Miksi jotkut tekevät itsarin? Ja

pää kestää enemmän ja on turvaverkko, jossa ystävät yms auttavat jatkamaan(?).

Vaikean elämän kokeneena ei oikeasti naurata tuollaiset lohkaisut. Lapsuus ja nuoruus on käytännössä mennyt pilalle syistä, joihin en olisi voinut itse mitenkään vaikuttaa.

Mielestäni itsemurha ei ole luonteen heikkoutta. Toisilla on vaan kovempi ote elämästä, mielenkiinto katsoa vielä eteenpäin, toivo paremmasta. Jotkut menettävät toivon, silloin itsemurha tulee todelliseksi vaihtoehdoksi. En ymmärrä, miksi heitä tuomitaan tai arvostellaan. Jos itse olisin ollut vahva aikanani, olisin tehnyt itsemurhan. Nyt se on hankalampaa, mutta niin on hankalaa sekin, kun itsemurha pyörii mielessä päivästä toiseen ja kuitenkin mies ja lapsi on rakkaita minulle, en heitä haluaisi jättää. Jos heitä ei olisi, ei olisi minuakaan.

Vois hypätä vaikka yöllä niin ei niin moni sata ihminen häiriintyisi!!!



Olen kulkenut reilut 1,5 vuotta junalla töihin ja tällä viikolla sattui kolmas itsarikeissi...

Eikä luonteen lujuus tai heikkous vaikuta siihen kuka sairastuu. Mielen sairaudet on ihan samanlaisia kuin muutkin sairaudet, geenit ja ympäristö, sekä myös ihmisen omat elintavat vaikuttavat.

jotenkin turhan tosissaan. Tuleehan sitä paskaa niskaan kaikille joskus, mutta toiset vaan naureskelee ongelmilleen kun taas toiset ahdistuvat niistä. Ehkä ne ahdistuvat joilla on korkeat odotukset.

itselläni on sama sairaus (periytyvä) enkä yhtään ihmettele äitini päätöstä.

joka päätyy itsetuhoon.



Siinä tilassa katoaa kaikki toivo ja odotukset. Mieli kääntyy itseään vastaan. Tekijä ei pysty näkemään tekonsa seurauksia. Hän ajattelee että näin on kaikille paras, lapsille, äidille,isälle, puolisolle, ystäville...se on rakkaudellinen teko, niin ironiselta kuin se kuulostaakin.



He eivät yksinkertaisesti pysty ymmärtämään seurausta, muuta kuin armahduksena kaikille.

Iloisuus ja energisyys päivä/viikko ennen tekoa on yksi ilmiö päätöksestä. Sillä he ovat jo vapaita kaikesta ahdistuksesta ja näkevät tulevaisuuden valoisana heille jotka he jättävät. Kaikki kääntyy hyväksi. Tärkeä ja hyvä päätös on tehty.



Jos he saisivat tekonsa tekemättömäksi tulisivat he kertomaan siitä tietämättömyydestä mitä he aiheuttivat läheisilleen.



Antakaa anteeksi he eivät tienneet mitä he tekivät.

usein, masentuneelle on ihan sama mitä muut ajattelevat, lapsikin pärjäisi isänsä kanssa ihan hyvin. Joskus vaan on ainoa vaihtoehto, kun oma elämä kaatuu päälle.

En tuomitse heitä. Ovat varmasti olleet tosi onnettomia.

Multakin on elämänhalu ihan hukassa mutta nousen joka aamu lasteni tähden. Muuten en tästä elämästä niin välittäisi.

on oikeus päättää omasta elämästään. Eli vaikka tappaa itsensä jos haluaa. Joillekin elämä on varmasti oikesti jakanut tosi paskat kortit, ja toisia ei mikään paha koettele. Kuitenkin mahdollisuuksia auttaa itseään saatta löytyä. Kannattaa ensin kaskustella ammattiauttajan kanssa, joka voi yrittää auttaa.

riittääkö voimat vielä jatkaa elämää (hyvin vaikea elämänvaihe), vielä ovat riittäneet. en tiedä miltä tuntuu se päivä kun ne eivät riitä.

riittääkö voimat vielä jatkaa elämää (hyvin vaikea elämänvaihe), vielä ovat riittäneet. en tiedä miltä tuntuu se päivä kun ne eivät riitä.

Varsinkin jos on lapsia niin itsemurha on lähes raukkamainen teko.

En jaksa aina uskoakaan, miten mm. vanhempien alkoholismi & pahoinpitely olisi sellainen asia jota "ei tulisi ottaa liian vakavasti" (näin minulle on sanottu). Ensimmäiset 4 vuotta elämästäni vietin skitsofreenikon äidin kanssa, joka ei syönyt lääkkeitään mutta veti kaljaa kuin viimeistä päivää. Pahoinpiteli minua, sammui kesken päivää, jätti ilman ruokaa jne. Isäni oli myöskin viinaan menevä, työnarkomaani raukkis. Äiti kuoli juuri ennen esimurrosikää, oli aika paha paikka. Jne.



Noille asioille ei voi mitään, eikä voi sillekään että minut sijoitettiin perhekotiin jossa oli lähes yhtä sairas "äiti" ja "veli" yritti raiskata minut (lopputuloksena se johtopäätös että olin yrittänyt vietellä minua 4 vuotta vanhemman kundin, en ollut edes ensisuudelmaani tuolloin saanut). Elämäni on ollut täynnä paskaa ja tajuan sen vasta nyt. Ennen jaksoin jotenkin ja hymyilin vaan typerästi kun en muuta kehdannut.

Toivo on ihmisen pahin vihollinen, joka pistää sut rypemään siinä omassa maallisessa helvetissä vuodesta toiseen. Ja toisaalta sen ansiosta jaksaa ajatella, että "noh, katotaan ny huomenna uuestaa" jolloin parhaimmassa tapauksessa jossain vaiheessa saa elämänsä taas siihen kuntoon että siinä hengissä pysyttelemisessä on jotain järkeä...

En jaksa aina uskoakaan, miten mm. vanhempien alkoholismi & pahoinpitely olisi sellainen asia jota "ei tulisi ottaa liian vakavasti" (näin minulle on sanottu). Ensimmäiset 4 vuotta elämästäni vietin skitsofreenikon äidin kanssa, joka ei syönyt lääkkeitään mutta veti kaljaa kuin viimeistä päivää. Pahoinpiteli minua, sammui kesken päivää, jätti ilman ruokaa jne. Isäni oli myöskin viinaan menevä, työnarkomaani raukkis. Äiti kuoli juuri ennen esimurrosikää, oli aika paha paikka. Jne.

Noille asioille ei voi mitään, eikä voi sillekään että minut sijoitettiin perhekotiin jossa oli lähes yhtä sairas "äiti" ja "veli" yritti raiskata minut (lopputuloksena se johtopäätös että olin yrittänyt vietellä minua 4 vuotta vanhemman kundin, en ollut edes ensisuudelmaani tuolloin saanut). Elämäni on ollut täynnä paskaa ja tajuan sen vasta nyt. Ennen jaksoin jotenkin ja hymyilin vaan typerästi kun en muuta kehdannut.

Ei ilmeisesti tässäkään tapauksessa. Ei se siis aina niin ole että juuri itsarin tehneen elämä olisi poikkeuksellisen kamalaa.

riittääkö voimat vielä jatkaa elämää (hyvin vaikea elämänvaihe), vielä ovat riittäneet. en tiedä miltä tuntuu se päivä kun ne eivät riitä.

Varsinkin jos on lapsia niin itsemurha on lähes raukkamainen teko.

Oletko koskaan kokenut tuskaa? Siis todellista tuskaa? Oletko suunnitellut itsesi tappamista, yrittänyt miettiä edes yhtä hyvää syytä miksi et sitä tekisi , ja todennut että sellaista ei ole. Ei mies, ei lapset, ei isä, ei äiti, ei yksikään henkilö riitä syyksi. Ja miksi? Tuska. Parempaa sanaa sille tunteelle en tiedä.

Tänäpäivänä olen onnellinen ja minulla on mies sekä tytär. Rakkaimmat ihmiset koko maailmassa. Mutta jos joku tulisi nyt ja kertoisi, että joudun käymään läpi sen 6v kestäneen helvetin (mm.vaikea masennus ) uudestaan, en epäröisi hetkeäkään. Minusta ei ole siihen. Ja tiedän 100% varmuudella, että et pystyisi sinäkään.

Ja moniin sairauksiin, joissa itsemurhariski on melko korkea. Tällä hetkellä minulla on diagnoosi kuudesta eri sairaudesta, viisi niistä traumaattisen lapsuuden takia. Vähentää tehokkaasti elinvoimaa sekin.



t. en muista numeroani

hirveintä tunnetta mikä sinulla on ollut, ja sitten kuvittelet, että se tunne ei lähde pois koskaan, vaan jatkuu ja jatkuu, ja pääset siitä eroon vain nukkuessa. Tuntuisiko siltä, että voisi vaikka tappaa itsensä päästäkseen eroon tuosta tunteesta? Riippuu tietysti siitä, mikä se oma kamalin tunne on. Itsellä ainakin itsari käy mielessä ihan siitä syystä, ettei vaan jaksa tuntea näin pahaa oloa koko ajan. Ja olen tehnyt asioita päästäkseni tästä eroon, lääkkeitä, terapioita, sairaalaa, uusia harrastuksia, työtä, ihmissuhteita jne. Viiden vuoden sairastelun jälkeen kyllä on alkanut tulemaan välillä pieniä helpotuksen taukoja, mikä taas antaa toivoa siitä, että joskus ei tunnu näin pahalta. Jos ei ole toivoa, niin sitten on ihan sama kuolla.