Mielialalääkkeistä kysyttävää

Ensimmäiset 2 vk olin hyvin väsynyt sitten elimistö tottui lääkkeeseen tunne-elämä latistuu samoin kyky seksuaaliseen nautintoon sekä halukkuus. Toisaalta pahimmat mielialan vaihtelut tyyntyivät. En oikeastaan tiedä enää onko sekään niin hyvä asia ? = (

joka on ns. SSRI-lääke eli vaikuttaa aivojen serotoniiniaineenvaihduntaan. On auttanut tosi hyvin. Aloitin ne ahdistus/masennusoireisiin; mulla oli lievää paniikkihäiriötä ja uupumusta johon liittyi toivottomuutta ja pahimmillaan kuolemanajatuksiakin. En jaksanut oikein äidin hommaa, en siivota, itketti vaan jatkuvasti, oli pakko ajoittain mennä saunaan piiloon lapsia kun ahdisti niin paljon.



Lääke on vaikuttanut sen, että olen henkisesti päässyt jaloilleni, pystyn käymään töissä, en itke ja huuda. Olen käynyt myös terapiassa. Kesti noin 6 viikkoa että lääke alkoi auttaa, ensin tuntui että kaikki menee vain pahemmaksi. Välillä annostusta on nostettu. Joudun luultavasti aika kauan syömään lääkkeitä, mutta se ei mua haittaa. Olen kärsinytjonkinasteisesta masennuksesta jo lapsesta asti.

Ainoana erona lääke, joka mulla sertraliini, annos 50 mg/vrk. Lääkkeen ansiosta olen taas oma itseni, normaali, en pelkää elää, en raivoa, en ahdistu kaikesta paniikin rajoille saakka.

paskafiilis sepramilla (20 mg). Olo nyt seesteinen. Ainut huono asia, että paino on noussut.

että nyt pitää aloittaa lääkkeet? Millaisia oireita teillä oli? Millainen oli se paskafiilis, joka katosi? Joku kirjoitti että piti mennä saunaan piiloon, kun ei jaksanut, mitä muuta?



Hirveän vaikea sanoa itsestään, että missä se raja menee... Etenkin kun lääkkeistä sitten lopulta voikin olla enemmän haittaa.

Samanlaisiin oireisiin, kuin edelliset. Nyt oon raskaana ja olen ilman lääkitystä. Odotan, että lapsi on syntynyt ja aloitan lääkityksen uudestaan.



Ei haittaa, vaikka joutuisin syömään niitä ikuisesti. Niin paljon onnellisempi olen ja tuhat murhetta vähemmän elämässä.

nyt on lääkitys aiheellinen.

Jatkuva uupumus, pinna todella kireällä ilman syytä, tai räjähti ihan pienestä. Lapsi ja mies kärsi paljon. Mikään ei kiinnostanut, ajatukset sairaita...

että nyt pitää aloittaa lääkkeet? Millaisia oireita teillä oli? Millainen oli se paskafiilis, joka katosi? Joku kirjoitti että piti mennä saunaan piiloon, kun ei jaksanut, mitä muuta? Hirveän vaikea sanoa itsestään, että missä se raja menee... Etenkin kun lääkkeistä sitten lopulta voikin olla enemmän haittaa.

lääkärit määrää helposti. Mulla taas masennus meni jo liiankin pitkälle. Cipralexin aloitin ja 2 vk oli aivan kauheita, pelkäsin mennä nukkumaan, heräsin klo 3, 4, 5 ja 6 ja lopulta ylös, siirtyäkseni sohvalle. en oikein pystynyt tekemään mitään. jos joku olisi tullut kertomaan, että kuolet huomenna, olisin tod.näk. huohahtanut helpotuksesta. No 6 vkon kohdalla alkoi helpottaa ja 7 kk kohdalla olin taas oikein kunnossa, joskus voi olla yksi tunti, että masentaa ( se esiintyy mulla myös voimakkaasti fyysisenä). jos masennukselleni olisi ollut yksittäinen syy, en tod.näk olisi lääkkeitä tarvinnut. itse koin lääkkeet tärkeimpänä apuna masennuksesta parantumiseen. Nyt olen lopettelemassa vuoden käytön jälkeen.

Mielialalääkkeet on käytetyimpiä lääkkeitä varmaan maailmassa, niistä on siis tosi paljon käyttökokemusta. Koko ajan kehitetään uusia ja parempia. Jollekin joku lääke ei sovi ja joku kokee, että on parempi yrittää olla ilman. Masennuslääkkeet saa helposti, mutta niin pitää mielestäni ollakin. Harvalla on mahdollisuutta hankkia itselleen ainakaan yksityisesti kaksi kertaa viikossa terapiaa, on jaksettava yksin nousta. Silloin lääkitys auttaa pahimman yli. Se on kuin kipsi katkenneen jalan ympärillä. Ei sinänsä paranna, mutta nopeuttaa toipumista ja auttaa selviämään arjessa. Masennus vie hirveästi ihmisiä sairauseläkkeelle ja itsemurhaan. Sitä kannattaa hoitaa varhaisessa vaiheessa.

kun aloin saada hillittömiä raivokohtauksia mitä pienimmistäkin syistä lähes päivittäin, minkä lisäksi en välillä päässyt koko päivänä sängystä ulos. Lisäksi minulle tuli pakkoajatuksia: olin kahden pienen lapsen kanssa kotona ja välillä yllätin itseni miettimästä, mitä kävisi, jos pudottaisin vauvan portaisiin tms. kamalaa. Menin lääkäriin, sain lääkereseptin, jonka apteekista hakeminen oli iso kynnys, mutta kertaakaan en ole katunut. Jos en olisi aloittanut mielialalääkitystä, mieheni olisi todennäköisesti jo ottanut lapset mukaansa ja lähtenyt, minä olisin suurella todennäköisyydellä työkyvytön ja liian ahdistunut lähtemään kotoa. Nyt olen täysin normaali: koen ilon ja surun tunteita, välillä on mieli maassa, mutta enää ei tule sellaisia ylitsevuotavia ahdistuksen tunteita tai halua kuolla.

niin ahdistunut et aloin pelkää kaikkee. Oveaki pelotti avata. Oli niin kaukana normiminästä, että ei ollu vaikee tajuu, et oli jotain vialla.

Paino alkoi nousta heti ja olost on tullut jotenkin turta. Varmaankin pitäisi nostaa annos 10 mg:aan mutta varmaan sitten paino nousee vielä enemmän. Aloitin jokin aika sitten berberiini-valmisteen lääkkeen rinnalla ja sen myötä olo on selvästi parantunut.

Up

Vierailija kirjoitti:

Mielialalääkkeet on käytetyimpiä lääkkeitä varmaan maailmassa, niistä on siis tosi paljon käyttökokemusta. Koko ajan kehitetään uusia ja parempia. Jollekin joku lääke ei sovi ja joku kokee, että on parempi yrittää olla ilman. Masennuslääkkeet saa helposti, mutta niin pitää mielestäni ollakin. Harvalla on mahdollisuutta hankkia itselleen ainakaan yksityisesti kaksi kertaa viikossa terapiaa, on jaksettava yksin nousta. Silloin lääkitys auttaa pahimman yli. Se on kuin kipsi katkenneen jalan ympärillä. Ei sinänsä paranna, mutta nopeuttaa toipumista ja auttaa selviämään arjessa. Masennus vie hirveästi ihmisiä sairauseläkkeelle ja itsemurhaan. Sitä kannattaa hoitaa varhaisessa vaiheessa.

Tässä viestissä ei ole muuta faktaa kuin vika lause.