Jos isällä/ äidillä ei ole väliä niin miksi kadonneen jäljillä

Se on aina traumaattista lapselle ja on ihan luonnollista etsiä vastauksia ja syitä tuollaiseen ääritoimintaan.

Ohjelmassa on muutama ihminen etsinyt biologista vanhempaansa. Muutama. Ohjelma tarjoaa siihen helpon tavan joten tottakai jos on halu löytää vanhempi niin se sitten tehdään tämän ohjelman avulla.



Tässä maassa on kuitenkin kymmeniätuhansia isättömiä/äidittömiä ihmisiä ja tuskin heistä isokaan osa haluaisi aktiivisesti löytää tuon "kadonneen" vanhempansa. Mutta heistähän kukaan ei tee ohjelmaa...

tai on kieltäytyny kertomasta siitä 'kadonneesta' vanhemmasta niin totta kai se jää vaivaamaan. Jos taas avoimesti kerrotaan niin kynnys etsiä ois paljon, paljon pienempi ja nuo ohjelmatki ois paljon vähemmän itkusia.

esim. ne pari ulkomaalaista isää olivat hyvin liikuttuneita tavatessaan aikuisen lapsensa ja sanoivat äidin estäneen tapaamisia. Voi kuvitella mikä shokki lapselle tulee.

lasta ja siirretään oma katkeruus epäonnistuneesta parisuhteesta lapselle, on soppa valmis.



Valitettavasti tämän tekijä on lähestulkoon aina lapsen äiti! Se siitä äidinrakkaudesta.

hylkää lapsensa. Helppohan jälkikäteen sanoa, että äiti estänyt tapaamasta. Jos joku estäsii mimua tapaamasta lastani, taistelisin kuin naaarastiikeri enkä suinkaan luovuttaisi tuosta vaan.

ihmistä (Mieheni ja kaksi hyvää ystävätärtäni). Näistä yhdelle heräsi teini-iässä halu tutustua bioisäänsä, ja hän - äitinsä avustuksella - etsi bioisän käsiinsä. Ei kuulemma kadu, mutta eipä ole kummoista suhdetta tähän mieheen saanut luotuakaan. (Jokin, nimenomaan isästä riippuva syyhän siihen yhteyden katkeamiseen on alunperinkin ollut!)



Mieheni ja toinen hyvä ystäväni puolestaan eivät ole koskaan nähneet eivätkä näe mitään syytä etsiä, tavata tai tuntea ihmistä, joka omaehtoisesti ja omasta tahdostaan on lähtenyt heidän elämästään eikä ole yrittänyt pitää heihin mitään yhteyttä. Heillä molemmilla on kasvatusisä, jota he pitävät sosiaalisena ja ainoana oikeana isänään.



Totta kai isyys ja äitiys on tärkeää. Sosiaalinen vanhemmuus (se, kuka on läsnä ja rakastaa, kasvattaa ja myötäelää) on kuitenkin varmasti jokaiselle lapselle ja ihmiselle arjessa ja elämänkaaressa tärkeämpää kuin se, kuka on hänet siittänyt. Osa ihmisistä nyt sitten vain kokee suurempaa tarvetta tietää ja tutustua myös biologiseen perimäänsä kuin toiset. Ihan hyvä, että tällainen ohjelma mahdollistaa sen.



Ja tietysti asiaan vaikuttavat taustatekijät. Jos jotakuta (lapsen biologista isää tai äitiä) ei oikeasti kiinnosta lapsi ja tämän elämä, eipä se siitä miksikään muutu pelkästään lapsen halusta olla yhteydessä biovanhempaansa. Toisaalta, jos "hylkäämiseen" on liittynyt vaikeita ja "selittäviä" tekijöitä, voi yhteyden uudelleen muodostaminen olla erittäin rikastuttavaakin.



Olipas mustavalkoinen, hölmö ja naiivi aloitus tässä ketjussa: Onko kukaan väittänyt, ettei vanhemmuus ole tärkeää? Eikö ap ymmärrä, että biologinen vanhemmuus koetaan eri tavalla tärkeäksi ja yhteyden katkeamiseen on erilaisia syitä?

lapsesta ja oikeudesta tavata lasta. Kyse on miehestäni.



Mikään taho ei ole kyennyt laittamaan lapsen äitiä ruotuun. Mieheni ei ole tavannut tytärtään nyt yli puoleen vuoteen, ei vaikka haluaisi.



Eron jälkeen on pisin tapaamattomuusjakso kestänyt 10 kk, jonka jälkeen pari hassua tapaamista ja taas kuukausien tapaamattomuusjakso.



Kun äiti käyttäytyy niin kuin mieheni exä, on lapsen isällä oltava pirusti voimia, jotta jaksaa tapella, koska tappelua se on. Niin ja todettakoon, että psykologi on todennut lapsen äidin siirtäneen oman katkeruutensa lapseen.



Se on helppoa sanoa mutta voin siis todeta kokemuksesta, että kukaan ei tajua, mitä lapsesta taisteleminen oikeasti on. Siinä ei sossut, lastensuojelu, lakimiehet eikä käräjäoikeus voi mitään kun toinen päättää kostaa lapsen kautta.

jossa isä ihan oikeasti taistelee ja joustaa tavatakseen lapsiaan. kuitenkin tunnen tämän lisäksi läheltä n. viisi tapausta, joissa isää ei vain ole eron jälkeen kiinnostanut tavata lastaan (kaikki mahdollisuudet on kyllä annettu). Yksi näistä jälkimmäisenä mainituista on oman lapseni isä, joka tapaa lastansa ehkä 3 kertaa vuodessa. Minä suostun AINA, kannustan suhdetta sen minkä voin ja jopa muutan perheemme menoja, kun bioisä soittaa ja ehdottaa tapaamista. Lapsi kuitenkin pitää isänään nykyistä avomiestäni, ja voiko häntä siitä syyttää, kun oma isä pyörähtää maisemissa muutaman tunnin verran joka neljäs kuukausi...



En yhtään väheksy sitä tuskaa, jota miehesi ja muut lapsiensa tapaamisista oikeasti taistelevat joutuvat kokemaan. Enkä ollenkaan kiellä, etteikö vaikeita, tapaamisia viimeiseen asti hankaloittavia exiä löydy naisistakin. Voisin kuitenkin pistää pääni pantiksi, että jos niistä syistä, jotka johtavat isän ja lapsen välien katkeamiseen tehtäisiin joku tutkimus, ei 90% iseistä ole taistellut tapaamisten puolesta ja suurin osa yhteydenpidon ehtymisestä menee isän mielenkiinnon vähäisyyden piikkiin. Näitä tapauksia, joissa lapsi istuu reppu selässä eteisessä, mutta isä ei tulekaan kun kuulee ja näkee jatkuvasti. Ja sitten harvakseltaan niitä, joissa isä oikeasti taistelee tapaamisten puolesta...

että tapasin bio isäni ollessani 9v, se oli pelkkää itkua ja shokkia koko tapaaminen. isä juovuksissa ja höpötti sitä sun tätä ja taksi odotti pihalla. kysymykset heräsivät ollessani 17v ja soittaa päräytin siskopuolelleni, joka ei tiennyt olemassaoloani. siitä seurasi kiva tapaaminen ja yökylä siskoni perheen luona ja isän sekä tämä uuden vaimon tapaaminen. emme tavanneet sen jälkeen enää...tästä päivästä on nyt 17v aikaa...mutta ainakin tiedän kuka isäni on ja halua pitää minua lapsenaan ei ole koskaan ollutkaan. vaikka hän minut halusikin joskus..

Tietenkin isä TV-ohjelmassa sanoo että vika oli äidissä, kyllähän minä olisin lapsestani huolehtinut. Totuus voi kuitenkin olla toinen.

Esimerkiksi se marokkolainen mies, mielestäni oli aika outo tarina. Isän mukaan siis hän oli matkustanut Marokosta Tukholmaan linja-autolla ja sieltä soittanut ettei ehdi lapsen synnytykseen. Ja äiti siihen todennut ettei sitten tarvi tulla ollenkaan. Tuokin juttu voi olla oikeasti mennyt niin, että isä on matkustanut Tukholmaan ja jäänytkin sinne juhlimaan tms. ja syntyvä lapsi ei olekaan enää kiinnostanut.

Kovin nopeasti oli isä ainakin löytänyt uuden ulkomaalaisen naisen ja muutti sitten tämän (lomaromanssin?) kanssa Saksaan. On tainnut olla tyypillinen etelän gigolo tuo mies?

esim. ne pari ulkomaalaista isää olivat hyvin liikuttuneita tavatessaan aikuisen lapsensa ja sanoivat äidin estäneen tapaamisia. Voi kuvitella mikä shokki lapselle tulee.

että hankkii junalipun Marokosta Helsinkiin, jos lapsi juuri syntymäisillään. Meinaan ei sieltä varmaan ihan hetkessä päästä perille.

kun et ehdi ennen synnytystä niin ei tarvitse tulla ollenkaan, niin jos isää olisi kiinnostanut lapsi niin hän olisi varmasti tullut, huolimatta äidin sanoista. Matka Marokosta Tukholmaan on hyvin pitkä linja-autolla ja ilmainenkaan se ei ole. Turhaan ei tuollaista reissua viitsisi oikein tehdä.



Toisaalta tuntuu oudolta että äiti olisi sanonut että ei tarvitse tulla jos ei synnytykseen ehdi. Kun mies oli jo Tukholmassa niin iltalaivalla/seuraavan päivän laivalla hän olisi ehtinyt nopeasti Suomeen. Ja olisi nähnyt 1-2 vrk ikäisen lapsensa, luulisi että äidille olisi kelvannut tämäkin kun mies kerran Marokosta asti tulee.

vaikuttaa lapseen jollain tasolla, kyllä sillä vanhemmalla on merkitystä, vaikka lapsi ei olisi häntä ikinä tavannut. Puuttuva vanhempi jättää aina jonkinlaisen jäljen.



Joillekin herää halu tavata puuttuva vanhempi, jos se on mahdollista (isä/äiti on tiedossa ja elossa). Joillekin tätä halua ei tule - mutta kyllä näilläkin puuttuva vanhempi on jossain vaiheessa elämää varmasti ollut mielessä.



Monilta lapsilta puuttuu biologinen vanhempi tai vanhemmpi, sille nyt vaan ei voi mitään. Eikä se aina ole asia, josta olisi ylen määrin lapselle edes haitallisia seurauksia.

ei vain ole läsnäoleviksi vanhemmiksi. On päihteiden väärinkäyttäjiä, mielenterveysongelmaisia, itsekkäitä tai jopa narsistisia ihmisiä ja ihmisiä, jotka ovat kyvyttömiä solmimaan aitoja tunnesiteitä tai kantamaaan vastuuta kenestäkään, usein eivät edes itsestään. Monen aikuisen elämä on sekaisin, mutta ei se estä heitä biologisesti lisääntymästä (päin vastoin, ehkäisykin on monella tällöin hakusessa ja irtosuhteet runsaita).



Monissa tapauksissa, niin surullista kuin se onkin, lapsi kärsii tai kärsisi tämän vanhemmuuteen kyvyttömän vanhemman läsnäolosta enemmän kuin poissaolosta. Vanhemmuus on tärkeää, mutta aina se ei juuri biovanhemalta onnistu, silloin on onneksi usein lapsen elämässä kyvykkäitä sijaisvanhempia, adoptiovanhempia, toinen kyvykäs biovanhempi ja isä- ja äitipuolia, jotka kantavat tämän kasvatusvastuun.

vaikuttaa lapseen jollain tasolla, kyllä sillä vanhemmalla on merkitystä, vaikka lapsi ei olisi häntä ikinä tavannut. Puuttuva vanhempi jättää aina jonkinlaisen jäljen. Joillekin herää halu tavata puuttuva vanhempi, jos se on mahdollista (isä/äiti on tiedossa ja elossa). Joillekin tätä halua ei tule - mutta kyllä näilläkin puuttuva vanhempi on jossain vaiheessa elämää varmasti ollut mielessä. Monilta lapsilta puuttuu biologinen vanhempi tai vanhemmpi, sille nyt vaan ei voi mitään. Eikä se aina ole asia, josta olisi ylen määrin lapselle edes haitallisia seurauksia.

Mä jos eilen vastasin yhteen ketjuun että en ole koskaan kaivanut biologista isääni, en millään tasolla. Mitään traumoja mulla ei ole asiasta myöskään. Se ihminen on vaan siittänyt mut, mun isä se ei ole. Mun isä on se joka mut kasvatti.

joten on vähän vaikea sanoa keneneen uskoo.



Oma tyttäreni ei ole koskaan tavannut isäänsä livenä, on kyllä nähnyt kuvia ja puhelimessa jutellut. Isä on lopettanut yhteydenpidon vuosien saatossa. Minä kysyin tyttäreltäni haluaisko hän mukaan ohjelmaan, meillä ei siis ole uusia yhteystietoja, tytär sanoi ettei ole vielä valmis tapaamaan isäänsä.

No annetaan ajan kulua, toivottavasti se päivä koittaa, mutta siihen en minä voi vaikuttaa.



Ja en ole millään tavalla estänyt isää tutustumasta lapseensa tai toisin päin, isä voi tulla meille vaikka heti jos sille tuntuu.

Mun tytär myös sanoo ettei se biologinen isä ole oikea isä, vaan se joka hänet on kasvattanut,

elämää edes hieman miettinyt biologista isääsi? En nyt tarkoita että biologisen isän poissaolo herättäisi traumoja tai ahdistusta tai jotain muuta negatiivista, edes kaipausta. Olen vakaasti sitä mieltä, että sosiaalinen vanhemmuus on tärkeämpää kuin biologinen ja sosiaalinen isä on lapselle se merkityksellisin ja tärkein isä tietenkin. Mutta yleensä kait edes hetken verran se biologinen taustakin käy mielessä?



No, itselläni biologinen vanhempi tulee mieleen ainakin sillloin, kun pitää miettiä lääkärikäynnillä, onko minulla sukurasitetta johonkin sairauteen - muuten asia ei taida niin olla mielessä enää näin aikuisena.

Mun opiskelijakaveri oli tosi fiksu ja yliopistossa tapas tumman kaverin jostain afrikasta, joka oli niin mukava, jos jollain meillä oli mitä tahansa rasistisuutta, se kyllä lähti tämän hemmon mukana pois. Ne sitten rakastui, mies muutti mimmin luo asumaan. Pojalla ei ollut paljon rahaa, eli toinen elätti, mutta mies teki automaattisesti kaikki kotityöt, koti oli aina puhdas ja vaikka jääkaapissa olis ollut vaan valo, oli illallinen valmiina odottamassa.

Tuli vahinko ja raskaus, menivät naimisiin. Häät olivat afrikkalaiset, joku tumma mies kaapu päällä vihki ja sitten ennen lapsen syntymää mies häippäs, kirjoitti lapulle en voi. Oli jemmannut rahaa pidemmän aikaa, lippu takaisin oli ostettu hyvissä ajoin, eli harkittu teko ja tässä pyräkässä selvisi ettei avioliitto ollut laillinen.

Tuore äiti yritti ottaa selvää miehestä, olis ilmoittanut lapsen syntymästä. Jos olisivat olleet naimisissa, olis ollut helpompi kuulemma. No, mies olikin omassa maassaan naimisissa ja lapsiakin oli siunaantunut ja paljon.



Äidillä oli tosi rankkaa, yh + tumma lapsi + mies karkuteillä. Vaikka silloin ei mitään nettiä ollutkaan, kyllä kaikki yliopistolla siitä tiesi.



Jos he olisivat menneet ohjelmaan, lapsi on varmaan nyt jotain 15 - 20 v ja isä olis puhunut samaa soopaa, olis moni opiskelijaystävä tullut sanomaan omat kommenttinsa.

elämää edes hieman miettinyt biologista isääsi? En nyt tarkoita että biologisen isän poissaolo herättäisi traumoja tai ahdistusta tai jotain muuta negatiivista, edes kaipausta. Olen vakaasti sitä mieltä, että sosiaalinen vanhemmuus on tärkeämpää kuin biologinen ja sosiaalinen isä on lapselle se merkityksellisin ja tärkein isä tietenkin. Mutta yleensä kait edes hetken verran se biologinen taustakin käy mielessä? No, itselläni biologinen vanhempi tulee mieleen ainakin sillloin, kun pitää miettiä lääkärikäynnillä, onko minulla sukurasitetta johonkin sairauteen - muuten asia ei taida niin olla mielessä enää näin aikuisena.

Mutta ei sitä voi sanoa edes mielenkiinnoksi, se on mulle ihan tuntematon ihminen, ei mulla ole mitään saatavaa häneltä eikä mitään annettavaa hänelle.