Illalla kerron miehelle että harkitsen eroa :-(
Olen kyllä puhunut mieheni kanssa minua häiritsevistä asioista, mutta mitään muutosta ei ole tapahtunut.
Meillä on muutaman kk ikäinen vauva, ei muita lapsia. Emme ole enään mitään kovin nuoria, keski-ikää lähestyviä. Olemme olleet yhdessä 3 vuotta, siitä asuneet yhdessä kaksi vuotta.
Ongelma ilmeni heti kun vauva syntyi. Mies ei käy kotona kuin nukkumassa, ei osallistu kotitöihin tai vauvanhoitoon, ellen erikseen pyydä, ja perustele todella hyvin. Tosin sekään ei useinkaan auta, kun asiat vain unohtuvat.
Ymmärtäisin jos mies olisi töissä tienaamassa perheelleen elantoa, mutta kun hän on työtön. Hän ei viitsi hakea töitä, koska rahallisesti pärjää ilmankin, ja hänellä jaa enemmän aikaa harrastuksiinsa, pääsääntöisesti autojen rassaukseen.
Siksi että hän ei suostu hakemaan töitä, joudumme asumaan pienessä yksiössä edelleen. Ennen lapsen syntymää kuvittelin ilman muuta meidän muuttavan isompaan asuntoon joko raskausaikana tai kun lapsi on syntynyt, mutta nyt meillä ei tietenkään ole siihen varaa.
Kotona ollessaan mies lähinnä istuu internetin ääressä. Joskus iltaisin leikkii pojan kanssa tai vie tämän nukkumaan, mutta usein minun täytyy pyytää sitäkin.
Hän vahtii lasta pääsääntöisesti kerran viikossa, että minä pääsen 2,5 tunniksi harrastukseeni. Lisäksi hän on rauhoittanut lauantain perheelleen kokonaan Näihin hän sitten aina vetoaa, kun otan tyytymättömyyteni puheeksi.
Olisin tyytyväinen, jos mies olisi siksi paljon poissa, (8-10 h päivässä 6 krt viikossa) että hän olisi työssä tienaamassa elantoaan. Olisin myös nykyistä tyytyväisempi, jos hän olisi hakematta töitä siksi, että voisi olla enemmän perheensä kanssa. Mutta kun minä hoidan nyt suurimmaksi osaksi yksin kodin ja lapsen, ja mies on muutaman kilsan päässä olevalla autotallillaan.
Kun olen puhunut asiasta, mies joko aina puolustelee tai sitten loukkaantuu. Mutta mihinkään kompromissiin emme ole päätyneet, ja minun voimani alkavat loppua. Rakkauteni on alkanut kulua loppuun, koska en osaa enää arvostaa juurikaan miestäni.
Mielestäni rakkaus ansaitaan, ja minusta tuntuu ainakin tällä hetkellä ettei poissa kotoa harrastustensa takia paljon oleva, kotona lähinnä internetissä ja nukkumassa viihtyvä mies ole ansainnut rakkauttani. Sittenkin kun mies on kotona, hän ei jaksa kauheasti seurustella, ja usein pyytää minua olemaan hiljaa, koska netissä tai telkussa on jotain mielenkiintoista. Hän ei useinkaan kuuntele jos puhun hänelle. Tärkeistäkin asioista puhuessani hän saattaa pälyillä muualle, ja unohtaa pian mitä olen puhunut, ja kysyä myöhemmin samasta asiasta.
Onko minulla asenneongelma? Valitanko turhasta, kun asiat voisivat olla huonomminkin? Olisiko minun parasta vaan tyytyä tilanteeseen ja pitää suuni kiinni? Olenko kohtuuton pirttihirmu? Onko muilla/ onko ollut vastaavanlaisia ongelmia?
Kommentit (57)
Pari on myynyt, ja yksi nytkin myynnissä, muttei niillä rikastumaan pääse.En nyt kerro enempää, muttei mitään ison rahan autoja, pääosin vanhoja "projektiautoja" joita sitten laittelee, osa on varaosa-autoja jne.
Kyllä pitäisi päästä isompaan asuntoon viimeistään kun lapsi on noin vuoden vanha, tavalla tai toisella.
jos mies ei ole mukana arjessa. Edes silloin lauantaisin jotka on pyhittänyt perheelle, mutta jos ei varsinaisesti tee mitään silloin...
Minä ilmooitin samaisen asia. Lapsemme ovat jo 5 ja 6. Odotin hetkeä sen 6 vuotta, että lapset olisivat isompia. Ja nyt olemme asumuserossa. Ja tiedätkö, ei tämänkään hääviä ole vaikka kamalaa oli olla parisuhteessa yksin.
Minulla on kunnollinen, kotona ja perheen parissa viihtyvä mies. Oli jopa vuoden hoitovapaalla.
Mutta silti hänelläkin oli ekan lapsen synnyttyä tuonKALTAISIA asenneongelmia. Kotonaolo ahisti... Kai se on sitä, että miehen on vaikea saada itsenäistä toimijan roolia, kun äiti omii lapsen ja vähintäänkin on selän takaa tyrkyttämässä neuvoja siitä, miten lasta "oikein" pitää hoitaa.
Sinuna kävisin miehesi kanssa vakavan keskustelun. Korosta, ettei miehen työttömyys yksistään ole syy eroon, etkä oleta, että mies kokonaan hylkää autoharrastuksensa. Mutta kyllä hänen pitää ottaa perhe nyt ykkösprioriteetiksi!
Voisit yrittää järjestää itsellesi enemmänkin menoja... siis sen vuoksi,että kun olet poissa, miehen on PAKKO ottaa lapseensa kontakti. Lyhyitä poissaoloja vaan, ei tarvitse pitkäksi aikaa mennä.
PS: miksi ihmeessä ette ole hakeneet kunnalta isompaa asuntoa? Jos teillä ei ole tuloja (mies työtön, ollut jo yli kaksi vuotta eli ei enää edes ansiosidonnaisella) ja sinä äitiyslomalla...
Minä haluaisin hakea isompaa asuntoa joko kaupungilta, tai joltain muulta taholta, mutta kun mies ei halua kuin yhteen tiettyyn paikkaan asumaan, ja siellä on niin kallista että vuokrallekaan emme pääse sinne ennenkuin ainakin toinen meistä on töissä.
Olemme vääntäneet tuostakin asiasta kättä, ja siinä en mahda mitään miehen mielipiteelle, mies on mieluummin yksiössä hyvällä (arvo-) alueella kuin isommassa kaupungin asunnossa jossain lähiössä. Minulle taas kelpaisi kaupungin asuntokin, tai jonkun muun vuokrantantajan, kunhan olisi lapsiystävällinen, turvallinen alue.Mutta koska nykyinen asunto on miehen oma, miehen sana on tässä laki.En kuitenkaan ole mitenkään mieheni tossun alla muuten. Jos olisin, niin ei meillä mitään ongelmia olisikaan.:-))
Tuo kertomasi syy voi olla yksi mahdollinen juurikin, eli että mies ahdistuu minun neuvoistani lapsen ja kodin hoidossa.Täytyisi yrittää enemmän antaa positiivista palautetta, sillä on sillekin aihetta aina välillä.
Joo, tuo on tärkeä pointti korostaa, ettei työttömyys ole ainut syy miksi harkitsen eroa. Pääsyy on se, että tuntuu että suhteemme on lakannut olemasta lapsen myötä, mies ei ole enää läsnä. Kun kerran miehen ei ole pakko olla montaa tuntia päivästä poissa, minäkin voisin vähän enemmän saada omaa aikaa, ja mies aikaa poikansa kanssa. Nyt tuntuu joka ilta, että odotan miestä innolla kuin koiranpentu, mutta sitten petyn, kun ei olekaan mitään syytä odottaa, sieltä tuleekin vain väsynyt, hielle haiseva ja vähäpuheinen mies, joka haluaa rauhassa käydä suihkussa, syödä, istua netissä ja katsoa telkkaria, kunnes menee nukkumaan.
Ja tuo tuntuu vielä pahemmalta, kun ei tuosta kaikesta poissaolosta makseta edes palkkaa. Arki on tullut meillä vastaan, ja rakkaus kuolee ennenpitkää, jos emme nyt keksi jotain konstia sitä alkaa elvyttää ja sassiin.
Nyt tuntuu joka ilta, että odotan miestä innolla kuin koiranpentu, mutta sitten petyn, kun ei olekaan mitään syytä odottaa, sieltä tuleekin vain väsynyt, hielle haiseva ja vähäpuheinen mies, joka haluaa rauhassa käydä suihkussa, syödä, istua netissä ja katsoa telkkaria, kunnes menee nukkumaan.
Kannattaa tiedostaa, että myös sinulla on nyt enemmän odotuksia ja tarvitset miehesi seuraa enemmän kuin ennen. Eli sinun tarpeesi on muuttunut, eikä miehesi välttämättä tajua sitä ainakaan vielä!
Olet kaiket päivät kahdestaan vastasyntyneen kanssa, jolta ei vielä kamalasti feedbackia tule, vaikka kuinka tarinoisit... Aikuisen puhekumppanin tarve on suorastaan huutava ;-)
Selvitä tuo miehellesi. Ja anna ajan vielä hiukan kulua.
Usko kokeneemmalta: tuo vauva-aika ON rassaava parisuhteelle, eikä silloin kannattaisi tehdä rajuja ratkaisuja suuntaan tai toiseen. Kun yövalvomiset yms. helpottavat, sinun omasi ja miehen asenne saattaa korjaantua - varsinkin, jos saat miehellesi viestin perille siitä, ettei nykymeno alkuunkaan tyydytä sinua.
Tsemppiä!
-27-
minäkään en vielä kehottaisi sua eroamaan, vaikka tilanne onkin sun kannalta epäreilu ja jotenkin muutenkin epäselvä miehesi työttömyyden takia. Mutta lapsenne on tosiaan vasta muutaman kuukauden. Meillä oli miehen kanssa hyvin vaikeita jaksoja molempien lasten syntymien jälkeen. Toinen lapsemme tulee pian 3. Olen jäänyt hyvin yksin aina vauva-aikana ja kantanut kaiken vastuun kaikesta kotiin liittyvästä. Miehelleni tuli pakonomainen tarve aloittaa ja aina vain uusia projekteja, vaikka periaatteessa olisikin ollut mahdollisuus olla kotona ja osallistua. Meilläkin oli lapset kovin toivottuja.
Luulen että miehelle voi joskus olla vaikeaa isäksi kasvaminen ja kaiken sen vastuun kantaminen. Ei ehkä pysty näkemään asioita lainkaan lapsen äidin näkökulmasta. Itse syytin ja olin loukkaantunut, ja mieheni kuuli vain syytökset, ei sitä mitä niiden takana oli. En ole sitä mieltä että semmoinen toiminta on oikeutettua, tai että se pitää niellä. Olen kuitenkin sitä mieltä että kannattaa yrittää lähestyä asiaa jotenkin muutenkin ennen kuin tekee eropäätöksen. Parisuhde ei aina ja kaikilla ole tasapainoinen ja tasavertainen niin, että molemmat tekee ja yrittää saman verran. Ei voi verrata niin, että koska naapurinkin mies vie lapsia ulos joka ilta, tai tampaa matot joka perjantai. Se vain tuhoaa sen hyvänkin mitä voi parisuhteessa olla, kun odottaa että mies istuu siihen vaikka naapurin isän rooliin.
Me saimme paljon apua ja arvokkaita neuvoja "terapiasta". Terapeutti oli vielä mies, joka auttoi myös minua näkemään asioita toisesta näkökulmasta.
Kannattaa keskustella ja yrittää kuulla mitä mies ajattelee. Ja kannattaa miettiä itse, että mihin on itse valmis. Aina voittaa tilannetta tämmöisessä tuskin tulee, mutta milloin sinulla on parhaimmat mahdollisuudet olla onnellinen. Eroon et miehestä pääse koskaan kokonaan, koska hän on lapsesi isä.
Meillä on nyt onnellinen avioliitto. Rakastamme toisiamme kovasti ja nykyään myöskään kunnioitusta ei puutu. Mutta monesti olemme olleet hyvin lähellä eroa vähän samankaltaisten juttujen takia, mistä itsekin kerroit.
Nyt kun lapset on "isompia" mies ottaa niitä mukaan projekteihinsa ja puuhailee muutenkin niiden kanssa enemmän. Ehkä teilläkin on nimenomaan vain vauva-aika raskain.
Mutta tosiaan, sun kannattaa miettiä mihin olet itse valmis ja mitä olet valmis menettämään ja mitä olet itse valmis tekemään. Me emme olisi tässä tilanteessa nyt, jos minä en olisi jaksanut olla reipas ja joustava. Meidän tapauksessa sain kuitenkin paljon takaisinkin. Kaikissa tapauksissa ei niin käy, uskon sen.
tiedän että tilannetta on vaikea korjata jos sinulta häviää rakkaus ja arvostus miestäsi kohtaan. Vauva on vielä pieni ja nyt tilanne on vielä korjattavissa jos miehesi sitä haluaa ja siihen kykenee.
Itse odotin liian kauan ja nyt mieheni on kyllä parantanut tapojaan mutta kun arvostus ja rakkaus kuoli niiden parin ensimmäisen vauvavuoden aikana niin elo ei ole hääviä. Kadun miksi en ottanut asioita esille silloin heti.
kasottain p*skaa ja silti vain aina toivomme parasta, ymmärrämme ymmärrämme ja taas ymmärrämme sikamaisia miehiä jotka eivät ajattele omaa napaansa pidemmälle, vaativat sitä vain muilta. En näe yhtäkään syytä miksi ap:n pitäisi vielä "jaksaa ja yrittää"!!!
Kiitos teille, olette antaneet uusia näkökantoja asioihin, niitä juuri toivoinkin. Asiassa on aina monta eri puolta, ja ehkei minulla ole kuitenkaan vielä syytä ihan luovuttaa.:-) Tänään täytyy kuitenkin puhua miehen kanssa, ellei ole liian väsynyt auton rassauksesta kun viimein kotiutuu.:-)
pitkällesi, veikkaan ettei huomaa eroa. Huokaus.
Kiitos teille, olette antaneet uusia näkökantoja asioihin, niitä juuri toivoinkin. Asiassa on aina monta eri puolta, ja ehkei minulla ole kuitenkaan vielä syytä ihan luovuttaa.:-) Tänään täytyy kuitenkin puhua miehen kanssa, ellei ole liian väsynyt auton rassauksesta kun viimein kotiutuu.:-)
En halua sanoa, että naisten pitää jotenkin alistua miehen oikuille. Mutta olen oman mieheni kohdalla huomannut, ettei hän ole pahuuttaan tehnyt niinkuin on tehnyt. Hän on ollut ehkä ahdistunut tai muuten hukassa. Se heijastui heti siihen, miten jaksaa olla kotona. Jos kotona on väynyt ja vaativa vaimo ja pienet lapset, on ahdistuksesta vaikeaa päästä eroon. Rankaksi tilanne menee, jos molemmat on samaan aikaan lopussa. Meillä katkeruus kasaantui, ja sen seasta oli vaikea löytää hyvää ja nähdä enää syytä rakastaa.
Mutta ymmärtämisen myötä tilanne alkoi ratketa. Minä ymmärsin, miksi mieheni toimi niin kuin toimi. Ymmärsin vaikka en sitä anteeksi antanutkaan, ainakaan heti. Miehenikin ymmärsi minua ja uupumustani. (Tähän emme olisi ehkä päässeet ilman terapiaa). Sitten ajattelin, että tekojen kautta voisin yrittää rakastaa. Ja tein asioita, joista tiesin mieheni ilahtuvan, en hermostunut, jankannut ja olin joustava. Näiden tekojen myötä me saimme hyviä hetkiä, mieheni huomasi minut ja pääsimme jopa juttelemaan kipeistä asioista syyttelemättä. Erosta olimme puhuneet ja sopineet, että jos siihen päädymme, teemme sen yhteisymmärryksessä ja sovussa. Mutta hyviä hetkiä tuli aina lisää, ja nyt on paljon paljon enemmän hyvää kuin pahaa tai katkeruutta.
Sinun ei tarvitse ottaa kasoittain pas***kaa vastaan. Ei kenenkään muunkaan. Itse olen onnellinen että olen ottanut, koska en usko että voisin tämän onnellisempi nyt olla. Ihanat lapset ja ihana rakastava mies, jonka kanssa selvitty hankaluuksista ja edelleen, tai jälleen, rakastetaan.
olin jonkun mielestä kynnysmatto tai en, niin mielestäni mieheni n ansainnut mahdollisuuden. En usko että hän ihan tietoisesti pakenee sinne tallille, tai pitää oikeasti niitä autonromuja perhettään tärkeämpinä. Minun tehtäväni on havahduttaa hänet, en ole ennen sitä tehnyt. Aika näyttää mitä tapahtuu. Mutta mielestäni tämä kuutisen kk ei ole vielä niin pitkä aika parisuhteessa, mitä olen ollut onneton, että tämän takia kannattaisi lopullisesti pistää pillejä pussiin. Kun itse suhde kuitenkin toimii ihsn Ok, siis silloinkun toinen on paikalla.
kasottain p*skaa ja silti vain aina toivomme parasta, ymmärrämme ymmärrämme ja taas ymmärrämme sikamaisia miehiä jotka eivät ajattele omaa napaansa pidemmälle, vaativat sitä vain muilta. En näe yhtäkään syytä miksi ap:n pitäisi vielä "jaksaa ja yrittää"!!!
Kukaan ei käske ap:tä yksin joustamaan!
Mistä ylipäätänsä osa naisista keksii kuvitelman, että mies ihan piruuttaan ja naista orjuutaakseen on "hankala". Kuvitteletteko, että ap:n mies NAUTTII tuosta tilanteesta, että asuvat ahtaasti, rahaa ei ole, oma itsetuntokin kaiketi aika nollassa ja kotona tuntee olonsa ahdistuneeksi ja sivulliseksi???
Kyse ei siis JUURI koskaan ole siitä, että vaimo olisi pyhimys ja toimisi kaikessa oikein ja mies olisi sikaroisto, joka pelkästään ilkeyttään orjuuttaa vaimoaan.
Vaan siinä on puolin ja toisin ongelmia kommunikaatiossa ja odotuksissa toista kohtaan.
AINA pitää miettiä, mitä saavutetaan erolla ja mitä saatetaan saavuttaa, jos yritetään vielä YHDESSÄ tehdä töitä perheen toimivuuden kohentamiseksi.
Jos on tehty kaikki voitava, sitten on eroaminen hyvä vaihtoehto - ja siihen voi päätyä paremmalla omallatunnolla, kun tietää, ettei ole heittänyt pyyhettä kehään helpolla.
Muista, että ero on yleensä eroajille itselleen kova kriisi sekin! Plus ainakin ap:n lapsi ON SE SYY yrittää vielä kerran.
Olen itse jo 42-vuotias ja yhteistä elämää on puolison kanssa takana 23 vuotta. Sen eläneenä ja ystävä/tuttavapiirin avioliitoista yhtä sun toista myötäeläneenä voin sanoa, että KAIKISSA liitoissa on huonot hetkensä. Yksi hyvin tyypillinen sellainen hetki on useimmilla ensimmäisen lapsen syntymä. Tuo on jopa aivan tilastollinen fakta: siihen ajoittuu keskimääräistä enemmän suomalaisia avioeroja.
Kannattaako se yrittää sinnitellä kohti parempaa tulevaisuutta? Minusta kannattaa.
-27 vai mikäseolikaan -
Juttelimme eilen illalla pitkään, kerroin tosiaan harkitsevani eroa, mies suhtautui tosi asiallisesti. Juttelimme pitkään, kun lapsi oli mennyt nukkumaan.
Oli erittäin rakentava keskustelu, en jaksa käydä läpi yksityiskohtia, mutta mies lupasi tulla vastaan, sovimme vähän uudenlaiset systeemit, mies oli aika säikähtynyt, ei ollut tullut ajatelleeksi että koen asiat niinkuin koen, varsinkin kun hänen autoprojektinsa on meidän yhteiseksi hyväksemme. Sitten kun hän menee töihin, todennäköisesti ensi kesänä tai syksynä kun hänen varansa alkavat siltä näyttämään, niin hän ei voi sitä autoprojektia tehdä enää niin paljon tietenkään, siksi on nyt yrittänyt saada homman mahdollisimman pitkälle.
Keskustellessamme aloin ajatela asioita hänenkin kantiltaan, ja aloin ymmärtää häntä paremmin, mutta kyllä hän myönsi että on ollut liikaa poissa kotoa, ei siis tyrmännyt minua millään tavalla.
Olen tyytyväinen niihin juttuihin mitä sovimme, ja nyt on parempi mieli, olisi pitänyt jutella vakavasti jo paljon aiemmin. Ei kannata vielä luovuttaa.
Heh, olen huomannut että näin netissä asiat saavat vähän liian isot mittasuhteet. Eilen kun kirjoitin tänne ekaa kertaa, olin tosi pahalla mielellä, ja ehkä annoin joissain asioissa vähän liiankin surkean kuvan elämästäni.
Mutta vaikka asummekin tällä hetkellä hyvin ahtaasti, niin emme todellakaan ole mitenkään erityisen köyhiä, siis miehen ei tarvitse tehdä tällä hetkellä töitä koska elää sijoituksillaan. Ja meidän suuren kaupungin keskustassa oleva suurehko yksiömme on arvoltaan samaa luokkaa kuin noin 100 neliön omakotitalo keskisuomessa.:-)) Tällä hetkellä vaan ei ole varaa hommata isompaa, varsinkaan kun mies ei halua minnekään kaupungin vuokra-asuntoon. Sitäpaitsi niihin on varallisuusrajat. Tuo asuntoasia ei nyt niin ongelma ole, ehkä eilen ikävällä mielellä ollessani painotin sitä vähän liikaa.
Kyllä me tähän miehen ja vauvan kanssa sovimme ainakin siihen asti, kun vauva alkaa kävellä. Kun ei tosiaan ole edes mikään ihan pieni yksiö, ja lisäksi on kesällä käytössä iso lasitettu parveke.
Lisäksi, en ole missään nimessä tossun alla, eikä mies alista minua mitenkään, olemme erittäin tasaveroisia.Huvitti tuo yksi viesti, että olisin kynnysmatto.:-)
Minä kyllä olen ollut, ja tulen olemaan miestäni kohtaan ymmärtäväinen ja joustava, ja joskus ehkä vähän liikaakin, oman viihtyvyyteni kustannuksella. Mutta mikään alistettu en ole missään tapauksessa. Mies on myös monissa asioissa minun suhteeni joustava, en minäkään täydellinen ole toki.Parisuhde onnistuakseen vaatii em. piirteitä molemmilta.
En myöskään ole mitenkään sidottu tai sosiaalisesti eristäytynyt, päinvastoin, minulla on ystäviä, joita näen harva se päivä, ja muutenkin harrastuksia, sekä vauvan kanssa että ilman. Elämäni ei ole mitenkään luokattoman kurjaa.
Vaikka tässä nyt puolustelen miestä, niin en minä aio niellä, jos asiat alkaa lipsua vielä samaan, senkin jälkeen kun on tämän nykyisen projektinsa saanut valmiiksi. En koskaan tule vaan nöyrästi kärsimään jos on paha olla, vaan kerron sen, ja uskon ja toivon, että mies ottaa siitä onkeensa. Samoin toivon minä osaavani ottaa onkeeni, jos mies on joskus suhteessamme takiani onneton. Sitä rakkaudeksikin sanotaan.:-))
Joo ei tämä vauva-aika ole meille helppoa ollut, ja tuskin tulee olemaan vastedeskään, muttei tosiaankaan vielä luovuteta.
Isompi asunto tulee ajankohtaiseksi lähiaikoina kun lapsi kasvaa.