muuttuiko ajatuksenne lapsilukumäärästä ensimmäisen lapsen synnyttyä?

Sitä ennen halusin vain yhden. Sitten halusinkin vielä toisen. Kolmaskin olisi ollut tervetullut, mutta emme saaneet enää.



Lapsiperheen elämä yllätti helppoudellaan.

käveltiin kotiin niin sanoin, että saa jäädä tähän. No nyt meillä on 10 vuotta myöhemmin 3 lasta, että mikään suunnitelma ei sitten oikeastaan pitänyt.

Ensimmäisen synnyttyä tuli sellainen olo että kun kaikki meni näin hyvin niin uskaltaako sitä uhmata kohtaloa enää... että pitäisikö lopettaa niin kauan kun on voitolla ja tyytyä yhteen.



Se fiilis meni sitten ohi. Toisen lapsen synnyttyä mä olin niin onnessani uuden vauvan kanssa että aloin himoita kolmattakin, mutta sitten sekin fiilis meni ohi.



Niin että kyllä me kahteen lapseen päädyttiin, niin kuin oli alunperin tarkoituskin.

Haaveissa oli ennen esikoista 4, mutta nyt tuntuu siltä, että 3 riittää :) Ei tarvii autoakaan pistää vaihtoon ;) Tällä hetkellä kakkonen siis tuloillaan. Tosin tämäkään suunnitelma ei varmasti ole lopullinen...

Halusin ja sain yhden eikä vauvakuumeita tai haluja saada lisää ole näkynyt eikä kuulunut.

Meillä oli joskus puhetta että jää kolmeen.

Nyt lapsia neljä ja enempi voi joskus tulla.

Tällä hetkellä ei olla lapsia hankkimassa lisää, mutta ehkä joskus?

Mietityttää vaan 9- paikkasen hankkiminen ja miten mahdutaan taloon.



Mutta arki ei ole ollut järkytys ja lapsia on tullut enempi kuin ensin ajateltiin.

meinasin kuolla ensimmäisen synnytyksessä. lääkärit vakuuttelivat ettei se voi toistua toisessa synnytyksessä. henki meinasi kuitenkin jälleen lähteä.



emme uskalla hankkia enempää lapsia. haluan, että näillä kahdella on elävä äiti. nyt mietitään kumman piuhat laitetaan poikki.

ennen esikoista halusin monta lasta. Hätäsektion jälkeen päätin että yksi riittää ja niin se on riittänytkin. Lapsia kyllä haluaisin lisää muttakun tuo synnyttäminen ei taida olla mun lajini :)

nimittäin oikeastaan toivoin vain yhtä lasta.... onneksi tuli mies joka muutti mieleni ja nyt meillä on 3 lasta.

Etukäteen ajattelimme joko 2 tai sitten 4 lasta. Itse asiassa uskoin etukäteen että enemmänkin päätyisimme neljään. Ajattelin tehdä lapset pareittain, peräjälkeen. Niin että ensin tiuhasti kaksi ja sitten pidempi väli ja taas tiuhasti kaksi.



Mutta toisin kävi. Esikoinen oli vaikea vauva ja minä voin huonosti. Mulla oli synnytyksessä jäänyt istukan palanen kohtuun ja se huomattiin vasta kun vauva oli 2 kk ikäinen. Siihen saakka söin antibiootteja antibioottien perään ja ihmettelin kummia vatsakipuja jotka tulkittiin milloin jälkisupistuksiksi ja milloin vatsataudiksi. Minulla oli myös virtsatietulehduskierre, joka loppui vasta kun lopetin imetyksen ja useampi rintatulehduskin. Vauva nukkui pienissä pätkissä ja oli todella temperamenttinen. Itse kärsin jonkinlaisesta ahdistuksesta joka päivä.



1-vuotiaana esikoiselle puhkesi paha astma, jonka vuoksi jouduimme viettämään pitkiä aikoja sairaalassa sisällä. Paha atooppinen iho oli syntymästä saakka ja senkään takia emme saaneet kukaan unta, kun vauva huusi Ataraxeista huolimatta ihoon yöllä. Lukuisia allergioitakin todettiin. Jossain vaiheessa alkoi lapsen yölliset kauhukohtaukset, heräsi joka yö huutamaan kuin hyena ja lopuksi yleensä oksensi huudon seurauksena.



Vasta kun lapsi oli 3-vuotias ja tilanne rauhoittunut ja olimme tottuneet vaativan lapsen hoitoon, uskalsimme alkaa miettimään toista lasta. Nyt tuo toinen lapsi on 2-vuotias ja esikoinen 6-vuotias. Kyllä tämä meidän osalta on tässä. Toinen lapsi on ollut helpompi kuin esikoinen, mutta ongelmatonta ei hänenkään kanssaan ole ollut, nukkui mm. todella huonosti pitkään myöskin. En enää jaksaisi. Emme jaksaisi. Tahdomme kuitenkin voida itsekin hyvin, jotta olisimme hyviä vanhempia lapsillemme!



Ehkä eniten minut yllätti oman jaksamiseni rajat.

esikoiseni on ex:ni kanssa, ja suhde oli vähän kiikun kaakun jo alunpitäen.

Lapsen syntymä ei sitä pahentanut eikä parantanut, mutta ajatus kyti, että ei enää koskaan (vaikka lapsista olen aina kovasti tykännytkin).

Mun aloitteestani erosimme, ja jäin yh:ksi.



Sitten tapasin elämäni miehen, tämän nykyiseni.

Tunsin, että tässä on mies mua varten, ja vauvakuume yllätti ;)

Nyt meillä on kolme yhteistä lasta, ja vauva toiveissa.

Eli kyllä mieli voi muuttua.

Lapsista ei ole päätökseni olleet kiinni, vaan pikemminkin parisuhteen laadusta.



t. onnellisessa suhteessa elävä nyt neljän lapsen äiti

Esikoinen on nyt 2,5-vuotias enkä ole haudannut haavettani toisesta lapsesta. Mutta, ei ainakaan tähän perheeseen ja parisuhteeseen tällä erää. Kateellisena katson perheitä, joissa vanhemmilla on vahva keskinäinen suhde. Meillä ei ole, enkä oikein enää jaksa uskoa, että asia muuttuisi. Vaikka esikoinen koliikkeineen ym. on ollut vaativa, minä jaksan lapsen kanssa hyvin. Miestä en jaksa.

En ole ihan nuori, mutta vielä on aikaa vuosia lapsentekoon:-)

Sitten kun lapsia oli jo kaksi, mietittiin pari vuotta että jäätäisiinkö sittenkin kahteen, kun kahden kanssa oli niin kivaa ja helppoa, mutta rohkaistuttiin ja tehtiin sitten vielä kaksi lisää ja nyt elellään tyytyväisenä nelilapsisena perheenä. Vanhin on nyt 8 v. ja nuorin 1 v.

...olin aina haaveillut kolmesta lapsesta, mutta taitaa jäädä yhteen (vauva nyt 9 kk). Ei vauva-arjen takia, vaan kamalan vaikean loppuraskauden ja synnytyksen takia - saadaan olla kiitollisia että sekä äiti että vaaveli ovat ylipäätään hengissä. Tosin nyt huomaan jo miettiväni sijaisvanhemmuutta, mutta omat ovat kyllä tässä :)

hormonihuuruista päätä, itkeskelyä ja sitä ettei ajatus juoksut yhtä terävästi kuin yleensä. Inhosin myös sitä etten saanut syödä ja nukkua rauhassa. Lasta sinänsä rakastan todella paljon.

Meillä on nyt 2 lasta. Olen aina halunnut 3-5. Eka synnytys oli kaamean kivulias ja toipuminen vei melkein vuoden. Se ei kuitenkaan muuttanut suunnitelmia, ja ekalle ja tokalle tuli ikäeroa alle 2 vuotta.



Eniten mietityttää työkuviot. En haluaisi syrjäytyä työelämästä (olen korkeasti koulutettu), joten luultavasti seuraavaa lasta ennen tulee pidempi tauko, että pääsen välillä töihinkin. Ehdottomasti haluaisin vielä ainakim yhden lapsen.