminen ei tunnu olevan järjellä päätettävä asia.

sinulle ja tuttavallesi. Itselläni oli ensimmäinen ivf 24-vuotiaana. Aika monessa siirrossa ja hoidossa olin, ennenkuin sain lapsen. Olin 29 kun ensimmäinen lapsi syntyi. 31-vuotiaana sain toisen ja sekin edellytti muutamaa hoitoyritystä. Nyt olen sellainen 34-vuotias vanha valittava haahka ja hoidoissa jälleen. Rankkaa on yhä pettyä. Minulla on oikeus olla surullinen, että lapsenteko on aina suuren tuskan takana. En ole lapseton, mutta minulla on suuri lapsenkaipuu. 10 vuotta sitten hoitoja aloiteltiin ja edelleen niissä kitkutan. Toisille lisääntyminen on helppoa. En silti ole heille siitä vihainen. Olen vihainen siitä, ettei se voi olla kaikille helppoa. Olen vihainen siitä, että meidän rahat on menneet hoitoihin emmekä ole voineet käyttää niitä muihin mukavuuksiin niinkuin ihmiset yleensä.

Tuossa jo edellä kirjoitin tästä järjellisyydestä. Ja sun kirjoituksesi jotenkin todisti sen. Menet vaan eteenpäin vaikka rankkaa on. Joku ulkopuolinen voisi nyt sanoa että lopeta jo , eihän tuossa ole mitään järeä.

Kukaan meistä ei voi itse päättää omaa hedelmällisyytensä määrää ja laatua. Vai voiko?