Mikä on hyvä taktiikka heittäytymällä ja potkimalla kiukkuavan lapsen kanssa?

Tuntee parka itsensä entistä orvommaksi. Itselläni on tulisia tapauksia kersat ja paras tapa raivarin tullessa on keskeyttää omat puuhat, olla lapsen lähellä, sanallistaa tunteita ja kysyä haluaako jo syliin. Muutoin olen vain hiljaa vieressä ja estän, ettei satuta itseään, toisia tai riko tavaroita. Periaatteella antaa raivarin tulla, olla ja mennä. Ennen pitkää lapsen kiukku hellittää ja hänelle tulee yleensä nolo olo. On hyvä olla heti vieressä tarjoamassa syliä ja lohtua ja selittää mitä äsken tapahtui.

Molemmin puolin seinänaapurit ovat jo hermostuneet lapsen raivareihin. Kummallakaan naapureista ei ole lapsia ja molemmat kuuluvat taloyhtiön hallitukseen, toinen on hallituksen puheenjohtaja.

saa Väestöliiton julkaisemasta Kiukkukirjasta

aivan liian pikkuinen jätettäväksi yksin sen raivon keskelle. Kannattaa muistaa, että se hänen oma tukahduttavan raivon määränsä todennäköisesti myös pelottaa häntä.



Esikoiseni sai vastaavia aivan hillittömiä raivareita (niihin vaikutti perheemme yleinen stressi, kun tuli muuttoa ja työsuhteiden muutoksia ja kuopuksen syntymä samohin aikoihin - lapsen maailmassa maanjäristyksiä).



Meillä lopulta ainoaksi ratkaisuksi muodostui se ns. holding (koska lapsi huitoi ja potki niin paljon raivotessaan, että saattoi satuttaa itsensä tai rikkoa tavaroita).



Eli otin lapsen todella tiukasti ja napakasti syliin, ihan lukko-otteeseen, ettei hän pystynyt ollenkaan potkimaan eikä huitomaan - sen verran huolellisesti kuitenkin, ettei häneen varmasti sattunut yhtään. Sitten sanoin hänelle tyynesti, että näen miten kauhea olo hänellä on, mutta että kohta se menee ohi. Lapsi rimpuili, toistin että näen miten vihainen hän on, mutta kohta hänellä on jo parempi olo ja kaikki menee ihan hyvin, "äiti on tässä". Yleensä hän alkoi sitten huutaa haluavansa lattialle. Sanoin rauhallisesti, että hän pääsee kyllä lattialle heti kunhan on rauhoittunut. Raivo sitten aaltoili, joskus auttoi sekin kun yhdessä "letkeytettiin" kädet ja jalat (eli kun ne olivat nyrkissä ja koukussa, niin kannustin lasta relaamaan ne, yksi kerrallaan). Puhella höpöttelin rauhalliseen monotoniseen tapaan. Ja sitten kehuin ja kannustin rauhoittumisesta paljon. Vielä paljon isomanakin - viimeisen kerran tuossa 5-vuotiaana - lapsi on joskus tullut hysteerisen itkukohtauksen tai ison sisarusriidan kesken pyytämään minua että autan häntä; nykyisin riittää kyllä pelkkä tyyni halaus.



Rehellisyyden nimissä: holdingia kritisoidaan käsittääkseni siitä perspektiivistä, että siinä "aikuisen syli on rangaistuspaikka", mutta itse en nähnyt sitä ollenkaan niin. Oma pointtini oli lähteä liikkeelle sillä asenteella, että autan lasta pääsemään yli vaikeista tunteista. Ja syliä hän ei mitenkään alkanut vierastaa tai karttaa.



Ihan tavallisesta oikuttelusta hän on kyllä pari kolmevuotiaasta saanut myös jäähyä - mutta nuo raivarit ovat mielestäni ihan toisen kategorian juttu kuin pieni kiukuttelu.



Omat hermot on temperamentikkaan lapsen kanssa usein koetuksella, ja kannatta tajuta, että se oma suuttumus nousee nimenomaan avuttomuudesta ja huolesta. Yksi mikä auttaa, on olla "aina valmiina". Siis miettiä etukäteen miten toimii, kun lapsen seuraava räjähdys tapahtuu - ja jos lähtee kauppaan tms., kannattaa etukäteen myös olla suunnitelmat selvillä. Tilanteita voi ja kannattaa harjoitella omassa mielessä etukäteen. Ja tosipaikan tullen muistaa olla itselleen se pieni "kyllä kaikki menee ihan hyvin"-ääni, eikä anna valtaa sille omalle raivolle, turhautumiselle tai pakokauhulle.



Tsemppiä...

tai jopa jo se, että sanoo lähtevänsä pois ja toteaa "hei hei". Lapsen itku toki kiihtyy, mutta joka kerta juoksee syliin todella lujaa ja se alkuperäinen raivo on unohtunut.



Tiedä mitä sitten päiväkodin tädit tästä ajattelee, kun teen saman päikkäristä hakiessakin, jos lapsi ei halua tulla autoon...

tai jopa jo se, että sanoo lähtevänsä pois ja toteaa "hei hei". Lapsen itku toki kiihtyy, mutta joka kerta juoksee syliin todella lujaa ja se alkuperäinen raivo on unohtunut.

i]

meillä ainakin kiinnipitäminen tai puhuminen täysin raivopäiselle esikoiselle sai aikaan vain kauemmin kestävän raivon. Raivon noteeraamatta jättäminen oli ainoa keino ja sitten kun raivo meni ohi asiasta puhuminen, joskus kun vaarassa olin pikkusisaruksen turvallisuus oli raivotar kannettava omaan huoneeseen.



Nuorempi sen sijaan ei ihan niin hirveitä kohtauksia ole saanutkaan ja hänet on saanut sylissä tyynnyteltyä.

Poika on jo varsin voimakas ja suuri, joten minun voimani ovat todella koetuksella, jos yritän nostaa häntä maasta tai kantaa sätkivänä ja potkivana pois. Kotona olen jopa istunut hänen päällään tai maannut vieressä ja pitänyt tukevasti kiinni rauhoittaakseni, mutta kaupassa on vaikeampaa...

Jos saa huutaa rauhassa rauhoittuu nopeammin. Pakko on toki joskus ollut pitää kiinni jos on meinannut tulla tuhoa.

Minä olen käyttänyt näitä keinoja:



-Kassajonossa lapsi heittäytyy lattialle huutamaan ja potkimaan kun kieltäydyn ostamasta karkkia. Ladon tyynesti ostokset hihnalle, nostan lapsen kassan ohi jatkamaan huutoaan, maksan ja pakkaan ostokset, sitten lapsi kainaloon ja ostokset toiseen käteen ja jatkamme ulos kaupasta. Kun lapsi rauhoittuu, selitän että sinua harmittaa koska et saanut karkkia. Joka kerta ei voi karkkia ostaa, ja tänään ei ole karkkipäivä. Me ostamme karkkia sitten kun on karkkiaika, ja tällä kertaa ei ollut.



-Kotona lapsi alkaa raivota ja hakata päätänsä seinään, lyödä kättään jotain kovaa vasten ja potkia ovia kunnes tulee verta tai naarmuja, kuhmuja tai mustelmia. Nappaan lapsen tyynesti itseäni vasten ja pidän kaksin käsin kiinni, istun alas ja koitan estää satuttamasta itseään. Kun lapsi vetää henkeä huutamisen lomassa, koitan jutella mahdollisiman rauhallisella äänellä "Ei hätää, olet äidin sylissä".

Kun lapsi alkaa väsyä huutoonsa ja rimpuiluun, lupaan päästää hänet irti kun rauhoittuu, ja että en anna hänen satuttaa itseään. Kun lapsi rauhoittuu, kerron että päästän hänet irti ja niin myös teen. Tarkistetaan haavat ja kuhmut, mahdollisesti laastaroidaan.



-Lapsi heittäytyy kotona lattialle itkupotkuraivariin, jostain mitättömästä syystä tai ilman syytä: Selitän että saa harmittaa tai olla kiukkuinen, mutta tule sitten äidin luo kun olet kiukutellut tarpeeksi. Sitten istahdan vaikka lukemaan kirjaa tai menen häärimään keittiöön erityisesti lasta huomioimatta ja annan kiukutella kiukkunsa loppuun - yleensä ei kauaa viitsi yksinään potkia ja sätkiä kun ei ole ketään yleisönä - mutta pysyn lähellä ja jos lapsi osoittaa yhtään sen merkkejä että syli kelpaa, otan mieluusti vastaan. Sitten koitan selvitellä että mikä noin harmitti, ja koitetaan olla lähekkäin siihen asti että lapsi on ihan rauhallinen ja normaalissa mielentilassa.

meillä siis saman ikäinen raivopää, ja "kohtauksen" tullessa annan lapsen hetken raivota, olen vieressä ja laitan esim. kämmentä hänen pään alle kun heittäytyy takaraivo edellä lattiaan, puhun hänelle ja katselen meneekö kiukku ohi. jos ei mene (yleensä ei mene) niin otan lapsen syliin ja imetän häntä. ihan patenttiratkaisu, toimii joka kerta.



esikoisen uhmaikä oli meillä niin kauhea kokemus, varsinkin kun se yhdistyi nuoremman lapsen koliikkihuutoihin ja mun masennukseen yms, etten halua kokea mitään sellaista enää ikinä. olen lukenut että tissi toimii hyvin lapsen raivoon, ja pahoin pelkään etten uskalla lopettaa kuopuksen imettämistä ennen kuin uhmaikä on ohi.

Siis oikeasti, eikö tuollaisten raivareiden lopettamiseen ole mitään muuta keinoa kuin antaa lapsen vaan räyhätä?



Kamalaa.



Varmaan lähtisin psykiatrin vastaanotolle, jos oma lapsi käyttäytyisi noin... Olen joskus kaupassa ja vieraisilla nähnyt näitä raivotautilapsia ja ajatellut, että onpa huonosti käyttäytyvä muksu, miksei vanhemmat kasvata ollenkaan. Minusta törkeää julkisilla paikoilla antaa lapsen karjua ja häiriköidä muita. Heti pois ihmisten näkyviltä sellainen tapaus.



Onko tosiaan noin, ettei muu auta kuin pää silittely ja voivottelu? Eikö tuollaiselle käytökselle voi yhtään mitään?

pyydät soskusta oikein kiukkuisen ja ärhäkän lapsen ja kasvatat sit häneltä sen rähjäämisen pois. (Eihän SUN geeneillä sellasia synny, tietenkään.)

Sit sä voit tulla tänne neuvomaan kaikkia näitä tumpeloita jotka ei osaa kasvattaa lapsiaan.

Siis oikeasti, eikö tuollaisten raivareiden lopettamiseen ole mitään muuta keinoa kuin antaa lapsen vaan räyhätä?

Kamalaa.

Varmaan lähtisin psykiatrin vastaanotolle, jos oma lapsi käyttäytyisi noin... Olen joskus kaupassa ja vieraisilla nähnyt näitä raivotautilapsia ja ajatellut, että onpa huonosti käyttäytyvä muksu, miksei vanhemmat kasvata ollenkaan. Minusta törkeää julkisilla paikoilla antaa lapsen karjua ja häiriköidä muita. Heti pois ihmisten näkyviltä sellainen tapaus.

Onko tosiaan noin, ettei muu auta kuin pää silittely ja voivottelu? Eikö tuollaiselle käytökselle voi yhtään mitään?

Jos lapsilla on rittävästi temperamenttia, ei näitä itkupotkuraivareita pelkällä kasvatuksella voi välttää.

Minä olen käyttänyt näitä keinoja:

-Kassajonossa lapsi heittäytyy lattialle huutamaan ja potkimaan kun kieltäydyn ostamasta karkkia. Ladon tyynesti ostokset hihnalle, nostan lapsen kassan ohi jatkamaan huutoaan, maksan ja pakkaan ostokset, sitten lapsi kainaloon ja ostokset toiseen käteen ja jatkamme ulos kaupasta. Kun lapsi rauhoittuu, selitän että sinua harmittaa koska et saanut karkkia. Joka kerta ei voi karkkia ostaa, ja tänään ei ole karkkipäivä. Me ostamme karkkia sitten kun on karkkiaika, ja tällä kertaa ei ollut.

-Kotona lapsi alkaa raivota ja hakata päätänsä seinään, lyödä kättään jotain kovaa vasten ja potkia ovia kunnes tulee verta tai naarmuja, kuhmuja tai mustelmia. Nappaan lapsen tyynesti itseäni vasten ja pidän kaksin käsin kiinni, istun alas ja koitan estää satuttamasta itseään. Kun lapsi vetää henkeä huutamisen lomassa, koitan jutella mahdollisiman rauhallisella äänellä "Ei hätää, olet äidin sylissä".

Kun lapsi alkaa väsyä huutoonsa ja rimpuiluun, lupaan päästää hänet irti kun rauhoittuu, ja että en anna hänen satuttaa itseään. Kun lapsi rauhoittuu, kerron että päästän hänet irti ja niin myös teen. Tarkistetaan haavat ja kuhmut, mahdollisesti laastaroidaan.

-Lapsi heittäytyy kotona lattialle itkupotkuraivariin, jostain mitättömästä syystä tai ilman syytä: Selitän että saa harmittaa tai olla kiukkuinen, mutta tule sitten äidin luo kun olet kiukutellut tarpeeksi. Sitten istahdan vaikka lukemaan kirjaa tai menen häärimään keittiöön erityisesti lasta huomioimatta ja annan kiukutella kiukkunsa loppuun - yleensä ei kauaa viitsi yksinään potkia ja sätkiä kun ei ole ketään yleisönä - mutta pysyn lähellä ja jos lapsi osoittaa yhtään sen merkkejä että syli kelpaa, otan mieluusti vastaan. Sitten koitan selvitellä että mikä noin harmitti, ja koitetaan olla lähekkäin siihen asti että lapsi on ihan rauhallinen ja normaalissa mielentilassa.

Siis miten joku ei oo kuullut uhmaiästä!



Yleensä en ällistele typeryksiä, mut nyt kyllä on ihan pakko.

todellisella koomikon rutiinilla olen tottunut ennaltaehkäisemään uhkaavia konflikteja ja laukaisemaan tilanteita.



Mutta aina se ei vaan toimi, ja tosiaan, väärällä hetkellä edes hymyn häivähdys loukkaa lasta todella pahasti.



Minkä ikäisestä lapsesta sinä puhut, kun matkiminen auttaa uhmakohtauksiin? Luulen että on iso ero alle kaksivuotiaan puuskilla ja isomman lapsen epätoivoisen raivon kohtauksilla.



Psykologista tarkkuutta kyllä myös tarvitaan siinä, milloin auttaa jäähy tai huonon käytöksen jättäminen huomotta, ja milloin se taas olisi julmaa lapsen hylkäämistä keskelle negatiivisten tunteiden hyökyä.



T:Se holding-menetelmästä kirjoittanut