Kun kerroit raskaudestasi, miten äitisi reagoi?

Valitettavasti kuoli ennen kuin näki ensimmäisen lapsenlapsensa.

ja jottain lässytilässyti, isi onneksi sentään tajus vääntää vähän vitsiä, ettei menny liian hemppikseksi tilanne.

Tästä nejännestä sanoo varmaan "eikös ne kolme olisi riittänyt.."

Puoliksi hymähtäen. Ja ettei kuulemma tullut yllätyksenä.. Taisi kysyä että millon on aika.



En odottanutkaan sen kummempaa reaktiota. Seuraavasta en aio edes kertoa.

Mutsi rupes itkemään ja ilmotti menevänsä kertomaan isälle ja löi luurin mun korvaan:)



Soitti hetken päästä takaisin ja itki lisää:)) Onneksi ilosta:))

Kun kerroin näistä lähtökohdista että olin raskaana niin äiti kysäisi ekana että "oliko ihan tarkoitettu raskaus" En loukkaantunut, ilmeisesti äiti vaan hämmenty eikä osannut muuta sanoa!

vaikka lapsenlapsia on siskon puolelta jo useita.

Ensin äitini epäili mielenterveyttäni.

Seuraavaksi sanoi että jos ampuisi poikaystäväni, niin tämä pääsisi liian helpolla.

Sitten suositteli aborttia.

Lopuksi toivoi minulle keskenmenoa.

Tässä kuitenkin pieni tyttömme tuhisee sylissäni ;-) ja mieskin on hengissä.

Alkoi aukomaan päätä, että mitä olen mennyt tekemään. Enkö yhtään ajatellut. Olisi pitänyt vielä nauttia elämästä ja vapaudesta, kun oon niin nuori (olin 25 vuotta, pitkä parisuhde, avioliitossa, vauva oli harkittu ja toivottu)

Veljelleni oli todennut myöhemmin että olinkohan edes varma asiasta, kun kotitestin olin tehnyt. Eikä se alkuunsa asiasta puhunutkaan, oli kai niin järkyttynyt. Olin kuitenkin jo 28v ja ollut saman miehen kanssa vuosikaudet eikä vauva mikään vahinko ollut. Toisen lapsen kohdalla jo osasi onnitella kun kerroin raskaudesta...

"voi ihanaa, onneksi olkoon".

Kakkonen kaksi vuotta myöhemmin: "oho, jaksatteko te nyt varmasti". Esikoisella oli koliikki ja allergioita, mulla synnytyksen jälkeinen masennus. Siksi en yhtään loukkaantunut tuosta reaktiosta, vaikka tietenkin kysymys tuossa vaiheessa oli turha, kun olin jo raskaana.

Ja me oltiin oltu kimpassa miehen kanssa 10 vuotta siinä vaiheessa :oD.

Ja tämä äidiltä, josta olen kirjoittanut tuonne välinpitämättömät isovanhemmat ketjuun.

ja sanoi, että näkee sielunsa silmin minut vammaisen lapsen yksinhuoltajana.



Nykyään on maailman onnellisin mummo, lapsi on terve ja miehen kanssa menee loistavasti.



Äiti, 22 vuotta

Näin kommentoi mun äitini, tosin oli ainoa joka otti asian näin lunkisti. Kaikki muut siskojani lukuunottamatta niin omassa kuin miehenkin suvussa, ja lähipiirissä muutenkin, toitottivat maailmanloppua ja kuolemantuomiota.



Mä tavallaan yllätyin äidin reaktiosta, toisaalta taas en - meillä on äidin kanssa ollut välillä ihan kokonaan poikkikin välit, ja sen jälkeen kun on uudelleen alettu olemaan yhteyksissä, äiti ei ole arvostellut millään lailla mun tekemisiä, ei ole neuvonut kuin pyydettäessä. Hän varmaan tarkoituksella pyrkii olemaan mahdollisimman vähän ärsyttävä :) Yllätyin kuitenkin ihan siksi, että suhde miehen kanssa oli silloin vielä niin tuore, olimme tavanneet 2 kk ennen mun raskaaksi tuloa. Mä olin itse vielä 19, mies 21, molemmilla opinnot kesken ja muutenkin varmaan kaikkein huonoin tilanne saada lapsi :D

Minun äitini sanoi ihan suoraan, että mene lääkärille varmistamaan asia. Siis ihan ystävällisesti ilman taka-ajatuksia (kai).



Silloin joskus 70-luvulla kotitestit ei olleet niin luotettavia kuin nyt.



Moni muukin asia pitänee tulevalle mummille opettaa nykysuosituksista :)

Minua hieman pelotti kertoa koska mulla oli koulu hieman kesken ja äiti on aina toitottanut että koulu on käytävä ennen lapsia.. Kerroin vanhemmilleni kun se 12 viikkoa oli tullu täyteen. Tosin äiti sanoi että kyllä minä sen tiesi, näin jo ajat sitten. Eli oli nähny minusta että odotan melkein heti plussattuani, mutta odotti että kerron itse. Oli ja on edelleen onnellinen lapsenlapsestaan. Ikää minulla siis 20..

kysyi, oliko se vahinko ja sanoi,että heille ei sitten hoitoon tuoda.

Ja hetken perästä lisäsi:"Miten sinä siihen mekkoon mahdut?" Mekko=hääpuku. Häät oli vasta suunnitteilla. Mutta lapsi sai alkunsa heti eka kierrosta. Ns. lämmittelykierroksella ;) Eikä mitään mekkoa ollut edes häitä varten hommattu... Hankin sen vasta lähempänä h-hetkeä. Ja hyvin mahduin.

äiti oli ensin hiljaa, sitten voivotteli, mutta ei onnitellut. Haukkui sen sijaan kotimme, että miten te siellä lasta mahdutte pitämään, sellaisessa murjussa (4h+k omakotitalo). Sitten löi luurin korvaan, antoi ymmärtää, että oli raskausuutiseen äärettömän pettynyt.

Koko raskauden ajan muisti aina kertoa jos näki jonkun tuttunsa ja oikein painotti, että ei sitten kertonut raskaudestani. Sama juttu vauvan synnyttyä, oli aina, että näin sen ja sen, mutta en sanonut mitään siitä vauvastasi. Sitten odotti reaktiotani, että olinko pettynyt.

Ihan kuin olisi tällä jotenkin yrittänyt vähätellä koko vauvajuttua.

Nyt ollaan menossa naimisiin ja sama juttu taas. "Älkää sitten pitäkö isoja häitä, onko pakko kutsua miehen sisarukset perheineen, onko pakko kutsua sukulaiset, ei kai kirkkohäitä sentään, et ketään omia sukulaisiasi kyllä sinne kutsu, tietysti sitten tarjoatte siellä alkoholia, jos on yksikin tippa alkoholia, lähden kyllä heti sieltä kotiin, kyllä saa taas hävetä millaisen hääpuvun itsellesi keksit, sulla kun on aina niin ihmeellisiä vaatteita" (tyyliä Lindex & Seppälä, eli ihan 30+ peruskamaa) jne.

Ai niin, ja olin raskaaksi tullessani jo kihloissa pitkäaikaisen poikaystäväni kanssa, asuimme omistus-okt:ssa ja ikää mulla oli vähän yli 30v. Eli ei ne oo teinit vaan, joiden äidit repeää saatuaan kuulla vauvauutisesta.

Meidän äiti on aina sanonut mulle, että älä sitten koskaan hanki lapsia, et niitä pysty kuitenkaan hoitamaan. Ihan lapsi olin jo, kun aloitti tämän jankutuksen. En tiedä miksi aina vähättelee tekemisiäni, oli sitten kyse opiskeluista, työn saannista tai mistä, aina on hokenut, että et sinä siinä onnistu, vaikka aina olen onnistunut.