Mitä tehdä uhmaikäisen katastrofin kanssa!!?

Neuvottelemalla, luovimalla ja antamalla välillä lapsen itsensäkin vaan päättää pienissä asioissa ja yrittää. Joissain asioissa sitten tehdään kuten äiti tai isi sanoo vaikka kuinka ottaisi lasta päähän.

Olisi kiva kehua välillä. Toisaalta olen huomannut, että kehu ei ole läheskään niin tehokasta kuin uhkaus :(

-ap

ihan samanlainen. eikös ookki ihanaa olla äiti? meillä huuto tilanteissa oon saanut lapsen hiljaseksi kun kehun että osaapa hän hienosti huutaa, entä onnistuuko kuiskaaminen?

pahenee. Tuossa iässä kun ei osaa olla vielä niin ovela. Ei auta enää päätökset pienissä asioissa, kun haluaa päättää Kaikesta, joka sekunnista, niin ei siinä tyydy muutamaan kertaan päivässä.

-ap

Neuvottelemalla, luovimalla ja antamalla välillä lapsen itsensäkin vaan päättää pienissä asioissa ja yrittää. Joissain asioissa sitten tehdään kuten äiti tai isi sanoo vaikka kuinka ottaisi lasta päähän.

huijata. Olen huomannut, että väsymyksen välttäminen toimii meillä parhaiten, mutta ei sekään tietysti mikään paras keino ole ja kun säännöllinen rytmi nyt ei vaan onnistu jos on käytävä joulukylissä ja muuta.

Sitten lapsi ei syö. Hyvä, pois pöydästä.



Ei sen tarttekaan tajuta että joku pahoittaa mielen, se on vielä pieni tajuamaan.

Toistoa vaan. Et siis anna periksi.

minä haluan karkkia, suklaata, jätskiä (joita ei tosin saa, mutta...) Sitten vielä se, että poika syö, jos ei kiinitä huomiota. Joskus. Mutta se on kyllä totta, että jos ei syö, niin pois vaan pöydästä, totta.



-ap

"liittoutuvatko" keskenään?



-ap

No vaikka teen MITÄ niin ei kelpaa, 'eiii noin', 'sinä rakennat liian vaikeaa minulle' yms.........

Kiipeilevät joka paikkaan ja rikkovat milloin mitäkin.



Minä olen huomannut, että oma suhtautumiseni lapsiin vaikuttaa heihinkin paljon. Eli niinä päivinä, kun jaksan aamusta alkaen olla liioitellun iloinen ja innostuneen kuuloinen, menevät huomattavasti paremmin. Jo herätessä kehun poikia mm. "sieltähän ne äidin kulta pojat tulevatkin, tulkaahan halaamaan äitiä"! Ja siis käyttäen liioitellun iloista ääntä.



Lisäksi puhun heille niin, että oletan heidän automaattisesti tekevän sen mitä pyydän. Esim. en sano heille, että "tulkaapas nyt pukemaan", vaan "Katsotaanpa kuinka nopeasti saadaan vaatteet teidän päällenne!" jne. Ja kehun poikia joka välissä, vaikka siihen ei erikoisempaa syytä olisikaan. Esim. jos nyt sattuvat olemaan hetken rauhallisesti, kerron kuinka kilttejä he ovat. Tai jos laittavat lusikallisen ruokaa suuhunsa, kehun kuinka hienosti he syövät jne.



Joskus kun haluan jomman kumman vievän esim. auton takaisin koriin, niin en pyydä häntä viemään sitä, vaan kysyn "osaatkohan viedä tuon auton paikoilleen? Muistatko mihin se kuuluu?/ Mitenköhän nopeasti tuon auton voi viedä takaisin koriin?"



Tuo positiivinen asenne lapsia kohtaan auttaa aika usein ja samon se, että poikia aktivoi ja pitää tarkasti silmällä. Myös se auttaa välillä, ettei kiinnitä huomiota huonoon käytökseen ja taas hyvän käytöksen huomio liioitellusti.



-Se kahden kävelevän katastrofin äiti-

Meillä 2v10kk "minä itte", perheen kuopus, joka on saanut varmaan vähän liikaa periksi perheen vauvan asemassaan. Mutta siitä syömisestä, meilläkään tyttö ei oikein söisi ruoka-aikaan mitään, mutta muihin aikoihin mankuu milloin leipää, milloin mandariinia, milloin keksiä. Meillä toimitaan niin, että tietty määrä haarukallisia/lusikoita on sytötävä, mikäli mielii saada esim. ruoan jälkeen purkkaa tai tehdä jotakin mieluista. Jos oikein hankalaksi menee eikä syö mitään, voimme antaa muille lapsille jonkin jälkkärin, jonka tämä uhmis saa sitten vasta kun on syönyt. Jos pelleilee pöydässä, passitetaan pois pöydästä, ja saa tulla takaisin kun syö kunnolla. Jos ruoka jää syömättä, se jätetään joksikin aikaa pöytään ja annetaan lapselle mahdollisuus palata vielä syömään. Se toimii aika usein. Eli siis ne perinteiset konstit uhkaliu, kiristys ja lahjonta meillä käytössä. Toimivat miten toimivat, toisinaan hyvin, toisinaan heikommin.



Vähän isommalle suosittelen tarrojen tms. keräämistä, se toimi meillä jokin aika sitten 4,5-vuotiaalle ruokapöytäpelleilijälle. Eli aina kun syö hyvin, saa palkinnoksi tarran, joka liimataan johonkin paperiin johon näitä palkkatarroja kerätään. Kun tarroja on kerääntynyt jokin ennalta sovittu määrä (alussa esim. 5 kpl, sitten 10), lapsi saa palkinnon, esimerkiksi pääsee perheen kanssa uimahalliin. Aika äkkiä koko pelleily ruokapöydässä unohtuu ja tarrojen keruu jää pois tarpeettomana. Mutta ei varmaan vielä toimi 3-vuotiaalle.

niin lapset huomaa sen, ja sillon ne käyttää hyväkseen heti sitä, että nyt äidillä ei oo voimia laittaa mua ojennukseen. Eli toisin sanoen aikuiset ei saa olla väsyneitä, niin menee paremmin. Ja sitten jos on väsynyt, niin ei saa silti antaa periksi. Ja tietenkään lapsikaan ei saa olla väsynyt.



Mutta sit toisaalta sellainen turha riiteleminen vain siksi, että aikuinen päättää, että lapsen pitää totella ei aiheuta mitään kivaa. Huomasin joululomalla, että meillä isä oli jossain kohtaa kovin väsynyt (kun oli myös töissä joka päivä), niin isä riiteli lasten kanssa joka armaan asiasta. Uhitteli kamalasti, että nyt kyllä puet päällesi, ja sit vielä perään isä oikein uhmasi 'se on kyllä varma'. Siis isä väsymyksessään oikein haastoi riita lapsen kanssa. Jouduin jo komentamaan isääkin, että älä riitele vaan puhu kauniimmin, ei tuollaista uhoojaa kukaan edes halua totella.



Eli pitää olla jämäkkä, mutta ei saa lyödä yli. Kyllä tuo sitten ajallaan ohi menee.



Itse asiassa vielä kiinnitin huomiota tuohon syömishommaan. Lapsi on huomannut, että syöminen on vanhemmille herkkä asia, että olette huolissanne lapsen syömisestä. Ja sitten lapsi vedättää teitä, koska annatte siinä helposti periksi. Meilläkin oli huonosti kasvava lapsi, eli kasvukäyrät ihan alakantissa. Sitten jossain vaiheessa tajusin, ettei tästä mitään tuu, kun syöminen on yhtä vääntöä, lapsella on edessä neljää eri lajia välipalaa, eikä mikään kelpaa. Onneksi lopulta tuskastuin niin paljon, että päätin, että nyt loppuu tuo pompottaminen. Vaikka tarjosin mitä, niin lapsi vain nirsoili, joten päättelin, että vaikka ottaisin tiukan linjan, niin ei se lapsi tätä huonomminkaan voi enää syödä. Siitä lähtien laitoin sen ruuan lautaselle, mitä oli tarjolla, ja jos ei kelvannut, niin pois pöydästä. Välipalaksi vain yhtä lajia, mutta niistä sai sentään valita, että jos oli jugurttivälipala, niin sai valita minkä makuisen halusi.



Ja niinhän siinä kävi, että ajan kanssa turha riitely ruokapöydässä väheni, lapsi alkoi syömään sitä mitä oli tarjolla, kasvukäyräkin jopa aavistuksen parani, ja lasta pystyi kehumaankin pöytäkäytöksestään.



Joten laita ruokailutilanteisiin kuri. Kyllä se lapsi sitten syö, kun sillä tulee nälkä, usko pois.

Meillä 2v tyttökin jo tajuaa noi osaatkohan-jutut ja vastaa joo, osaan, mut en halua sitä nyt viedä.

Kiipeilevät joka paikkaan ja rikkovat milloin mitäkin.

Minä olen huomannut, että oma suhtautumiseni lapsiin vaikuttaa heihinkin paljon. Eli niinä päivinä, kun jaksan aamusta alkaen olla liioitellun iloinen ja innostuneen kuuloinen, menevät huomattavasti paremmin. Jo herätessä kehun poikia mm. "sieltähän ne äidin kulta pojat tulevatkin, tulkaahan halaamaan äitiä"! Ja siis käyttäen liioitellun iloista ääntä.

Lisäksi puhun heille niin, että oletan heidän automaattisesti tekevän sen mitä pyydän. Esim. en sano heille, että "tulkaapas nyt pukemaan", vaan "Katsotaanpa kuinka nopeasti saadaan vaatteet teidän päällenne!" jne. Ja kehun poikia joka välissä, vaikka siihen ei erikoisempaa syytä olisikaan. Esim. jos nyt sattuvat olemaan hetken rauhallisesti, kerron kuinka kilttejä he ovat. Tai jos laittavat lusikallisen ruokaa suuhunsa, kehun kuinka hienosti he syövät jne.

Joskus kun haluan jomman kumman vievän esim. auton takaisin koriin, niin en pyydä häntä viemään sitä, vaan kysyn "osaatkohan viedä tuon auton paikoilleen? Muistatko mihin se kuuluu?/ Mitenköhän nopeasti tuon auton voi viedä takaisin koriin?"

Tuo positiivinen asenne lapsia kohtaan auttaa aika usein ja samon se, että poikia aktivoi ja pitää tarkasti silmällä. Myös se auttaa välillä, ettei kiinnitä huomiota huonoon käytökseen ja taas hyvän käytöksen huomio liioitellusti.

-Se kahden kävelevän katastrofin äiti-

Se vaan vastaa kysymyksiin totuudenmukaisesti. Eli vedätys ei vielä toimi. Isompia nimenomaan saa tuollaisella paremmin huijattua.

Eli jos ruoka ei maistu, niin pois pöydästä. Jos haluaa jälkiruokaa, niin on syötävä yhtä monta lusikallista kuin on ikävuosia, eli 3-vuotias syö kolme lusikallista. Ja siinä ei sitten sallita mitään vedätystä, vaan aikuinen vahtii, että on kunnon täydet lusikalliset, ja vain ne täydet lasketaan. Ja ruoka-aikojen välillä ei anneta syötävää. Kun lapsi mankuu, niin sanotaan, että 'sulla on varmaan nälkä, kun et syönyt kunnolla ruokaa. Kahdelta syödään välipalaa, silloin saat taas syötävää.' Vettä annetaan tietenkin ruoka-aikojen välilläkin, jos on jano.



3-vuotias ymmärtää kyllä jo lusikallisten laskemisen. Samoin 3-vuotias ymmärtää tarrataulukon, jos taulukkoon piirtää oman ruudun jokaiselle tarralle ja loppuun laittaa kuvan palkinnosta, ja taulukko on koko ajan näkyvillä esim. jääkaapin ovessa mistä se näkyy myös ruokapöytään. Noin pienellä ekassa taulukossa on vain vaikkapa 5 tarraruutua, jolloin idea tulee nopeasti selväksi. Ja palkinto pitää olla olla sellainen, että se voidaan antaa tai toteuttaa heti, kun viimeinen ruutu tulee täyteen.

Meillä pitää pöydässä istua kunnes kaikki ovat ruokailleet eikä välillä poistuta minnekään. Jos ei ole kunnolla, lautanen otetaan pois. Minusta on kohtelias tapa, että ruokailussa ollaan kaikki yhdessä eikä sinkoilla sinne tänne ja poistuta omia aikojaan. En myöskään pidä muualla kuin keittiössä tai ruokailutiloissa syömisestä.

Meillä on nimittäin kouluikäinen tyttö ja hän on ollut huomattavasti poikia haastavampi jo uhmaiässä. Ja edelleen häntä saa laittaa usein huoneeseensa rauhoittumaan, kun käyttäytyy aivan mahdottomasti. Pojat taas riitelevät ja tuhoavat enemmän kuin tytöt, varsinkin kun poikia on kaksi ja se riitely kaveri on melkein aina vieressä.



Saman eron olen huomannut parhaan ystäväni lapsista, tytöstä ja pojasta, jotka ovat suunnilleen samanikäisiä poikieni kanssa.



Onneksi tämä uhmakausi (yleensä) loppuukin jossain vaiheessa! =)



-se kahden kävelevän katastrofin äiti-

poika jo tosin kohta 5v. saa iltaisinkin kaksi vaihtoehto haluuaako nukkua lämpöisessä sängyssä peiton alla vai mennä ulos kylmään kummitusten kanssa.

poika valitsee sängyn jostain kumman syystä. inhoan itsekkin jatkuvaa uhkailua.

poika jo tosin kohta 5v. saa iltaisinkin kaksi vaihtoehto haluuaako nukkua lämpöisessä sängyssä peiton alla vai mennä ulos kylmään kummitusten kanssa.

poika valitsee sängyn jostain kumman syystä. inhoan itsekkin jatkuvaa uhkailua.

Minä kuitenkin sitten taas pidän kohtuuttomana vaatimuksena, että 3-vuotiaan on istuttava pöydässä puoli tuntia - kolme varttia odottamassa, että aikuiset saa ruokansa nautittua. Eli oon alentanut rimaa siinä, että jokainen saa lähteä sitten, kun itse on valmis. Se on aikuisillekin mukavaa, kun aikuiset saa syödä rauhassa ja pitkään.



Ei siinä pöydässä silti sinkoilla edestakaisin, vaan sitten vasta lähdetään, kun on syönyt niin paljon kuin jaksaa. Eikä tietenkään muualla syödä mitään kuin keittiössä pöydän ääressä. Siitähän tulisi aivan tolkuton siivo, kun murusia olisi pitkin ja maitolasit kaatuilisivat sohvalle.