rakastan lastani MIELETTÖMÄN PALJON ja enemmän! mutta kaduttaa

Asumme ulkomailla aika levottomissa olosuhteissa ja tämän vuoksi en mene koskaan yksin ulos. Mun oma aika on nopea suihku tai nyt hetki tietsikalla. Tukiverkkoja on sen verran, että isovanhemmat käyvät pari kertaa vuodessa. Mies tekee vaativaa työtä ja matkustaa paljon. Olen helposti viikonkin yksin ja suurimman osan ajasta menemättä ulos turvallisuustilanteen vuoksi. Lapsi myös vauva-aikana valvotti paljon, pahimmillaan pääsin nukkumaan 6 aikaan aamulla. Silti en ole kertaakaan "kyllästynyt" tai kokenut tätä rankkana. Päin vastoin, olen onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Kenties siksi, että olen nähnyt elämässäni aika paljon ja osaan olla kiitollinen.

Kaikki kyllästyy siihen yövalvomiseen ja kotona möllöttämiseen, paitsi ne, joilla on niin upeat miehet ja tukiverkostot, että pääsevät vähintään 3-4 kertaa viikossa omille menoillensa, tuulettumaan tai jotakin, ja saavat nukkua edes joka toisen yön tai parhaimmillaan joka yö ilman jatkuvaa heräilyä. Me, jotka ei päästä lapsistamme ja perheestämme eroon kuin kerran kolmessa viikossa, ja silloinkin se on kolme tuntia siivousta, ja jotka herätään kolmekymmentä kertaa yössä lapsen kanssa, joka ainoa yö, kyllästytään. Näin mä ainakin uskon.

Kyllä se siitä. Tuo taitaa olla vain sitä, että nyt sinun on luovuttava siitä omasta itsekkyydestäsi ja asetettava se pieni ihminen etusijalle.



Joku päivä huomaat että ihaninta maailmassa on se oma lapsesi eikä entinen elämä enää niinkään houkuta :)

kymmenen tai kolmenkymmenen vuoden päähän. Miten paljon kaduttas, jos olisit antanut lapsesi pois etkä ikinä olisi tullut tuntemaan häntä. Tai lapsenlapsiasi sitten kun istut jo kiikkustuolissa.



Iloitse lapsestasi, rakasta häntä, anna hänelle hyvä elämä ja saat sen kaiken moninkertaisena takaisin :)

Muistan nimittäin tuon olotilan oman esikoiseni synnyttyä - olin 20-vuotias, ja olisikohan ollut kolme viikkoa syntymän jälkeen, kun löysin itseni eräänä yönä sohvalta istumassa, imettämässä, ja miettimässä, että "mitä helvettiä mä tässä teen? Kaikki normaalit kaksikymppiset on baarissa bailaamassa, ja mä istun täällä tuijottamassa tv-chattia."



Kaikki kyllästyy siihen yövalvomiseen ja kotona möllöttämiseen, paitsi ne, joilla on niin upeat miehet ja tukiverkostot, että pääsevät vähintään 3-4 kertaa viikossa omille menoillensa, tuulettumaan tai jotakin, ja saavat nukkua edes joka toisen yön tai parhaimmillaan joka yö ilman jatkuvaa heräilyä. Me, jotka ei päästä lapsistamme ja perheestämme eroon kuin kerran kolmessa viikossa, ja silloinkin se on kolme tuntia siivousta, ja jotka herätään kolmekymmentä kertaa yössä lapsen kanssa, joka ainoa yö, kyllästytään. Näin mä ainakin uskon.



Mulla se meni ohi, ja ainakin jokainen jolle kehtasin tuota olotilaani valittaa, sanoi, että se on normaalia. Esikoiseni syntymästä on nyt neljä vuotta, ja mulla on tälläkin hetkellä vauva hoidettavana. Tosin tällä kertaa mä olen tehnyt sen eron (siis verrattuna esikoisen vauva-aikaan), etten edes yritä hoitaa kaikkea yksin. Mun mieheni kuuluu siihen kastiin, jotka eivät oma-aloitteisesti osallistu lasten- tai kodinhoitoon, mutta mä olen kylmästi alkanut käskyttää sitä. Ilmoitan vaan, että lauantaina on sitten sun imurointivuoro, ja tossa on roskapussi, käy viemässä, ja ainiin, tiskit pitää tiskata. En myöskään kysele lupia omille menoilleni, vaan ilmoitan vain niistä ajoissa. Toisaalta, jos miehellä on juuri silloin joku jo sovittu tärkeä (työ)juttu, peruutan tai siirrän oman menoni. Kuopukseni on piakkoin 8kk, ja en ole enää pariin kuukauteen herännyt öisin valvomaan, vaikka aina satunnaisina öinä vauva heräileekin. Minä vain imetän hänet, ja jos hän ei tyynny takaisin unilleen, herätän mieheni jatkamaan valvomista. Pari ensimmäistä kertaa tässä miehen herättelyssä vaati sitä, että pudotin hänet sängystä, mutta nykyään herää jo itsekseen. Mä jaksan paremmin, kun hänkin osallistuu lasten- ja kodinhoitoon, ja harvemmin sitä nykyään tulee mietittyä, millaista elämä olisi ilman lapsia. Se kun ei olisi enää samanlaista, kun mulla nyt jo kerran on ollut nämä lapset... sen kun tajuaa, niin helpottaa. Nyt, jos antaisit lapsesi pois, et pystyisi kuitenkaan enää suhtautumaan elämään samalla lailla kuin ennen lastasi.

olet kasvamassa äidiksi ja totuttautumassa uuteen elämään. Toivottavasti saat tukea ja apua läheisiltäsi. Kuten joku sanoi, vielä tulee aika, jolloin et haikaile entistä elämää. Sillä oman lapsen rakastamista ei voita mikään.

Sää onnistut laittamaan samaan lauseeseen että rakastat lastasi mielettömästi, mutta haluat elää ilman häntä?



Ajattele jos joku rakastaa sinua mutta haluaa sut pois luotaan.



Kaikki mulle. Miltä vastuu kuulostaa? Ei lapsella voi leikkiä. Koiraakaan ei kannata hankkia jos ei siitä jaksa huolehtia.



Porvoo..

... toisilla se herää aikaisemmin, toisilla myöhemmin. Kun sain esikoiseni hän jäi keskosena sairaalaan ja silloin ystäväni, kolmen lapsen äiti kysyi onko äidinvaistoni jo herännyt. En ymmärtänyt kysymystä ja olin ihan, että juu kai juu. Kun lapsi pääsi kotiin ja oli ollut kotona viikkoja, vaisto heräsi ja vasta silloin tajusin mistä hän oli puhunut.



Kyllä se sieltä tulee.

Ja kutsut itseäsi aikuiseksi?



Sun mielestä on normaalia käskyttää kumppania?



Kasva vielä vähän! :D

En ole tuo edellinen vastaaja, mutta tekisin itse samalla lailla. Vai pitääkö miehiä vaan "ymmärtää" ja paapoa? Hyi helevetti.

Jos ei kaunis puhe auta, käskytetään. Jotenkin se vastuu on opittava isänkin kantamaan.

Ja kutsut itseäsi aikuiseksi? Sun mielestä on normaalia käskyttää kumppania? Kasva vielä vähän! :D

On hienoa, että tunnistat tunteesi ja myönnät ne itsellesi. Seuraava askel on pikkuhiljaa kasvaa äitiyteen ja vastuuseen, joka on vasta-alkajalle tosiaan aina kova juttu. Pian siihen tottuu. : )

Ja kutsut itseäsi aikuiseksi? Sun mielestä on normaalia käskyttää kumppania? Kasva vielä vähän! :D

Tämä asia ei ehkä kuitenkaan ole ihan niin yksiulotteinen kuin kuvittelet. Käskytän aikuista ihmistä, puolisoani, kyllä - koska hän itse sanoo, että niin minun täytyy tehdä. Hän ei kuulemma huomaa, tarvitseeko meillä imuroida, ei vaan tajua lähteä viemään roskia, vaikka kuinka olisi roskikset täynnä, tai että voisi tarjoutua tiskaamaan, tai nousemaan yöllä vauvan kanssa. Mieheni on siis aivan itse pyytänyt, että sanon hänelle, koska hänen pitäisi nämä asiat tehdä.

Voihan sitä spekuloida, että pitäisi antaa miehen hoitaa asiat omalla tavallaan, mutta miehen itsensä mukaan se tapa on se, ettei niitä hoideta. Hän ei yksinkertaisesti näe likaa ja kaaosta ympärillään. Opiskelija-asuntoaan, jossa asui kun tapasimme, ei ollut siivonnut koskaan, vaikka oli asunut siinä kaksi vuotta, ei edes omistanut imuria, rikkalapiota, mitään sinne päinkään. Hän omisti vain yhden lautasen, yhden kahvimukin,yhden lasin, yhden veitsen, haarukan ja lusikan, jotka olivat tiskialtaassa likaisina aina siihen asti, kunnes hän tarvitsi niitä, jolloin hän tiskasi ne. Tällaisessa ympäristössä en halua lapsiani kasvattaa, enkä itsekään asua, joten vaihtoehdot on? Joko tehdä kaikki yksin ja polttaa itsensä loppuun, tai käskyttää miestä. Ja niin, minä muuten rakastan miestäni älyttömän paljon, puutteistaan huolimatta, ja toivon, että lapsenikin kasvavat ymmärtämään, että ihmiset ovat erilaisia.

Missä kohdin sanoin että miestä paapotaan ja " pitää ymmärtää"???

Ei, mää sanoin ettei tasapuolisuus ole parisuhteessa joko pää kii ja paapotaan TAI käsketään!



Surullinen parisuhde teillä, otan osaa.

Menkää johonkin parisuhdeleirille jos ette muuta keino keksi arjessa.

Minusta tollanen käskytys on kaukana tasapuolisuudesta, eikä se ole mitään toisen herättelyä ymmärtämään omaa vastuuta kumppanina.

Kas kun et lyö miestäsi, aika iso määrä naisia kuulemma lyö miestään! :D





9

Ap, lainaappa sellainen kirja kuin äitien kielletyt tunteet. Siinä eri-ikäiset äidit eri elämäntilanteissa kertovat tunteistaan.



Mut sä olet ollut äiti vasta kolme viikkoa, eikä sun vaistot vielä ole tosiaan heränneet. Sulla ja lapsella ei vielä ole sitä mieletöntä yhteyttä ja rakkautta, mikä tulee ajan kanssa. Vuoden päästä tästä sä tunnet jo ihan eri tavalla, olet oppinut ja kypsynyt paljon.



Muista, että kaikkea saa ajatella, kunhan ne eivät mene tekojen asteelle. Myös lapsen vahingoittamiseen liittyvät tunteet on normaaleja, samoin tunne siitä, että on itse jäänyt syrjään kaikesta elämästä. Sä olet nyt siirtymävaiheessa, siirtymässä sun tutusta, hallinnassa olleesta elämästä ihan uuteen rooliin, jota et ole voinut etukäteen harjoitella. Se on tavallaan järkytys ja kriisikin, mut siitä kasvaa jotain ainutlaatuisen ihanaa, luja rakkaus omaan lapseen.



Kyllä se siitä. Otat vaan vastaan mitä edessä on. :)