Mikä on hyvä taktiikka heittäytymällä ja potkimalla kiukkuavan lapsen kanssa?

No ei kyllä esim. kukaan sisaruksistani tai serkuistani ole ikinä lapsena saanut mitään itkupotkuraivareita. Muuta kiukuttelua ja äksyilyä on ollut, mutta ei koskaan sellaista, ettei olisi voinut lapselle puhua.



Onko muka oikeasti ihan normaalia, että lapsi toistumiseen karjuu ja sätkii niin, että täytyy ihan aloillaan pidellä, ettei vahingoittaisi itseään? Kyllä taatusti on jotain pielessä.

niin että voisit sanoa tietäväsi heidän lapsuudestaan kaiken



ja siksi toisekseen on paljon asioita, jotka ovat aivan normaaleja, vaikka kellään sisaruksistani tai serkuistani ei niitä ole.

Varmaan lähtisin psykiatrin vastaanotolle, jos oma lapsi käyttäytyisi noin... Olen joskus kaupassa ja vieraisilla nähnyt näitä raivotautilapsia ja ajatellut, että onpa huonosti käyttäytyvä muksu, miksei vanhemmat kasvata ollenkaan. Minusta törkeää julkisilla paikoilla antaa lapsen karjua ja häiriköidä muita. Heti pois ihmisten näkyviltä sellainen tapaus.

Onko tosiaan noin, ettei muu auta kuin pää silittely ja voivottelu? Eikö tuollaiselle käytökselle voi yhtään mitään?

Kuten näet, teemme sille mitä voimme. Sain itsekin eräältä sukulaiseltani pientä vihjailua siitä, että lapseni olisi "häiriintynyt", kun lapsemme olivat saman ikäisiä ja omani sai noita kauheita kohtauksia, kun taas hänen lapsensa (samaa sukupuolta) oli - ja on edelleen - temperamentiltaan rauhallinen ja tasainen, korkeintaan itkeskeli. Kyllä minua epävarmuus, syyllisyys, huoli ja ajoittainen paniikkikin vaivasi paljon.

Sitten juttelin hyviin ystäviini kuuluvan lapsipsykologin kanssa asiasta. Hän on todistanutkin vierestä yhtä meltdown-kohtausta. Hänen mielestään hoidin sen hyvin, eikä lapsessa (jonka kummi hän on) ollut eikä ole mitään vikaa, paitsi tosiaan tavallista tulisempi temperamentti.

Kuopukseni on sitten ollut ihan toista maata. Tuittuilee toki, muttei vielä ikinä ole pakka levinnyt kuten esikoisella.

Taustoista sen verran, että kotimme on ehjä, mieheni hyvä, lämmin ja kannustava isä, päihteitä emme käytä, kotona ei ole repiviä riitoja, mielenterveysongelmista voin sanoa sen verran että itse olen työskennellyt oman masennus- ja ahdistustaipumukseni kanssa hyvin tuloksin (mutta taipumusta siis on ollut); lasten kanssa olen aina ollut kärsivällinen mutta säännöistä kiinni pitävä äiti. Tämä esikoinen oli kotihoidossa 4-vuotiaaksi saakka. Hän oli vauvaiästä saakka herkkä vauva, jonka rytmeistä oli pidettävä tarkasti kiinni - mutta säännönmukaisella elämällä vauvaikä sujui ongelmitta, verrattuna moniin tuntemiini perheisiin. Kun raivarikohtauksia alkoi tulla, niiden välissä lapsi oli, no, ihan tavallinen, kiltti, hellä ja iloinen lapsi, ujonpuoleinen tosin.

En vilpittömästi tiedä mitä olisin tehnyt väärin, tai mitä olisin voinut tehdä toisin. Ehkä sinä osaat sen minulle selittää?

Esikoinen on nyt kouluikäinen, ja edelleen on varsin temperamentikas ja herkkä, mutta myös hauska, älykäs ja sosiaalinen lapsi. Hän reagoi usein edelleen hirveän voimakkaan kielteisesti äkillisiin muutoksiin tai uusiin asioihin, mutta esim.sosiaalisessa kehityksessä ei ole mitään vikaa, ei kiusaa muita lapsia, hänellä on kavereita ja vilpitön myötäelämiskyky. Tunne-elämä kyllä on todella kiihkeää. Puuskittain häntä vaivaa voimakas ujous, siten toisina hetkinä hän taas on hyvin puhelias vieraidenkin ihmisten kanssa.

T: Se holding-menetelmästään kertonut

Minä en ala niissä tilanteissa neuvottelemaan. Annan raivota enkä liikoja reagoi tai julkisella paikalla nappaan kainaloon ja kannan. Kerron että oletpa nyt vihainen tms. Jos vaikka pukemistilanteesta kysymys puen lopulta väkisin.

joka ei koskaan uskalla kunnolla näyttää tunteitaan.

Jos lapsi ei koskaan itke, huuda eikä kiukuttele missään, alan epäillä, että kotona on jotain pahasti pielessä.

Lapsi, jolla on luottamus läheisiinsä, uskaltaa myös raivota tarpeen tullen.

Sen ikäisen kanssa voi jo jutella eikä tahtominen ja kiukku ole enää niin raivoisaa.

mutta kaupassa tullut aikoinaan erittäin monta kertaa ja aina ajattelin että missä on ne muut kakarat jotka tätä muka tekee???!! Varmaa ikinä nähny muiden rääkyvän niin ja makaavan lattioilla :) Minä olin aina niinku en olis nähnykkään. Toki katsoin ettei muita potki jne, mutta en kiinnitänyt huomiota niihin raivareihin

Hyvä neuvo- ja tehokas.

Älä kiinitä mitään huomiota lapseen. Älä edes katso sitä kun tämä raivoaa. Ala puhailemaan omiasi niinkuin lasta ei olisikaan. Toki voit olla samassa huoneessa, mutta varo sitten katsomasta lasta. Jo kulmien kohautus antaa lapselle huomiota ja sitähän se tuolla hakee. Lapselle pitää opettaa ettei tuolla tavoin saa mitään huomiota tai todellakaan tahtoansa läpi.



Älä jätä kaupassa lasta lattialle huutamaan edes niin, että olet hyllyn takana. Se voidaan tulkita lapsen heiteille jätöksi. Ota lapsi kainaloon ja jos on 2 aikuista niin toinen menee kiukettelevan lapsen kanssa autoon odottamaan. Jos on yksin, niin voi ihan hyvuin jättää ostokset siihen ja lähteä kaupasta pois. Tai sitten vain seisot siinä lapsen vieressä ja odotat, että rauhottuu.

ja hänellä auttaa kiukutteluissa matkiminen. Aina alkaa poika nauramaan, kun matkin hänen jalan poljentaa tai käsien heiluttelua :D

Joskus olen kokeillut pitää tiukasti sylissä ja sanonut päästäväni vasta sitten irti, kun lapsi on raivonnut kunnolla loppuun asti. Lapsi on jo tosin yli 2 v. ja osaa jo vastata itse. Ensin yleensä huutaa naama sinisenä, yrittää potkia, raapia ja purra minua, mutta lopulta vain raivoaa vihaavansa minua. Siinä vaiheessa yleensä kysyn, onko hän kohta valmis, jolloin vastaukseksi tulee joko kiukkuinen: "Ei, en ole vielä valmis!!!!" tai sydäntäsärkevä nyyhkytys: "Joo, nyt olen jo raivonnut tarpeeksi" tai "Äiti, oletko SINÄ vielä vihainen?".

se on aina hyvä kun täällä niitä täydellisiä äitejä.. Niin ihanan empaattisia että mua ihan itkettää.. :(

Minäkin olin täydellinen äiti kun mulla oli 2 lasta. kolmas ja keskimmäisen uhmaikä sekoitti kuviot niin että toivon että joskus edes pääsisin tasapainoon. hullu en ole vielä, joskus siltä kyllä tuntuu, Kakkosen temperamentti on jotain niin hirveää että en ymmärrä mitään. Ollaan pistetty jäähylle parvekkeelle ja laitettu omaan sänkyyn miettimään. Pidetty sylissä, mistä huuto VAIN yltyy (enkä sitä pysty joka tapauksessa sylissä kovin kauaa pitämään kun tuo meidän nuorin muuten loukkaisi itsensä pahasti.. 11kk:a lasta täytyy vahtia koko ajan!!)... Olen varmaan maailman huonoin äiti. Lastani en ole lyönyt ikinä ja leikin ja laulan ja luen lapsille paljon. Ovat ihan normaaleja - ja kovasti tuolla mm. kaupassa vieraat ihmiset meidän tyttöjä kehuvat.. Raivareita tulee silloin tällöin ja raivarin jälkeen pidän sylissä kovastikin. Teilatkaa nyt vaan minut, kaikki täydelliset esikoisten äidit tai superäidit!! Antaa tulla kaikki vaan!

Sitä olen aina epäillytkin, kun ei niitä tunnu ikinä missään näkyvän. Meilläkin taitaa olla sitten erityisen kiivasluonteinen tyttö, kun on koko ikänsä raivonnut lattialla ja huutanut. Miten ne rauhalliset lapset sitten kiukuttelevat?

hän heitti minut pihalle ja laittoi kotioven lukkoon, eikä asioista puhuttu sen enempää. En tiedä kuinka kauan olin milloinkin yksin ulkona, niin kävi 3-vuotiaasta lähtien - mutta en ottanut opikseni niinä hetkinä, sillä ainoa mitä tunsin oli viha äitiä kohtaan. Tunsin ettei hän edes välitä ymmärtää minua.



Odotan vasta esikoista, joten en osaa neuvoa miten tulisi toimia raivareiden aikana. Uskon kyllä että järkipuhe on siihen pisteeseen mennessä turhaa ja korkeintaan ärsyttää entisestään, koska lapsi kokee että hänen tunteitaan väheksytään.



Tietysti kerran voi sanoa selkeästi ja yksinkertaisesti, mutta sen tarkempaa analyysiä ei kannata sillä hetkellä yrittää. Lasta voi ärsyttää myös se, jos hän huomaa että hänen protestinsa yritetään estää harhauttamalla. Oli keino mikä hyvänsä, kun lapsi on aloittanut raivoamisen niin sen purkauksen keskeyttäminen on kyseenalaista ja sitä saattaakin helpommin vain pitkittää.



Luulen että ellei raivareita voi ennaltaehkäistä, niin parasta on odottaa kärsivällisesti lapsen lähellä ja hyväksyä hänen kiukkunsa; antaa hänen tuntea, että hän saa olla kiukkuinen ja on silti rakastettu. Raivoaminen ei vain johda mihinkään - ei halutun asian saamiseen, mutta ei myöskään siihen että äiti kääntäisi pienelle selkänsä. Ei kai siinä muu auta, kuin pitää oma linjansa ja kestää, sillä se on aikuisen tehtävä. Näyttää esimerkkiä siitä miten tunteet ja toiminta liittyvät toisiinsa.

että eikö ketään muu käytä "pelleilytaktiikkaa"? Mulle tuon vinkin antoi ystäväni, joka on luokanopettaja ja silloin kahden (nyt jo kolmen) lapsen äiti. Kokeilkaa ihmeessä tuota matkimista. Meillä toimii aina ja poika osaa kyllä olla aikamoinen kiukkuilija varsinkin silloin, kun ei saa mitä haluaa :)

silloin kun kiukku ei ole mennyt mahdottomaksi. Muuten meillä on ainakin lapsi loukkaantunut siitä, että hänen kiukkuaan "vähätellään". Mutta meillä ei ole saatu mitään itkupotkuraivareita. Kiukkua on koko ajan, mutta se saadaan pois joskus hassuttelemalla, joskus sylittelemällä ja joskus ignooraamalla. Joskus pitää itse karjaista päälle. Riippuu tilanteesta.



Ja joskus tosiaan se "äiti ainakin menee nyt, hei hei" toimii ihan yhtä nopeasti.

Jos huutaa kotona, älä sano sanaakaan vaan vaihda huonetta ja anna huutaa niin kauan kuin huutaa.



Kaupassa, sano rauhallisesti, että lähden nyt ja mene vaikka saman hyllyn toiselle puolelle.



Hiekkalaatikkolla, sano rauhallisesti, että laähden nyt keinuille ja mene keinuille.



Älä noteeraa raivokohtausta mitenkään. Niin kauan kuin lapsi saa sillä tavoin huomiota, hän jatkaa. Kun huomio loppuu, niin lasta ei enää raivoaminen kiinnosta.

Hän tuntee silloin turvattomuutta. Ole lähettyvillä ja sanallista lapsen tunteet, joita hän ei vielä osaa itse tunnistaa. Sano vaikka, että "kylläpä sä oot vihainen kun et voi tehdä niin vaikka haluaisit. Toivottavasti kiukku menee pian pois, että pääset leikkimään". Raivarin jälkeen voitte jutella asiasta; "sua suututti kun piti pukea vaatteet päälle, ei se mitään. Onneksi oli lyhyt kiukku eikä kestänyt ruokaan saakka."

t: lastentarhanopettaja

Liki vauva vielä, ja joku jättäisi kaupassakin yksin huutamaan ja lähtisi pois? Miksi? Musta kuulostaa aivan kammottavalta.



Huomiotta voi jättää muutenkin, vaikka ei lähtisikään paikalta. Siinä voi touhuta muuta, kääntää selän, jutella muiden lasten kanssa, tms. En kuitenkaan jättäisi pikkuista yksin tunteidensa kanssa. Miltä siitä lapsesta tuntuu, jos se hylätään johonkin kauppaan, tai kadulla - ethän edes voi lähteä mihinkään, jos kiukku tuleekin kadulla.



Mutta se on tosiaan totta, että tuollaista kiukkuajaa ei lepytellä millään puheilla, vaan puheet vaan ärsyttää lisää. Antaa lapsen pauhata pahimmat raivonsa ensin pihalle, ja sitten kun alkaa olla jo yhteistyökykyisempi (esim. nousee itse lattialta ylös), niin sitten voi alkaa juttelemaan rauhallisesti.



Eli mun neuvo on: Anna raivota. Kyllä se siitä aikanaan lopettaa.

meillä tuollainen huutaja tapaus. Ei vaan lopeta huutamista!!!!

Mulla mennyt hermot monta kertaa - se raivari kun kestää ja kestää!!!

Tuo kävellä pois tilanteesta toimii hyvin, olen myös kantanut esim. sänkyyn rauhoittumaan.. ja sitten pois huoneesta.. siellä huutaa ja tulee pois, mutta aina palautan kunnes "kamelin selkä katkeaa" eli kun itku muuttuu selkeästi esim. alkaa huutaa "äitiiii" silleen eri äänellä.. tunnistan sen äänensävyn muutoksesta milloin syli taas kelpaa.. raivarin aikana syliin ei kannata erehtyä ottamaan.. (raivari muutoin yltyy)

Tsemppiä kovasti! Meillä raivarit jo jatkuneet vuoden!!!